Mehiläinen 1839

Tammikuu: Mehiläisen entisestä olosta ja nyt jälle ilmaumisesta. Muistelmia: Lieto Lemminkäinen. Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi.

Helmikuu: Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi. (Jatkoa.) Laulusta.

Maaliskuu: Laulusta. (Jatkoa.) Laskuopista.

Huhtikuu: Kerrosta yksimääräisissä. Runoista. Tietäjän runo.

Toukokuu: Runoista. (Jatkoa.) Kahviruno. Koiranruno. Toinen koiraruno. "Suru runot".

Kesäkuu: "Suru runot". (Jatkoa.) Lauluja. Tyttöin lauluja. Poikain lauluja.

Heinäkuu: Lauluja. (Jatkoa.) Runo postilaukusta. Neljä kultalintua.

Elokuu: Neljä kultalintua. (Jatkoa.) Juttu juhlajuomisesta. Huolikaihos Karjalassa. Lauluja 1-3.

Syyskuu: Kertomus muutamasta varkaudesta. Pään parannuskeino. Tarina. Indialaisten kuollonjuhla. Ystävät. Keino ylösherättää kuolleita.

Lokakuu: Kuningasten onni. Uskonopin vaikutus. Suuttuu kerran viisaski. Neljä tarinata. Graeca sunt; non leguntur.

Marraskuu: Graeca sunt, non leguntur. (Jatkoa.) Miksi kutsutaan kotimaatamme Suomeksi? Ihmissusista.

Joulukuu: Alkuluomisesta.

MEHILÄINEN.

W. 1839. Tammikuulta.

Mehiläisen entisestä olosta ja nyt jälle ilmaumisesta.

Kaks' oli vuotta kaahatellut, Ajastaikoa ajellut, Mehiläinen meiän maalla, Koska kurja kulkuansa, Raukka rannan kiertoansa, Waivanen vaellustansa, Alko suuresti suruta, Walitella vaikiasti Sano ei saatavan simoa, Eikä mettä mielehistä, Näillä mailla, mantereilla, Talvisilla tantereilla, Näissä pakkasen pajoissa, Wilun vihmojen majoissa.

Oli hän käynyt Karjalassa, Sekä samonnut Savossa, Häilynyt Hämehen maalla, Tungetellut Turkuhunki, Wielä mennyt Wiipurihin, Yrttänyt lahen ylitse Wirohonki viimeisellä. Löynnyt ei sitä sioa, Paikkoa palaistakana, Jossa armo annettaisi, Saataisi sulosananen. Muut linnut, lihavat linnut, Ehkä muuten muukalaiset, Saivat lemmen liikkumalla, Kunnian kuleksimalla. Heill' oli puku parempi, Nuttu kahta kaunihimpi, Tuotu Tukulmin periltä, Saksan maalta saatettuna; Hän oli halpa harmajassa, Kotisaaussa sarassa. Sillä kurja kunniansa, Raukka arvonsa alensi; Oli outona kylissä, Tuntematonna tuvissa, Karjalassa kainu vieras, Savossa sananalanen, Hämehessä häiy lintu, Turussa paha turilas. Ken se tuomitsi tulehen, Ken oli viskata vetehen, Ken muuten pahoille panna, Korpin syöä syyätellä.

Niinpä sieltä tultuansa, Kotihin kohattuansa, Ei sanonut ensinkänä Oikein älyävänsä, Mintähen tämä hänelle -- Mintähen ajan tämänki Teki työti tuhman lailla, Kaksi vuottansa kaotti. Oisi ollut mielestänsä Parempi pajun vesoilla Maata maassa paikallansa, Nukahella nurmikolla, Lehtovieressä levätä. Ei oisi kylä kysynyt, Miero miettinyt mitänä, Olostansa, onnestansa, Tavoistansa, taioistansa; Eik' oisi kulunut kieli, Wäki tyhjähän väsynyt.

Sillä mielellä samalla Ei luvannut luonenkana Mennä toiste tuonnemmaksi, Etähämmäksi ikänä, Palvelemahan pahoja, Ihmisiä ilman alle, Kataloita kaikkialla, Ylen harvassa hyviä.

Kuultuani kurjan itkun, Waikian valitusäänen, Toki tunsin tuiman huolen, Kanssa katkeran havatsin. Ajattelin armahella, Säästellä ja säälitellä, Antoa asuaksensa Oman pirttini pihalla, Oman pellon pientarella, Oman rantani rajoilla. Waanp' on tunki toisahalta, Pääsi päähäni ajatus, Muistu muinanen sanoma, Kun ma olin kuulla saanut Palkollisista pahoista -- Kuinka kurjat kumman lailla Muita aina arvelevat, Muita moittivat yhäti, Itse syytönnä elävät, Ilman virhettä, viatta. Sanoinpa sanan samassa, Lausuelin linnulleni: "Mitä tuhma tuikuttelet, Lintu kurja kuikuttelet Olostasi, onnestasi, Wuosistasi, voimistasi, Kun et kurja kumminkana Olla oikein osannut! Tuhmin työsi toimittelit, Pahoin päiväsi menetit; Olit lapsi laatuasi, Warsin heikko varreltasi; Et kyennyt kumppaliksi Rinnalle ripiänlaisten; Muut ne töille työntelihen, Muut saivat salometsille, Sinä lauluja latelit, Ja vetelit virsiäsi, Panit paljolta lorua, Et sitänä siivon lailla; Outoja oli sanasi, Tuiki tuntemattomia, Weettyjä Wenäeheltä, Karjalasta kaivetuita, Rajamaissa mainituita, Kuultuja Kotalapissa, Keksimiä kehnompien, Talonpoikaisten puheita, Joit' ei suuremmat suatse. Kärsi kuulla korvatkana."

"Sentähen sinua neuon. Sekä käsken ja kehotan -- Mene vielä, kun menetki, Lähe taasen, kun lähetki, Wuoeksi vaeltamahan Suomen suurihin kylihin. Ennen tuttuihin tupihin, Wieläpä luoksi vierastenki Ennen tuntemattomien! Sitte sinne tultuasi, Kunne'ki kulettuasi, Pyyä siivona pysyä, Ajan kaiken kaunihina; Aina siivona sanoissa, Sekä töissä toimellisna, Iloksi monen isännän, Monen miehen mieltä myöten!"

"Heitä poies herjat laulut, Lorut joutavat lopeta, Tuo ennen toet sanomat. Hanki taampaiset tarinat, Elämästä entisestä, Suuren Suomenmaan kylissä, Lausu vielä lasten kuulla Nykyisestäki olosta, Mitä tuntenet toeksi, Ja muuten muisteltavaksi, Josta oppia olisi, Kartutusta kasvaville!"

"Elekä kysy kyllin päältä, Puhu paljo palkoistasi -- Kysy riuna, kysy kaksi, Ano puolen palttinaista, Koko kuukauen kululta, Neljän viikon vieremältä; Sano et voivasi sitänä Palkita pahalla työllä, Tolkun, toimen puuttumalla, Wähän voimasi varalla."

Jälkimaine. Semmoisia nevoja kyllä annanki kotoa lähteissänsä Mehiläiselle, jos niistä paranisi! -- Muuten toivon lukian siitä ei pahastuvan, että olen ne runopukuun laittanut.

Muinelmia.

Lieto Lemminkäinen.

Touko- ja Kesäkuun Osissa v. 1836 kerroimma lieto Lemminkäisen asuntopaikasta, nimestä, nuoruutensa ajasta, taidosta, varustimista, mielenlaadusta, kuinka hän lähti Pohjolan neittä kosimaan, mitä hänelle lähtiessänsä ja matkalla tapahtui, minkälaisia ansiotöitä hänelle Pohjolassa määrättiin, ennenkun luvattiin neittä antaa, kuinka hän kolmannella työllänsä, eli joutsenta Tuonelan joelta ampuessansa, saatettiin surman käsiin Ulappalan ukolta, mitenkä äitinsä, siitä tiedon saatua, lähti Pohjolaan, haravoitsi Lemminkäisen ruumiin ylös Tuonelan joesta ja laitti jälle henkiin kuolleen poikansa. Sihen päätyi sillon tarinamme Lemminkäisestä, jonka nyt otamma jälle kerrottavaksi.

Sama Pohjolan neiti, jota Lemminkäinen ja moni muu aikoinansa oli pyytänyt, annettiin sitte seppä Ilmariselle. Häihin kutsuttiin paljo rahvasta, parempiaki, pahempiaki. Kutsuttin kaikki köyhät ja kurjat, rujot, rammat, sokiat ja muut vaivaiset. Sillä paremmin, kun nykysinä aikoina, muistettiin sillon, että ilo ei mistään niin parane, kun siitä, että laitetaan ilon osalliseksi semmoisiaki, joilla itsestään ei löydy monta iloista hetkeä. Wielä oli Pohjola hyvin varakas talo, että ilman surematta kykeni suurtenki häiden pitoon. Niin kaikkien häihin kutsuttua, Lemminkäistä yksin ei kutsuttu. Lemminkäinen parahillan peltoa kyntäessä kuuli, kuinka kaikki matkasivat häihin. Jopa pisti vihaksi, heitti auran siihen paikkaan, nousi hevoselle selkään ja ratsasti kotihinsa. Sitte syönyt, kylpenyt alko varustauta. Äiti kysyi, mihen varustelihen ja tiedon siitä saatuansa, Lemminkäisen Pohjolaan yrittelevän, kielsi lähtemästä, sanoen:

"Ellös menkö poikueni! Ei sua kutsuttu sinne, Ei tarkon tahotakkana".

Waan Lemminkäinen mitä huoli äitinsä sanoista! Hän vaan arveli ja vastasi:

"Koira kutsuen menevi, Hyvä ilman lykkeleksen -- Tuoss' on kutsut kuunikuiset Terässä tulisen miekan, Wyöllä kalpani käressä".

Äiti yhä kielsi lähtemästä ja koki silläki peljätellä poikoansa, että sanoi kolmeen surmaan matkalla yhtyvän. Lemminkäinen kysyi minkälaisia surmia ne olisivat. Äiti vastasi tulisen kokon tulisella luodolla häntä vahtaavan päivän matkan päässä. Jos siitä pääsisi, niin toisen päivän päässä olisi tulinen hauta matkallansa, josta tuskin pääsisi ylitse. Waan jos vielä siitäki selviäisi, niin kolmannen päivän päästä kaiketikki surmattaisi Pohjolan käärmehiltä, joista pahin makasi "eessä portin poikkipuolen" ja oli "pitempi pisintä hirttä, paksumpi pirtin patsasta". Ne kaikki surmat Lemminkäinen käkesi loihtukeinoillansa ja muulla taidollansa helposti välttää voivansa. Waan sanoipa vielä matkan perilläki äiti surmia kohtaavan, sutten ja karhujen Pohjolan veräjillä päälle syöksevän tahi ainaki Pohjolan tuvissa omalla miekallansa surmattavan, pään poikki lyötävän ja pantavan seipään nenään pihalla, jossa jo ennestäänki oli monta päätä muiden seivästen nenissä. Sen kuultua tempasi miekkansa Lemminkäinen ja syöksi siltaan, jotta kääntyi kädessänsä niinkuin "tuore tuoven latva eli kasvava kataja" ja lausui ei olevankaan Pohjolassa sitä miestä, joka hänen kanssansa pitäisi miekkasilla. Otti sitte jänkiä kaarisen jousensa, jota harvat voivat kiinnittää, ja alko lähteä. Äiti vielä lähtevälle anto muutamia varoituksia, erinomattain, ettei joisi paljo, eikä asuisi ylen röyhkiänä eli ylpiänä.

Lähti sitte Lemminkäinen ja astu ensimmäisen päivän. Tuli tulisen kokon (kotkan) luoksi, joka yöt päivät odotti häntä surmata saadaksensa. Lemminkäinen siitä ei ollut millänsäkään. Ottipa kukkarostansa teiren sulkia, hieroi niitä pikkusen kämmenillänsä, niin niistä syntyi koko parvi teiriä. Kokko, kun näki teiret, lähti niiden jälkeen ja Lemminkäinen pääsi ilman mitänä vahinkoa siitä paikasta edelle. Toisella päivällä joutui tuliselle haudalle, josta piti poikki kulkea. Siinä rukoili Ukko Jumalata, jotta lähettäisi aika paksulta lunta pilvistä hautaa jähdyttämään. Kuuliki Ukko rukouksen ja antoi sataa lunta keihäsvarren korkuiselta paikalle. Lemminkäinen sitte laittoi korennon laidalta toiseen haudan poikki ja astui ylitse. Eikä sen enempätä siitä surmasta tullut. Kolmannella päivällä jo alko Pohjola näkyä. Korkia aita oli tehty ympäritse ja aita täynnä kirjavia käärmehiä, jotka kähäsivät Lemminkäistä vastaan. Toisia käärmehiä kiehui maassa ja poikkipuolin portin eessä virusi se jo ennen mainittu, joka oli "pitempi pisintä hirttä, paksumpi portin patsasta". Siitä ei huolinut Lemminkäinen, otti veitsen, särki sillä aidan, luki tavallisia käärmehen lukuja ja pääsi sillä tavoin kolmannesta surmapaikasta. Tuli sitte Pohjolan pihalle, jossa oli vastassa "susi suitsirenkahissa, karhu rautakahlehissa, jok' oli syönyt saan miestä, tuhonnut tuhat urosta". Taasen otti kukkarostansa Lemminkäinen villoja, hieroi niitä kämmentensä välissä ja sai koko karjan lampahia. Pedoille tuli nyt uusi huoli lampahista ja Lemminkäinen kulki senki paikan onnellisesti. Niin aukasi oven ja astui Pohjolan tupaan. Ei kuitenkaan kohta mennyt edemmäksi lattialle, vaan ikäskun pakinan alkeeksi lausui oven suusta:

"Koria on kutsuttu vieras, Koriampi kutsumatoin."

Pohjolan emäntä jo ensisanoista arvasi, ei hyvää tulevan ja sanoi muka sopimattomalla ajalla Lemminkäisen tulleen, oluen vielä panematta, leipäin leipomatta, lihojen keittämättä olevan. Sihen kivasi Lemminkäinen, hyvin tuntevansa, millä kannalla oluet, lihat ja leivät olivat ja kysyi, minkätähen ei häntäki häihin kutsuttu, kaikkein muiden kutsuttua. Arveli sitte ja lausui näinki:

"Emmä vieras lienekkänä, Kun ei tehä teoksia, Tahi ei oinasta tapeta, Tuoa härkeä tupahan, Sarkasäärtä huonehesen, Uuelleen olutta panna -- Syöä miehen syömättömän, Juoa juossehen urohon."

Pohjolan emäntä siitä käski piian panna pata tulelle ja tuoda olutta vierahalle. Piika keräsi pataan ruokain jäännöksiä "luut lihoista, päät kaloista, kuoret leivistä kovista, naatit vanhat naurihista" ja toi pienen tuopin vanhaa pilaunutta olutta. Lemminkäinen ei hyvillään lausui taasenki: