Mehiläinen 1836

Oulussa, Präntätty Christian Evert Barckin tykönä, 1836.

Imprimatur. Henr. Wegelius.

MEHILÄINEN W. 1836.

Tammikuulta.

Wiipurin Linna.

Iivana iso isäntä, Meian kuulu kullan solki, Sukivi sota oritta, Sorajouhta suorittavi. Sanovi sanalla tuolla, 5 Lausu tuolla lausehella: "Et sä itkisi emoni, Walittaisi vaimo raukka, Jos ma jonne'ki menisin, Ruotsin rohkian tiloille, 10 Suurille sotakeoille, Miehen tappotanterille?"

Emo esteä käkesi, Warotteli vaimo raukka: "Ellös menkö niille maille, 15 Ruotsin rohkian tiloille; Paljo onki mennehiä, Ei paljo palannehia."

Iivana iso isäntä, Meiän kuulu kullan solki, 20 Toki mietti mennäksensä, Lähteäksensä lupasi.

Jala kenki kiukahalla, Toisen lautsan partahalla, Pihalla kävysteleksen, 25 Weräjillä myötteleksen.

Lato laivoja lähelle, Suoritti sotavenoja; Niin on laivoja lahella, Kuni suuret suorsaparvet. 30

Miekotsi tuhannen miestä, Satuloitsi saan urosta; Lato miehet laivohinsa, Suoritti sota'urohot, Kuni sotka poikiansa, 35 Tavi lapsensa latovi.

Koheteli purje'puita, Waate'varpoja varasi, Nosti puihin purjehia, Waattehia varpapuihin; 40 Niin on puissa purjehia, Waattehia varpapuissa, Kuni kummun kuusiloita, Tahi mäntyjä mäellä. Läksi siitä laskemahan; 45 Laski päivän maavesiä, Toisen päivän suovesiä, Kolmannen merivesiä.

Niin päivällä kolmannella Loi silmänsä luotehelle; 50 Näki suuren Suomen linnan, Keksi Wiipurin vihannan.

Weäksen vesiä myöten, Halki aaltojen ajaksen; Lanki alle Suomen linnan, 55 Alle Wiipurin vihannan. Sai hän linnahan sanoja, Pani työntäen paperin: "Onko linnassa olutta, Taaria talossa linnan, 60 Ilman olven panematta, Mallasten imeltämättä, Tulialle vierahalle, Saavalle käkeävälle?"

Lausu Matti Laurin poika, 65 Wirkki Wiipurin isäntä: "Ompa linnassa olutta, Taaria talossa linnan, Ilman olven panematta, Mallasten imeltämättä; 70 Tuon tukun tulikiveä, Pannun jauhoja pahoja, Tiiksin luomia tinoja, Karpalon kanan munia, Tulialle vierahalle, 75 Saavalle käkeävälle."

Iivana iso isäntä, Meiän kuulu kullan solki, Murti suuta, väänti päätä, Murti mustoa haventa; 80 Työnti kirjan kiirehesti, Paperin pakon perästä: "Onko linnassa lihoa, Onko voita volmarissa; Ilman härän iskemättä, 85 Suuren sonnin sortamatta, Iivanalle iltaseksi, Wenäläiselle veroksi?"

Lausu Matti Laurin poika, Wirkki Wiipurin isäntä: 90 "Ompa linnassa lihoa, Ompa voita volmarissa, Ilman härän iskemättä, Suuren sonnin sortamatta. Uupu muinen musta tamma, 95 Waipu valkia hevonen; Tuoll' on raato rauniolla, Luukontti koan perässä, Miehen suuren suupalaksi, Miehen murhan murkkinaksi." 100

Iivana iso isäntä, Meiän kuulu kullan solki, Siitä suuttu, siitä syänty, Kovin suuttu ja vihastu; Pani pyssyt pyykämähän, 105 Umpiputket ulvomahan, Avokerot ammomahan, Jalojouset joukomahan, Alla Wiipurin vihannan, Alla suuren Suomen linnan. 110

Ampu kerran, ampu toisen, Ampu kerran, noin alatse, Ampu toisen, noin ylitse, Ampu kolmannen kohulle. Niin kerralla kolmannella 115 Jopa liikku linnan tornit, Räystähät rämähtelivät, Patsahat pamahtelivat, Kivet linnan kiikahteli, Tornit maahan torkahteli. 120

Ampu vielä kerran, toisen, Meni räystähät rämynä, Tuohet lenteli levynä, Linnan seinät listeinä.

Siitä Matti Laurin poika, 125 Wiisas Wiipurin isäntä, Pani Wiipurin avamet, Kultaselle luutaselle: "Wenäläinen veikkoseni, Kauniskenkä Karjalainen! 130 Jätä vielä heikko henki, Elä murhalla murenna. Ammuit taaton, ammuit maammon, Ammuit viisi veljeäni, Ota kultia kupilla, 135 Hopehia puolikolla, Oman pääni päästimeksi, Henkeni lunastimeksi."

Sano Iivana isäntä, Meiän kuulu kullan solki: 140 "Jo on ruostu Ruotsin kullat, Saastu Saksan maan hopiat; En huoli hopehistasi, Kysy konna kultiasi, Kun kauan minua kaihit, 145 Päästä aivoni alensit."

Siitä Matti Laurin poika, Wiisas Wiipurin isäntä, Jo itse pakohon pääsi. Rienti luoksi laivosensa, 150 Astuvi aluksehensa; Läksi merta lakemahan, Sinistä sirottamahan, Kokan koukkupään nojassa, Melan vaivasen varassa. 155

Itse Iivana isäntä, Meiän kuulu kullan solki Kettukenkäset jalassa, Kut ei pauka pakkasella, Ei kolka kovalla säällä; 160 Likennäksen linnan luoksi. Kivet on kirkkoa jälellä, Torit linnan torniloita, Patsahat papin tupoa; Itse pappi paiatonna, 165 Ruotsisi kaunis kaatieita.

Toisintoja: v. 1, 2. Iivana meiän isäntä, M. kuulusa kuningas. Petri kuulusa kuningas, Suomen niemen suuri herra. v. 3. S. oritta suurta, v. 7—11. Itketkö sinä emoni, Walittelet v.r. Jos ma jouvun jonne kunne, Tahi viivyn viikommanki, Wuosikausia kahenki, Ruotsin maassa rohkiassa, Suurilla sotatiloilla, v. 27. Laitti l. vesille. Laski l. merelle, v. 31—36. Lato miestä laivohinsa, Suoritti sota'uroita, Kuni telkkä tehtyjänsä, Pieni lintu poikiansa, v. 35,36. Kun kana latoo munansa, Sotka poiat suorittavi, v. 39, 40. Nosti purjet puun nenähän, Waatot varpahan varasi. v. 51,52. Näki Wiipurin veräjät, Ulompana linnan ukset, v. 54. Läpi a.a. v. 55,56, Lankes a. S. niemen, Wiip. veräjäin alle. Lankei a. suuren l. Ruotsin maahan rohkiahan, Imantrahan ilkiähän, Kuolan linnahan kovahan, v. 56. A. W. vihasen, v. 71—74. Tynnyri tulik. Pannu j.p. Hevot on kustu talloihin; Lehmät läävän lattialle. Akat on kustu ammehesen. v. 73,74. Lyiyn luomia tinoja, Kahmalon kanan munia, v. 84. O. v. volvarissa. v. 86½ Muun karjan murottamatta. v. 95 U.m.m. ruuna, v. 95—98. Akka vanha kiukahalla. Äiä on akkoja kerätty. Koukkuleukoja ko'ottu. Lihotettu on akka vanha, Kuivareisi kuorrallettu. v. 100. Weroksi verikäpälän. v. 105. P. p. pyrkimähän, v. 107,108. Avokurkut ammomahan, Jalot jouset jahmamahan. v. 111. Jahmi päivän, jahmi toisen, v. 112—114. A. hän alatse kerran, A. hän ylitse toisen, A.k. keselle. v. 116—120. Pani räystähät rämyhyn, Tuohikattoset tomusi, Linnan patsahat pamusi, v. 122—124. Pani räystähät rämyhyn, Tuohikattoset tomuhun, Tornipatsahat pamuhun, Linnan seinät listehille. Ampu r. rämyksi, Tuohik. tomuksi jne. Raystöt mennähän rämynä, Levyn tuohet tennellähän jne. v. 129. W. veikko kulta, v. 132—136. Elä raualla rapa'a, Annan kultia kypärän, H. huokin täyen. 135,136. O. k. kumia, H. huohtavia. v. 143—144. Situn konna kultihisi, Ilkiä hopeihisi. v. 146. Aivot päästäni alensit, v. 149. Läksi maalta marsimahan. v. 154, 155. K. kultasen kuvussa, M. vaskisen v. v. 165, 166. Pappi paiatta makasi, R. kaarnis k.

Jälkimaine. Tämä runo on Wuokkiniemen, Paanajärven ja Repolan pitäjistä, Wenäjän puolelta saatu. Asia, josta kerrotaan, arvaten tapahtu noin mähä päälle puolenkolmatta sataa muotta sitte, 25 vuotta ennen mainiota nuijasotaa, taikka vuonna 1752 ja senaikuinen teko lienee itse runoksi. Hallitsi siilon Tsari Iivana Wasilein poika Wenäjätä, Ruotsia Juhana Kuningas. Nämät olivat nuorempana kumpanenki Puolan Kuninkaan sisarta, Katrina prinsessata, kosineet ja aina siitä ruveten vähin toinen toistansa karsastelleet. Parempi sodan aine sai heille kuitenki Wiron maasta, joka noin kymmenkunta vuotta ennen oli Ruotsille antautunut. Sopimaton ja luonnoton ilmanki tämä yhdistys, sillä Wiron maa Ruotsista erotetaan mereltä, jota maston se on aivin rajatusten Wenäjän maata, penko Ilvana siitä omalle vallallensa häviöä, sitä enemmin, kun jo ennenki Ruotsi Suomen maan omistamisella oli kovin likelle tunkeutunut.

Talvella mainittuna vuona nousi sota heidän välillänsä, jota sitte kesäksi ja moneksi seuraavaksi vuodeksi pitkitettiin. Muitaki tietoja myöten, paitsi tätä runoa, oli ollut siilon Iivannalla iso sekä hevos- että jalkaväki Suomessaki, jota vaston Juhanan parahat voimat olivat Wiroon kootut, sillä sielläki oli sota valloillansa. Minä muista kirjoistani en ole löytänyt Wiipurin senaikuisen linnan isännän nimeä, jos lienee ollutki Matti Laurin poika. Wastauksellansa runon 95-nessä värsyssä pyysi hän valkian tamman muistelemalla vielä koskevammin Iivanata pilkata, sillä tämän ennen mainittua Katrina prinsessata kosiessa, eikä konsa asiasta sen valmiimpata tullen, hoettiin prinsessan siasta Puolalaisten viimmen komiasti puetun valkian tammahevosen Iivanalle nauruksi lähettäneen.

Suomen Synty.

Kulki kuuluisa Kaleva, Poikinensa polkutteli, Etsien elinsioa, Asunmaata arvaellen.

Kaukoa Kaleva kulki Päivän puolelta iteä, Päässyt päätänsä pakohon Ihmisiltä ilkeiltä, Jotk' olivat joutunehet, Tullehet tulille niille, Kussa lassa laksaloissa Kuunteli kevä'käkeä.

Paljo maita matkusteli, Paljo maita, paljo soita, Paljo synkkiä saloja, Korpimaita kauheita. Ei löynnyt elinsioa, Asunmaata armahinta, Wiikon vierevän ohessa, Eikä viikon, eikä toisen, Yhen kuun kuluajalla; Missä maat ylen matalat, Kussa kankahat katalat, Muut paikat pahan näköset. "Ei siinä sioa mulle, Ei oloa onnellista."

Niin tuli Nevan joelle, Laatokan lahen perälle, Siirty siitäki etemmä, Pääsi vielä päiväyksen; Näki maat, metsät, ihanat, Saavutti sataset järvet, Salot, saarimaat, tuhannet.

Loi silmänsä loitommalle, Etäämmälle ennähytti; Keksi vuoret, keksi vaarat, Keksi kukkulat komiat, Lehot, laksot, lempehimmät.

Katselevi, kuuntelevi; Niin kuuli kevä'käkkösen Laulelevan laksomailla, Kuni muinenki kotona, Elomailla entisillä.

Sanan virkko, noin nimesi, Itse lausu ja pakasi: "Tuotapa minäi toivoin, Ikävöin ikäni kaiken, Käen kullan kukkumata, Hopian helähtämätä."

Meni mielehen ajatus, Tuli tuo ikuinen tuuma: "Lietkö suotu, maa sulonen, Maa ihana arvattuna Asunnoksi armahaksi, Onnelliseksi oloksi.

Ollet suotu onnekseni, Arvattu asuakseni; Niin sun Suomeksi nimitän, Suomen maaksi mainittelen."

Siitä sai nimensä Suomi; Sai nimensä suomisesta, Kalevasta kansan juuren, Suuresta sukuperänsä, Mainiosta maan eläjät.

Wieläki kemä'käköset Laulelevat laksomailla, Yhet laksot, yhet laulut, Yhet armahat asunnot, Ei ole yhet asujat, Yhet korvat kuulemassa — Jo on kauanki Kaleva Ollut poissa poikinensa.