Lukemisia lapsille 3

Historia, jonka nyt kerron, on hyvin lyhyt, mutta niin merkillinen, että siitä niin suuret kuin pienetkin selvästi näkevät, miten Jumala tahtoo, että lasten tulee pitää kunniassa vanhempiansa. Sillä lasten kiittämättömyys ja halveksiminen vanhempia kohtaan on kaikkein suurin synti ja sitä varmaan kovasti rangaistaan, ell'ei tänään tai huomenna, niin ainakin vast'edes, kun lapset kasvavat suuriksi.

Tämäkin on vain vanha historia, jota moni jo on kertonut ennen minua, mutta kyllä sitä kannattaa kuulla vieläkin kerran.

Oli mies ja vaimo, joilla oli luonansa vanha isä, ja heillä oli itselläänkin lapsia. Vanha ukko, se isänisä, oli jo ihan harmaa sekä niin vanha ja heikko, ett'ei hän jaksanut vakavasti pitää kättänsä, jos siihen otti jotakin.

Kun hän istui pöydässä syömässä muiden kanssa, ei hän saanutkaan lusikkaa viedyksi suuhunsa kaatamatta keittoa päällensä. Se ei muiden mielestä ollut sopivata. He sentähden sitoivat ukolle kaulaan ruokaliinan niinkuin pikku lapselle. Mutta ukon kädet vapisivat sittekin ja hän yhä läikytteli keittoa puhtaalle ruokaliinalle. Vaan eihän hän sitä osannut estää.

Mies ja vaimo olivat kiittämättömät ja kovasydämmiset. He eivät muistelleet, miten paljon vaivaa ja puuhaa heidän vanhempansa olivat heistä nähneet silloin, kuin he olivat pienet ja taitamattomat, Sentähden he sanoivat ankarasti: "jos ukko ei lakkaa tuhraamasta ruokaliinaa, niin saa hän syödä tuolla nurkassa yksinään."

Mutta ukko ei voinut sitä auttaa, hän oli niin vanha. Sentähden nuo armottomat ihmiset panivat hänet nurkkaan ja antoivat hänelle puukaukalon; ukko sai siitä päivästä alkain istua nurkassa syömässä yksin, mutta mies ja vaimo söivät pöydässä kuten ennenkin.

Se hyvin suretti vanhaa ukkoa, sillä raskastapa on nähdä itseään vanhana halveksittavan ainoastaan vanhuuden tähden ja omain lastensa puolelta. Kiittämätön sydän on raskain taakka, kuin maa päällään kantaa.

Mutta ukko kuitenkin istui nurkassaan ja itki niin hiljaa, ett'ei kukaan nähnyt kyyneliä, jotka juoksivat pitkin kurttuisia kasvoja alas lumivalkoiselle parralle. Ainoastaan Jumala, joka näkee kaikki, näki myöskin vanhuksen surun ja ihmisten kovuuden, ja hän tiesi keinon nöyryyttää armottomat.

Eräänä päivänä istui ukko, kuten tavallista, nurkassansa; mies ja vaimo istuivat pöydässä ja lattialla istui heidän pieni nelivuotinen poikansa vuoleksien puupalasta. Mies kysyi häneltä: "Mitäs nyt teet, poikaseni?"

Poika vastasi: "minä vuolen kaukaloa."

"No, mitäs sillä teet?" kysyi isä.

"Kun te, isä ja äiti, tulette vanhoiksi, panen minä teidät nurkkaan syömään kaukalosta, niinkuin ukko nyt syö."

Mies ja vaimo katsoivat silmäkkäin, ja Jumala avasi heidän silmänsä, niin että he näkivät suuren syntinsä ja kiittämättömyytensä, ja heistä tuntui omantunnon ääni puhuvan lapsen suun kautta, sanoen: "jos te ylönkatsotte vanhempianne heidän vanhuudessansa, niin teidän lapsenne katsovat teitä ylön, kun kerran vanhenette."

Ja molemmat menivät itkien nurkkaan ukon luo, syleilivät häntä ja sanoivat: "Anna anteeksi, me olemme tehneet niin pahasti sinua kohtaan! Täst'edes pitää sinun istua meidän kanssamme pöydässä ja paraassa paikassa. Sillä nyt me tiedämme, ett'ei koskaan pidä unhotettaman pyhää ja kaunista neljättä käskyä: 'kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs sinulle hyvin kävis ja sinä kauan eläisit maan päällä'."

NOORA, JOKA EI TAHTONUT OLLA LAPSI.

"Ei, nyt en minä enää koskaan leiki nukeilla", sanoi Noora, heittäen Kyllikin ja Ilmarin nurkkaan, kävi istumaan pöydän viereen, molemmat kädet leuan alla, ja näytti hyvin happamelta.

Kyllikki ja Ilmari olivat kaksi nukkea; toinen oli poika, toinen tyttö. Molemmilla oli posliinipäät, ja molemmat olivat hyvin siivot nuket, jotka eivät koskaan tehneet kellekään pahaa. Ne olivat olleet Nooran pikku lapset hänen pienenä ollessaan, ja silloin hän niitä rakasti, mutta heitti ne nyt nurkkaan, kun oli mielestään jo niin suuri tyttö. Se oli rumasti tehty.

"Miksi sinä et koskaan enää leiki?" kysyi pikku Selma, joka oli kuuden vuoden ikäinen ja katsoi suureksi kunniaksi, että sai leikkiä Nooran kanssa, joka oli jo yhdentoista vuoden ja kuukauden ijässä.

"En leiki", sanoi Noora, "ei se sovi, enhän minä enää ole mikään lapsi. Pojat nostavat minulle kadulla hattuaan, ja tätin piikatyttö sanoo minua neiti Eleonooraksi. Minähän sinuttelen kaikkia kasvatuslaitoksen vanhempia tyttöjä, ja minä olen lukenut jo neljä romaania. Minä osaan tanssia polkkaa ja tiedän varsin hyvin, onko leninkini hyvin käypä vai eikö ole. Kolmantena joulupäivänä lasten tanssiaisissa, jotka hyvin muistat, tanssin minä valssia pitkän kadetin kanssa, joka piti minusta hirveän paljon. Taisipa hän kerran sanoa minua kauniiksikin. Mitä sinä luulet, Selma?"

Selma oli ottanut nuket nurkasta ja vastasi surullisella äänellä: "niin, minä luulen, että Kyllikillä ei nyt ole nenää."

Selma katseli nukkeja. Niin, aivan oikein, Kyllikiltä oli pudotessa kolahtanut palanen pois nenästä, ja kun se oli pieni ennestäänkin, jäi se nyt vielä pienemmäksi, Ilmari oli saanut suuren raamun otsaansa. Ja minkä näköiset ne olivat! Repaleiset kuin kerjäläislapset ja niin pörröiset sen lisäksi, kuin Jöröjukan kuva kirjassa. "Pikku lapsi raukat", sanoi Selma, "ei tämä käy mitenkään päinsä, kyllä teidän nyt täytyy käydä sänkyyn ja olla olevinanne sairaat, kunnes minä ehdin ommella teille uudet vaatteet." Ja Selma riisui sekä Kyllikin että Ilmarin ja pani heidät kummankin vuoteellensa nukkekappiin sekä peitteli heidät kaikenlaisilla vaatetilkuilla, ett'ei heitä palelisi.

Nyt oli talvi ja joulu, ja ulkona pihalla oli suuri kelkkamäki; sen olivat pojat tehneet tallinseinää vasten ja kaataneet sen päälle vettä edellisenä iltana, että pinta oli yöllä kylmänyt liukkaaksi jääksi. Selma pani päähänsä pienen harmaan myssyhattunsa, jossa oli kauniit punaiset kaulanauhat, sekä sievän sinisen villamekon, jonka oli äsken saanut joululahjaksi. Rappujen edessä seisoi pieni maalattu kelkka, joka juoksi nopeammin kaikkia muita ja jota sentähden ihmetellen sanottiinkin pikajuoksijaksi. Severin pyysi päästä hevoseksi ja sitte ajamaan kelkkamäen päälle. Ja helposti se nousi ylös ja vielä helpommin juoksi alas, välistä kaataa kellauttaen nurinkin, vaan se oli juuri kaikkein hauskinta. Siellä oli monta poikaa ja tyttöä, kaikki punanenäisinä ja ilomielisinä. Pienimmillä tytöillä, joita pelotti laskea yksin, oli joku poika istumassa takana ja ohjaamassa kelkkaa, niin että lumi pöllysi kantapäissä. Severin ohjasi Selman kelkkaa, ja hyvin se kävi; kaksi kuperkeikkaa vain koko aamupäivällä, ja nekin tahallaan.

Noora ikävystyi hyvinkin pian soittamaan masurkkaa ja meni ikkunasta katselemaan, kun hänellä ei ollut muutakaan tekemistä. "Noita tyhmiä lapsia!" sanoi hän itsekseen, kun näki, miten hauskaa toisilla oli. Mutta mielessään hän kuitenkin vastoin tahtoansa ajatteli: "noin hauskaa minullakin oli ennen, kun olin pieni. Minä lähden katsomaan uusia leninkejäni." Ja sitte hän koetteli yllensä kauneimpia ja asettui seisomaan peilin eteen sekä katsoi kauniisti ja rumasti, nähdäkseen, miten ne milloinkin kaunistivat häntä. Ja kyllästyttyään niihin etsi hän jotakin kirjaa lukeaksensa, mutta hänen äitinsä oli kätkenyt kaikki romaanit, ja siinä Nooran äiti oli tehnyt ihan oikein. Mutta Noora, kun ei löytänyt yhtään mieleistänsä kirjaa, suuttui, ajoi pois kissan sängystä, nojasi päänsä sängyn laitaa vasten ja alkoi itkeä harmista.

Iltasilla leikkivät lapset suuressa salissa, ja heillä oli lupa meluta mielin määrin. Ensin he siirsivät yhteen läjään kaikki tuolit ja leikkivät markkinoita: toiset olivat olevinaan ostajia, toiset myöjiä. Sitte leikkivät he monta muutakin leikkiä: olivat piilosilla ja kissasilla, lainasivat tulta ja tanssivat harakkaa. Viimein he kutoivat sarkaa ja heillä oli sanomattoman hauskaa; hullunkurisinta oli, kun Selman ja hänen kumppaninsa piti käsi kädessä kulkea kumpikin omalla puolellansa tanssijariviä, sillä Selma oli niin pikkuinen, että vaikka koko rivi kumartui hyvin syvään, ei hänen kätensä kuitenkaan täyttänyt, ja silloin toisten täytyi laskeutua polvilleen ja kumartua maahan asti; se näytti hyvin hauskalta.

Mitähän nyt Noora teki, kun kaikki muut niin riemuitsivat? Hän sanoi itsekseen: "noita tyhmiä lapsia!" Ja hän istuutui nurkkaan ja näytti hyvin tyytymättömältä ja synkältä kuin sumu syksyllä. Ja kun Selma sanoi: "tules, Noora, leikkimään meidän kanssamme, meillä on niin sanomattoman hauskaa!" niin vastasi Noora: "Kuinka se sopisi minulle, kun olen suuri tyttö?"

Mutta yöllä nukkuessaan sängyssänsä näki Noora niin merkillisen unen, ett'ei ollut koskaan ennen sellaista nähnyt. Hän oli seisovinaan kesällä puistossa ja vehreässä metsässä. Joka puolella oli kukkia ja kasvavia pikku puita; ne olivat kauniit ja miellyttävät katsella, ja ne hiljaa nuokkuivat kesätuulen henkäyksistä. Kun sitte tuuli puhalteli oksiin ja lehtiin, syntyi siitä suhina ja humina, niin että se kuului sanoilta. Ja ne lauloivat hiljaa, vaan kuitenkin ihan selvästi: "me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. O, Jumala olkoon ylistetty, että me olemme hänen lapsensa!"

Lukematon joukko pikku poikia ja tyttöjä juoksenteli kukkain välissä, suudellen ja rakastaen niitä ja sanoen niitä pikku leikkikumppaneiksensa. Ja kun kukat ja puut alkoivat laulaa, lauloivat myöskin pojat ja tytöt: "me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa; Jumala olkoon ylistetty!"

Silloin aurinko hiljaa ja suloisesti vaipui iltapilveen, ikäänkuin Jumalan silmä ummistaisi yöksi uneen, vaikka se kuitenkaan ei koskaan nuku, vaan vartioitsee meitä yöt päivät. Noora näki taivaan vähitellen pimenevän, ja tähdet alkoivat välkkyä yksi kerrassaan sinitaivaalla, kunnes viimein monta tuhatta miljoonaa tähteä katseli alas maahan kirkkaasti ja ikäänkuin silmää iskien. Joka tähdestä astui alas enkeli lasten, puiden ja kukkien joukkoon, ja kaikki ne enkelit olivat viattomia pikku lapsia, sillä he olivat ennen muinoin eläneet maan päällä ihmislapsina, ja Jumala oli ottanut heidät hyvin nuorina luoksensa. Ja kaikki enkelit yhtyivät ihanaan, lempeään lauluun: "Me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa; Jumala olkoon kiitetty, että saamme olla hänen lapsiansa!" Suuresta enkelijoukosta astui enkeli Nooran luo ja sanoi: "miksi sinä näytät niin suruiselta?" Mutta Noora kääntyi pois ja sanoi tapansa mukaan: "noita tyhmiä lapsia!" Heti muuttui unissa kaikki hänen ympärillään, niin että hän oli seisovinansa yksinään suuressa erämaassa keskellä talvea paksussa lumessa. Siellä hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää ketä rakastaa, muita kuin oma itse; vaan ken rakastaa itseänsä, hänen sydämmensä on kuin erämaa keskellä talvea. Noora muisteli kesää ja kukkia ja kasvavia puita ja alkoi itkeä katkerasti. Silloin talvi alkoi hänen ympärillään lämmitä. Kyllikki ja Ilmari kaaloivat lumihangessa ja tulivat kysymään: "mitä itket, Noora?" Noora vastasi: "minä palellun täällä lumessa; minä olen niin yksin, eikä minulla ole taivaassa eikä maan päällä ketään muuta ystävää kuin minä itse."

Nuket sanoivat: "Miksi et tahdo olla lapsi? Etkö näe, että kaikki olennot koko luonnossa ja yksin autuaat enkelitkin, jotkahan kuitenkin ovat paljon viisaammat sinua, ovat niin iloiset ja onnelliset, kun saavat olla pikku lapsina? Sillä Jumala on sanonut, että sellaisten on taivaan valtakunta. Jos tahdot olla Jumalan ja ihmisten ystävä, niin pitää sinun olla lapsi sydämmestäsi. Ja kun kerran tulet ruumiiltasi suureksi ja vanhaksi, niin pitää sinun kuitenkin olla mieleltäsi lapsi, siten että aina olet nöyrä ja pieni Jumalan edessä. Tule, niin palaamme takaisin kesäiseen iloomme!"