Seikkailu jalkamatkalla: Viisinäytöksinen laulunäytelmä

VUORINEN, maanviljelysneuvos. LAURA, hänen tyttärensä. HELLÄ, hänen veljensä tytär. KAISLA, agronoomi. PAUKKU, nimismies. LOTTA, hänen vaimonsa. AIRIO, | ylioppilaita. MERISAARI, | SANTERI SAVELA eli "SANTTU-SIHTEERI", karannut vanki. MANU, mökkiläinen. MARI, palvelustyttö.

Tapahtuu Lahdenpohjan kartanossa ja sen läheisyydessä.

Ensimäinen näytös.

Metsä.

MANU makaa nurmella. Näkyypä maistuvan!

SANTTU istuu kivellä syömässä. Onkos ihme! -- Jo toista vuorokautta olen piiloitellut itseäni ihmisiltä. Olen hiipinyt pensaasta pensaaseen nälkäisen suden lailla, saamatta maistaa jyvääkään eineekseni. Ymmärrät kai, että sellaisesta vatsa vonkuu. Olisin ollut valmis syömään sinutkin nahkoinesi päivinesi. No, no! Älä pelkää enään! Sen teen sitten, toisessa hätätilassa. -- Nyt riittää jo täksi kerraksi! Kas niin! Kiitoksia vaan ruuasta!

MANU. Ei kestä! -- Anna sitten remeli tänne!

SANTTU. Älä vaivaa itseäsi suotta! Minä kyllä hoidan sitä edeskinpäin. Siten päästän sinut turhasta vaivasta.

MANU. Eikös hiivatissa! Siinä on minun viikkoiset evääni.

SANTTU. Vieläkös! Minä voin ne naputella parissa päivässä.

MANU. Milläs minä sitten elän?

SANTTU. Annoinhan sinulle maksun äsken.

MANU. Mitä annoit! Lävellisen kaksimarkkaisen, joka lienee oma tekemäsi.

SANTTU. Eipähän! Sen kunnialla ansaitsin kruunun työssä. Olisi minulla enemmänkin sellaisia, jos vaan olisin ehtinyt ne perimään.

MANU. Tuli kai vähän äkkinäinen lähtö?

SANTTU. Niinhän tuo tuli.

MANU. Mutta mitäs sinä nyt alat hommailla? Minä en sinua enään voi auttaa.

SANTTU. Kuulehan Manu! Minä aion mitä pikemmin, sitä parempi luistaa tieheni näiltä mailta. Minä annan palttua nykyiselle ammatille! Se ei kannata enään. Aamulla -- kun olin pukeutunut näihin sinun ryysyihisi ja sinä olit vangin pukua suohon hautaamassa -- tapasin vanhan tuttavani, joka nyt on perämiehenä englantilaisella laivalla.

MANU. Silläkö, joka on tuossa lahdessa?

SANTTU. Sillä. Hän purjehtii huomen aamulla Ameriikkaan. Avonaisesti kerroin hänelle kaikki ja pyysin päästä mukaan. Mutta tuo junkkari alkoi tehdä kaikellaisia verukkeita, vaikka hänellä onkin miehen tarve. Ymmärsin heti yskän. Mies on ahne rahalle. Siksi lupasin hänelle paikanvälityksestä kymmenen markkaa -- ja se naula veti heti.

MANU. Mistä nyt sitten aiot siepata tuon kympin?

SANTTU. Sinulta.

MANU nousee. Ei tepsi.

SANTTU. Tepsiipähän. Sinun täytyy! Jos minä joudun uudestaan käpälälautaan, niin saat sinäkin pistää siihen tassusi. Tiedänpä sinusta yhtä ja toista. Tiedänpä senkin, miten sinä Nilkku-Villeä paloittelit luonasi. -- Nyt siis tiedät mistä tuuli käy.

MANU. Minun täytyy -- aikoo mennä.

SANTTU estää häntä. No, no! Poikaseni! Ei kiirettä kirkkoon!