Kyläkertomuksia I

Moukka konsertissa Ruttoa. Kuvernyöri. Ylitalon isännän naiminen. Onni on epävakanen. Sana pahuuden palveluksessa. Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön. Riita-Veljet. Merisankarin seikkailukset.

MOUKKA KONSERTISSA.

"Menetkö, Jussi, tänä iltana konserttiin?" kysyi Tuomas tuttavaltansa, kun tuli häntä vastaan tiellä.

"Konserttiin? Mikä se konsertti on?" kysyi Jussi kovin hölmistyneenä.

"Etkö sinä sitä tiedä? Lukisit vähänkään edes 'aviisuja', ettet aina 'neljän kuninkaan raamatuita', niin tietäisit edes mikä konsertti on."

"En kuolemaksenikaan minä sitä tiedä, mikä se on."

"No, se on, se on, semmoinen, jossa mainio laulaja laulaa", selitti Tuomas, ja hän näytti Jussin silmissä niin kovin viisaalta.

Ihmetellen katseli Jussi Tuomasta.

"Mainio laulaja! Onko sitä sitten vielä mainiompiakin laulajia kuin meidän Priita-Maija, joka laulaa kaiken maailman viisut ja renkutukset?"

"On; sitä on semmoisiakin laulajia, joita koko maailma kiittää. Niillä on hyvin kaunis äänikin, niillä. Minä sinuna menisin tänä iltana konserttiin, että kuulisit edes kerrankaan oikeata laulua."

"Oletko sinä sitten ollut koskaan konsertissa?"

"En minä 'justiin' ole ollut, vaan minä tiedän kumminkin, minkälainen siellä on olla ja miten siellä ollaan."

"Minkälainen siellä on olla?" kysyi Jussi.

"No, siellä on olla kuin taivaassa. Ja siellä pitääkin olla hiljaa ja istua yhdessä kohden, eikä saakaan kävellä ja puhua polittaa niinkuin talvella Kasperin teaterissa. Välistä vaan pitää käsiänsä yhteen lyödä paukuttaa."

"Sepä nyt vasta on kummaa. Pitäisipä sitä sitten mennä katsomaan sitäkin kummaa. Onkohan siellä edes niinkään hupainen olla kuin Kasperin teaterissa?"

"Hupaisempi, paljon hupaisempi kuin Kasperin teaterissa!"

"Vaan paljonkohan se maksaa! Pääseeköön sinne viidelläkolmatta pennillä?"

"Hui hai! Ei puhettakaan! Ei sitä saakaan hyvää ja helppoa. Maksaa sitä aina kauniista pitää."

"Paljonkohan tuosta menisi, jos tuolla olisi käydä tuota kuulemassa?"

"Viisikymmentä penniä."

"Paljonpa maksaa; jos olisi koettaa tinkiä, eiköhän helpottaisi?"

"Elä koetakaan. Se ei siitä veny eikä vanu enempää kuin Iikeri-vaarin sijat."

"Jokohan ei veny eikä vanu."

"Ei. Mutta kyllä sinun nyt pitää mennä tänä iltana konserttiin, että kuulisit muidenkin laulua, ei aina vaan Priita-Maijan."

"Jos siellä vaan on niin kovin 'lysti' olla, niin pitäneekö tuonne sitten mennä."

"Kyllä siellä on 'lysti' olla. Et kadu kauppojasi, jos vaan menet sinne."

"No, minä menen."

"Mene vaan, minä tulen kanssa."

"Minkä aikana se alkaa?"

"Viideltä."

"Onpa siihen vielä aikaa. Minä käyn odottaessani asemalla. Hyvästi!"

"Hyvästi!"

Kyllä Jussin nyt teki kovasti mieli konserttiin. Ei hän olisi malttanut olla poissa konsertista, ei, vaikkapa kotona olisi tuli ollut nurkassa, tai Priita-Maija olisi aikonut ottaa rohki eronsa koko miehestä, jos vaan sinne meni. Ja muutoinkin hän oli jo ollut niin monta vuotta renkinä ja tienannut kokoon siksi rahoja, että hänen toki nyt kannatti kerran kuunnella muitakin laulajia, ei aina Priita-Maijaa; "kyllähän vielä hänen lauluansa kerkeää kuulla vastakin. Muutoin Priita-Maija, kun vimpauu, niin se huutaa huoneessa ja ulkona, että seinät soi ja alkaa jo lopulta käydä kylläksikin, mutta ei tohdi kieltää, eli kun se likka pintauu, niin silloin ei Jussilla olekaan makeat edessä; ottaa vielä eronsa. Ja olihan hän itse viime pyhänä kortilla tienannut monet markat, jotta näitä nyt sai panna jo vähän menemäänkin." -- Hän oli jo kerran yrittänyt naimaankin, vaan kuulutuksista oli morsian ottanut eronsa. Silloin oli häneltä päässyt itku. Vaan kun hän oli juuri parhaallaan itkemässä pirtin penkillä, niin sattui sinne tulemaan Priita-Maija ja näki hänen itkevän. Priita-Maija arvasi Jussin surun syyn. Lohduttaakseen Jussia lauloi hän niin kauniisti kuin suinkin osasi "kukkuu, kukkuu" j.n.e. Siihen paikkaan jäi Jussin itku ja hän kuunteli ihmetyksellä Priita-Maijan laulua; laulun voima oli hänet lumonut. Jussi rakastui yhtäkkiä Priita-Maijaan silmiä, korvia myöten. Nyyhkien ilmoitti hän tunteensa Priita-Maijalle. Se oli Priita-Maijan mieleen, sillä sitävastenhan hän oli laulunsa juuri niin parhaan mukaan laulanutkin. Kun hän oli jo likempänä kolmeakymmentä, eikä vieläkään ollut miehestä mitään tietoa, oli se uutinen hänelle oikein suloinen ja hyvä sanoma. Jussi taasen sai Priita-Maijassa sen takaisin, jonka hän oli vasta surukseen kadottanut. Jussi oli siis hyvin "musikaalinen" mies, sillä laulun voimahan se oli, joka juuri oli hänet saanut uudestaan naimista ajattelemaan, josta ajatuksesta hän oli jo epätoivossaan ollut vähällä luopua. Siinä syntyi siis vanhan naimisen raunioille kihlaus ja äkkiä. Eivät he kumminkaan aikoneet heti kuulutuksiin panna, vaan aikoivat odottaa vielä syksyä, jolloin Priita-Maija pääsee irti palveluksestaan. He asuivat samassa talossa. Priita-Maija piikana ja Jussi oli huonemiehenä. Priita-Maijalla oli siis hyvä tilaisuus hoitaa "helluansa" ja laulella hänelle välistä. Mutta nyt aikoi Jussi mennä viime pyhänä kortilla voitetuilla rahoillansa konserttiin.

Näitä kaikkia mietti Jussi, kun hän asteli asemalle, aikaa kuluttaakseen, kunnes konsertti alkaisi.

Kun hän tuli asemahuoneesen, niin kuuli hän konttorista laulun:

"Minun kultani kaunis on, Vaikk' on kaitaluinen." -- -- --

Enempää hän ei joutanut kuuntelemaankaan. Hän luuli, että se mainio laulaja nyt siellä jo laulaisi. Kuin myrsky, riensi hän piljettiluukulle, nähdäkseen, tuota mainiota laulajaa ja kaasi siinä touhussa kumoon pari tai kolme piletin ostajaa. Mutta ihmeekseen näki hän, ettei konttorissa ollut muita kuin kaunis inspehtorin oppilas ja postipoika.

Jussille karjuttiin aikalailla ja näytettiin nyrkkejä.

Nolostuneena meni hän tuolille istumaan.

Pitkäksi tahtoi tulla Jussille odotus. Ja kun se laulajan katsominenkin oli vielä käynyt niin myssyttömästi, että oli vähällä saada ympäri korviansa. Ei miellyttänyt nyt Jussia edes junan odotuskaan, jota hän aina ennen oli hauskuudella odottanut. Kelloa hän katsoi ja kiroili mielessään ajan hitaisuutta, kun vielä oli lähes pari tuntia siihen, kun konsertti alkaisi. Pahalla tuulella lähti hän pois asemalta, kun vielä net, äsköisestä vihoissaan, jotka hän oli kumoon kaatanut, katselivat syrjin karein häntä ja vihasta hyräillen.