Tottisalmen perillinen

1. Nuori herra. 2. Kepposia. 3. Pappilassa. 4. Yrjö. 5. Ystäviä ja vihollisia. 6. Uusi koti. 7. Koulussa. 8. Muukalaiset. 9. Salaperäisyyttä. 10. Tottisalmen perillinen. 11. Ateenassa. 12. Taaskin Tottisalmessa.

Ensimmäinen luku.

NUORI HERRA.

Maisteri Amos Ticklenius seisoi hajasäärin koulupöydän ääressä. Hänen pienet hailakansiniset silmänsä hohtivat pyhää tulta silmälasien takaa, ja luiseva oikea käsi haravoi tuon tuostakin punaista pystytukkaa. Hän opetti mieliainettaan Kreikan historiaa.

-- Ja silloin nuo jalot kolmesataa, Spartan uljaat pojat, pelkäämättömät sankarit, päättivät yhtenä miehenä mie-mie -- -- --

-- Kas niin, nyt hän taas alkaa änkyttää, kuten aina, kun innostuu, kuiskasi Beata, lihava kymmenvuotias tytöntyllerö, veljelleen Klaukselle.

Mutta Klaus ei häntä kuullut. Hänellä oli muuta tärkeämpää tointa. Hän oli juuri avaamassa sikarilaatikkoa, jonne suurella vaivalla oli samana aamuna saanut ampiaispesän suljetuksi, ja juuri samalla hetkellä kun sparttalaiset maisteri Tickleniuksen johdolla viimeiseen mieheen suistuivat Thermopylain solassa, kuului huoneessa kauhea pörinä, ja parvi ampiaisia lentää pörräsi pitkästä vankeudestaan vimmastuneena ympäri huonetta. Beata kirkaisi ja kätki kasvonsa esiliinaan, ja maisteri Ticklenius seisoi kuin salaman iskemänä.

-- Tämä on kerrassaan julkeata kuulumatonta.

-- Teillä ei ole rahtuakaan ymmärtämystä. Minä teille ke-ke-kerron sparttalaisten sankarikuolemasta, ja te vain ampiaisia pör-pörr --. Ja maisteri niisti pitkää terävää nenäänsä kuuluvasti punaiseen pumpulinenäliinaan.

-- Minä tuon vain hiukkasen eloa kuivaan esitelmäänne, maisteri, ilkkui Klaus. Ampiaiseni ovat tietysti persialaisia. Sparttalaisten kaaduttua ne hyökkäävät Ateenaa kohti, ymmärrättehän.

-- Se on ke-ke-kerrassaan liikaa, änkytti maisteri, joka hyvänsävyisyydestään huolimatta oli todella suuttunut. Hän avasi ikkunan, ja nyt alkoi hurja ampiaisenajo. Klaus ja Beata hyppivät ja kirkuivat tarmonsa takaa, meluten minkä ikinä jaksoivat. He kaatoivat tuolit ja saattoivat tuossa tuokiossa koko kouluhuoneen mullin-mallin. Maisteri huitoi karttakepillä kuin hullu, kadotti silmälasinsa, josta oli seurauksena, ettei hän nähnyt mitään, ja kompastui viimein kaatuneeseen tuoliin, kellahtaen pitkin pituuttaan lattialle. Ampiaiset lensivät sinne tänne vihaisesti pöristen ja pistellen. Vihdoin viimein palautui rauha ja järjestys. Tuntia saatettiin jatkaa. Maisteri Ticklenius nosti nenälleen silmälasit, jotka Beata hurskaan näköisenä hänelle ojensi, pyyhkäisi nenäliinallaan hiestyneitä kasvojaan ja sanoi: -- Meillä ei tosin ole enää monta minuuttia jäljellä, mutta tahdon kuitenkin näyttää teille ihmeen ihanan kuvan, näytteen kreikkalaisesta taiteesta. Te saatte nyt nähdä Praksiteleen mestariteoksen.

Maisterin ääni kävi hartaaksi. Miltei pyhällä kunnioituksella hän veti pahvikotelosta esille kuvan.

-- Tässä on Hermes, maailman kenties ihanin kuvanveistos, joka -- -- --

Kaikuva nauru keskeytti hänet. Beata ja Klaus nauroivat niin, että kyynelet tippuivat pitkin poskia.

-- Te nauratte, nauratte Hermestä, äänsi maisteri ällistyneenä.

-- Se on niin hullunkurinen, nauroi Beata yhä.

-- Hullunkurinen! Maisteri käänsi nopeasti kuvan itseensä päin, mutta pudotti sen heti kädestään ja vaipui masentuneena tuolille istumaan. Kuva jäi lattialle, kasvot ylöspäin. Se oli todellakin harvinaisen hyvä jäljennös Praksiteleen Hermeestä, mutta voi kuinka turmeltu! Posket oli maalattu tulipunaisiksi, nenässä riippui viheriäinen rengas, otsalla törrötti siniset sarvet -- ihana kuva oli aivan pilalla.

Beata vaikeni äkkiä arastellen maisterin äänettömyyttä, mutta pahankurinen Klaus tirskui yhä.

-- No, maisteri, mitä pidätte Praksiteleen mestariteoksesta? Minusta se on enemmän faunin näköinen.

Maisteri ponnahti pystyyn kuin jänne.

-- Ilkeä nulikka, hän huusi. Sinä -- sinä -- olet kerrassaan sietämätön.

Klauksen posket kivahtivat tulipunaisiksi.

-- Te, maisteri, tekö uskallatte minua noin puhutella? Nulikka! Te, köyhä lukurotta, jonka äiti oli minun äitini palveluksessa, ja joka olette saanut kasvatuksensa isoisäni kukkarosta. Hän suoristi ylpeästi itseään. -- Ettekö tiedä, että minä olen Tottisalmen perillinen ja voin milloin tahansa ajaa teidät pihalle?

-- Et vielä, Klaus, et vielä, kuului syvä ääni.

Kaikki kolme kääntyivät säikähtyneenä oveen päin. Kynnyksellä seisoi solakka, valkohapsinen ja harmaapartainen vanhus. Hänen tuuheat, vielä mustat kulmakarvansa olivat rypyssä. Ankarasti hän katseli tummansinisillä silmillään poikaan.

-- Olen kauan aikaa tuolta parvekkeelta tarkannut käytöstäsi, Klaus, jatkoi hän tyynesti. Maisteri on oikeassa, sinä olet todellakin sietämätön nulikka.

Hänen katseensa osui turmeltuun Hermeskuvaan.

-- Sinäkö tuon olet tehnyt?

Klaus oli häpeissään ja nolona, mutta sitä salatakseen hän vastasi kopeasti:

-- Entä sitten! On kai minulla rahoja sen verran, että voin korvata maisterille tuommoisen pikkuvahingon.

Hän sieppasi pienen virkatun kukkaron taskustaan ja heitti sen maisterin jalkojen juureen.

-- Siinä saatte.

Maisteri hätkähti ja teki torjuvan liikkeen kädellään.

-- Klaus! kuului Beatan kauhistunut ääni.

Vanhan paronin otsasuonet pullistuivat. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut iskeä poikaan käsiksi. Mutta hän sanoi vain luonnottoman tyynellä äänellä: -- Nyt sinä menet paikalla huoneeseesi etkä tule sieltä, ennenkuin kutsutan sinut.

Klaus seisoi hetken aikaa uhkamielisenä paikallaan, epäröiden totellako vai ei.

-- Tottele, Klaus-kulta, tottele, kuiskasi hätääntynyt Beata.

Klaus heitti ylpeästi niskansa taaksepäin, teki kokokäännöksen ja meni uhmaavana huoneesta.

Beata hiipi hänen jäljestään masentuneena ja punaisena.

Pyydettyään Klauksen puolesta anteeksi loukkautuneelta maisterilta palasi paroni takaisin parvekkeelle, jolta vanha kaljupäinen tohtori, talon uskollinen ystävä, oli kohtausta seurannut.