Pohjolan poikia: Kaksi kertomusta perimmästä pohjolasta

Helsingissä, Kansanopettajain Osakeyhtiö Valistus, 1916.

Muuan joulu Muotkavuomassa.

Muotkatunturien takana, kaukana Lapissa, Muotkavuoman lappalaiskodassa, sielläkin joulua odotettiin. Kodan isäntä, porolappalainen Iisko Muotkavuoma ja hänen vaimonsa Inka olivat jo viikko sitten ajaneet poroillaan jouluostoksille Ruijaan, sekä kaksi pojista, Matti ja Jouni pari päivää sitten samoille asioille Inarin kirkolle. Nuorin perheenjäsenistä, kymmenvuotias Aslak, oli yksin jäänyt kotimieheksi.

Kota oli suuri ja lämmin, turpeista rakennettu, lumella paksusti päällystetty ja porontaljoilla vuorattu sisältä. Hyvä oli siellä Aslakpojan tulen äärellä taljoilla makailla. Aika tahtoi vaan käydä pitkäksi yksin ollessa, kun ei ollut kunnon työtäkään mitä tehdä.

Luonnossa vallitsi Lapin yö, pitkä ja katkeamaton. Keskipäivälläkään tuskin valonkajastusta taivaalla näkyi. Tähdet vain tuikkivat ja revontulet taivaankannella räiskyivät.

Lämmin poronnahkapeski yllään Aslak usein painautui kodan ovesta pihalle, silmäili suuntaan ja toiseen sekä kuunteli eikö porokellon kilkahtelua edes jostakinpäin kuuluisi!

Ei kuulunut mistään!

Ikuinen hiljaisuus kaikkialla ja revontulten hiljainen ritinä ylhäällä taivaalla!

Kas! Kaukana ulvoi susi! Aslak pistäytyi kotaan, latasi pyssyn, saapui jälleen vartiopaikalleen kodan edustalle ja kuunteli...

Taas ulvoo. Nyt jo lähempänä. Porot pihalla nostavat päitään, alkavat pärskytellä sieraimiaan ja tuijottavat vavahdellen ulvonnan suuntaan, unhottaen jäkäläannoksensa rippeet.

-- Älkää peljätkö porot! Kyllä Aslak teidät varjelee, puhelee poika tyynesti poroilleen.

Yhä lähempää kuuluu ulvonta. Aslak painautuu hangelle pitkäkseen, tarkaten hievahtamatta äänen kuuluntaa kohti.

Jo ilmestyy rinteelle tumma varjo. Jo toinen, kolmas, neljäs ja vielä pari lisää...

Aslakin silmä, tottunut pimeydessäkin tarkaksi näkemään, huomaa ne heti.

-- Kuusi sutta, hän laskee. Kuusi vain! Ei enempää!

Varjoista erkanee yksi ja liukuu kotaa kohti. Porot pihalla seuraavat vavisten sen kulkua. Se saapuu yhä lähemmäksi, käy selvemmäksi ja pian näkee Aslak, noin sadan askeleen päässä edessään kaksi kiiluvaa silmää.

Naksahtaa pyssyn hana. Leimahtaa... Kuuluu paukaus, joka jylinänä kaikuu tuntureista takaisin. Porot hypähtävät korkealle. Susi kierähtää hangelle, vierii rinnettä alaspäin ja jää liikkumattomana makaamaan.

Etäämmälle jääneet sudet häviävät samassa tunturirotkoa kohti.

-- Eivätpä sattuneet nälkäisiä olemaankaan, kun noin vähästä säikähtivät, puhelee Aslak itsekseen, taputtaa lähintä poroa, omaa ajokastaan, kaulalle ja ladattuaan pyssynsä, kahlaa kaatunutta sutta kohti.

Saapuu luokse. Hyvin oli tähdätty! Se ei liiku enää.

Aslak kiskoo suden pihaan. Porot väistävät kammoksuen.

Siihen jää hän otuksensa viereen istumaan, koetellen sen tuuheata turkkia.

-- Mahtaapa isä tämän nähtyään olla hyvillään, tuumii poika tyytyväisin mielin. Siitä saa taas kunnon jauhosäkin Inarin kauppiaalta. Ja tämä on jo toinen suteni tänä talvena sekä kolmas elämässäni!

Niin menee vuorokausi taas toinen toisensa jälkeen. Ikäväksi kovin käy aika. Jouluaatonkin pitäisi jo olla parin päivän päästä, mutta ei kuulu tulijoita mistään, ei isää eikä äitiä, ei veljiä, ei edes susiakaan, jotta niitä saisi joutessaan napsutella.