Salon pojat: Mäenlaskumatkoista koulutielle

1. Mäenlaskumatka Kivimäen vaaralle. 2. Salon yksinäisessä talossa. 3. Salon satuja. 4. Hilpan kaupungissa-käynti ja sen seuraukset. 5. Kesäisiä puuhia. 6. Runo kesästä. 7. Metsän säveliä. 8. Aarteen etsintä. 9. Runo aarteen etsinnästä. 10. Kouluun.

1. Mäenlaskumatka Kivimäen vaaralle.

-- Hei, hei, Karppa, elä laske sinne nurmelle päin! Laske tänne järvelle päin, tänne on parempi mäki. Karppa, Karppa!

Karppa mennä viiletti alamäkeensä niin että lumi pölisi ja peitti koko miehen pehmeään, valkeaan ryöppyynsä.

-- Sinä, Pyntys, elä ainakaan viitsi laskea hänen perästään! Tätä aitaviertä näin! Täällä on jyrkempi mäki, ja pitempi! Näin, helei!

Hilppa komenteli veljiään. Nämä olivat nuoremmat, joten hän katsoi sanansa yltävän heidän ylitseen. Eipäs yltänytkään. Pojat laskettelivat pienillä suksillaan minne halusivat. Ja enimmäkseen juuri niihin suuntiin, minne Hilppa ei halunnut. Pyntys suosi peltomäen kaakkoista kuvetta, joka ei laskeutunut nurmikolle eikä järvelle, vaan niiden välillä olevalle niemekkeelle, minkä isoisä oli viime syksynä polttanut ja perkannut siinä olevista pensaista ja nuorista puista paljaaksi. Ei sillä ukkosella ollut siinä työssään mitään tarkoitusta, ei polttanut peltoa eikä nurmea varten, mutta polttihan vain! Annapa häviävät mokomat häkkyrät, oli hän ähähdellyt hiessä-otsin siinä louhisella niemekkeellä polttokangen ja kirveen kera häärätessään. Palakoot, palakoot, pakanat!

Nyt nuorin ukon pojanpojista käytti hyväkseen hänen työtään, ajaa karautteli lyhyillä suksillaan hänen puhdistamaansa maa-alaa kohti.

-- Elä viitsi sinne ajaa! Hei, Pyntys, kuuletko, senkin nallikka, kun kehtaatkin tuonne ukon louhikkoon ajaa! Tänne on parempi, selvälle järvelle!

Pyntys ei ollut niitä miehiäkään, joka olisi kuunnellut. Hän mennä huhki vain niemekettään kohti.

-- Ole vaiti, tänne on mitä paras mäki! Aja sinäkin tänne! Huhui, tänne sitä on kelpo ottaa luikuja!

Ja Pyntys peittyi vielä sakeampaan lumipöllyyn kuin Karppa.

Karppa ei edes vastannutkaan mitään vanhimman veljen kieltoihin ja houkutteluihin, hän vain painoi itsepintaisesti sinne nurmelle päin, niemen kainaloa kohti, kesäiseen uimarantaan päin.

Aikansa lasketeltuaan omiin suuntiinsa kokoustuivat veljekset mäen kumpuralle ja jäivät siihen kukin levähtämään. Pyöreät posket helottivat ja rinta kohoili nopeasti. Oli se antanut raikkautta sekä tuottanut voimainkoettelua tuo kiivas laskettelu. Nyt ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta otettiin yhteinen lepohetki.

Mitäs nyt? Tuntui kuin ei enää kenenkään heistä kannattaisi laskea näitä mäkiä. Nyt oli lähdettävä muualle. Mutta minnekä?

Lähteä täytyi, sillä päivä oli vielä parhaillaan ja voimia ei oltu kulutettu vielä kuin palanen alkupäästä. Sää taas oli mitä parhain, oikein erikoinen mäenlaskusää.

-- Kivimäen vaaralle, kiljahti lyhyt, vanttera Pyntys ja rupesi huitomaan järven ja sen takana olevan metsän taa.

-- Siellähän me oltiin kesällä, jatkoi hän, -- ja miten hyväksi nähtiin sen pohjoispuolinen rinne, se, joka johdattaa suolle! Voi miten hyvä rinne! Aivan paljas ja kivetön ja kannoton! Ja kaikki kuin luotu oikein uhma-laskemista varten! Hyppyreiksi niin hyviä nystermiä, ja sopiva jyrkkyys ja alaalla niin hauskan loivaa ja kaiken päätteeksi siellä alla sellainen sileä suo! Ja mäen päällä sellainen korkeus, jotta ihan päätä huimaa katsellessa ympärille, -- mikä ilo siitä olisi alas laskea! Voi pojat, sinne!

-- Ei, ei, emme lähde, ennätti väliin epäileväisempi Karppa, joka aina mietti omia asioitaan ja tuumi jokaista ehdotusta perinpohjin. -- Emme lähde, sinne on pitkä matka!

-- Ja sieltä on niin paha illalla tulla kotiin, myöhällä, pimeällä, -- myöntyi häneen Hilppa, joka edusti keskiväliä keskimmäisen veljen hitaan ja nuorimman kiivaan luonteen välillä. -- Emme lähde!

-- Lähdemme, totta totisesti! Lähdemme kuin lähdemmekin! Ellette lähde muut, niin lähden minä yksin! Ja edellä lasken, lasken mäkeä niin, että suksen mäystimet menevät poikki ja itse sauvakin katkeaa! Ja sitten tullessa eksyn, ja sitten saatte te olla syypäitä minun häipymiseeni suureen Leutsonkorpeen! Elkääpäs vain lähtekö!

Tuo tuollainen perustelu muutti toisten mielet. Jospa pakana sittenkin lähtee ja sinne eksyy! Ja sitten -- mitäs tosiaankin sanotaan isälle ja äidille? Ei, asiaa kannatti ajatella!

-- Töllistelkää mitä töllistelkää, mutta minä lähden! Lähden uhallakin! Menkää te isoisän verkkopenkille uunin vieressä! Siellä kuunnelkaa satuja ja loruja! Minä lähden korkealle Kivimäen vaaralle!

Tuo itsepintainen into ja muuttumaton lähtömieli vaikutti yhä enemmän, ja niin toiset pojat taipuivat noudattamaan nuorimman veljen tahtoa. Lähdetään, lähdetään, mutta pidä sinä sitten varasi, että tulee lähdetyksi aikanaan takaisin. Pidä siitä varasi, Pyntys! Jos eksytään kaikki palatessa, niin se on sinun syysi!

-- Olkoon! Olkoon kaikki minun syyni; vaikka sinne soihin ja korpiin upottaisiinkin, mutta lähdetään nyt vain!

Lähdetään! Minnekäs sinun kanssasi pääsee! Et lähtisi, niin saisit nähdä nousevan sellaisen metelin ja elämän, että täytyisi se joko väkivoimalla tukahuttaa ja saattaa vanhemmat väliin tai, tätä välttääkseen, paeta riihen tai saunan suojiin, jossa sitten saisi lopun päivää hyppiä salvamesta salvameen äkeytyneen pikkuveljen päällehyökkäyksiä vältellen.

Semmoinen se oli se pikku veli, sille ei ollut antanut voimaa, mutta sisua sitä enemmän ja se täytyi yhteisen rauhan vuoksi ottaa huomioon.

Jouduttiin lähtemään loittoiselle mäenlaskuvaaralle. Mutta ennen lähtöä täytyi käydä vanhemmille ilmoittamassa, ja siihen tärkeään tehtävään sai käydä keskimmäinen, vakain veli. Hänen sanansa painoi enimmän tällaisissa tapauksissa.

Lupa saatiin, ja sitten kiireellä järven ja sen takaisen metsän helmaan! Pois nyt kotitannerten lumet jaloista, hyvästi nyt hetkeksi peltoinen, matalataloinen kotiniemi!

Suuressa Leutson korvessa, syvässä rytönotkelmassa, katkesi Pyntyksen suksesta mäystin ja sitä saatiin miehissä korjata eheäksi! Kun se saatiin kuntoon, lähdettiin kiivaasti jatkamaan matkaa, ja kohtahan se oli Kivimäen jyrkkä rinne edessä!

Kun tultiin mäen päälle, näkyi sieltä paljon ja laajalti maailmoita. Tuolla pieni takakylä Ihatsu pienen järven rannalla ja siellä se oli korkea, pitkillä salovaaroilla sijaitseva Petäjäselkäkin. Tuolla asumatonta alhomaata Sarkaan päin, sakeine ja kirjavine sekametsineen ja pienine selänteineen ja vaarannyppylöineen, tuolla taas kotikylän tuttu puoli. Vihdoin tuonne, Koittoon päin, aava, alava suo. Sinne päin sitä olisi lasketeltava, ja sen toimen valmisteluihin ryhdyttiinkin.

Keskimmäinen veli oli ottanut pienen kelkkasen mukaansa suksien lisäksi, ja siihen hän oli kaiken varaksi asettanut itsekunkin pienen turkkisen, joka ei voinut olla pahaksi, kun matka oli pitkä ja talvi oli talvea. Saattaisi illalla kylmetä ja silloin ne, paluumatkalla, olisivat hyvään tarpeeseen. Nyt keritti hän kelkan nuoran vyöstään ja valmistui toisten kanssa koe-ajoon, katsomaan, millainen mäki todella olisi.

Hurautettiin alas. Suoraan suota kohti, aukeinta paikkaa myöten.

Hyvä oli mäki, ei siinä ollut mitään vikaa. Verraton! Ei moitteen syytä minkäänlaista, vaan oli luiunottopaikka ensimäinen koko seudulla, koko siinä maailmassa, joka tiettiin ja tunnettiin! Varsinaiseen alas-lasketteluun vain!

Siihen ei tarvinnut kehotella. Se oppi oli jo saatu ja se oli painunut jo aivan veriin, se oli talven tapoihin kuuluva yhtä hyvin kuin syöminen ja juominen. Semmoisia mäenlaskijoita kuin Niemen talon pojat ei ollutkaan koko kylässä.

Mutta vähitellen rupesi päivä painumaan iltaan. Se tulikin tuo iltapuoli niin omituisesti, ettei sitä huomannutkaan. Kun aurinko oli poissa, harmaiden, lumenväristen pilvien takana, niin eihän sitä tiennyt, missä se milloinkin viiletteli. Se hurautteli siellä omia menojaan aivan kuin pojat mäenlaskurinteessä, ja niin se, piilolainen, pojat petti. Ennenkuin he kerkisivät tulla ensi levähdyshetkeenkään, oli jo pimeän myräkkä ja siitä jo kehräytyi innokkaiden luiunottajain ympärille täysi pimeä.

Huh, mitäs nyt? Katsokaas, nyt on jo täysi pimeä!

Tämä huudahdus pääsi ensin Karpan suusta, mutta kohta siihen yhtyivät toisetkin. Katso, katsohan vain! Avasi siinä silmänsä ja suunsa jo itse Pyntyskin.

Mitäs nyt? Synkkä pimeys tuli, ja me täällä! Matkaa kolme, neljä virstaa! Mitäs nyt?

-- Tähän jäämme, ratkaisi asian lyhyesti Pyntys.

-- Emme, pisti vastaan Karppa.