Prinssi Keijujalka

Olipa kerran, keijukaisten päivinä, kaukaisessa lännen maassa kuningaskunta, jonka nimi oli Tölppövalta. Se oli aika kummallinen maa monessa suhteessa. Ihmiset, jotka asuivat siellä, luulivat ensiksikin, että Tölppövalta on koko maailma; he luulivat, ettei Tölppövallan ulkopuolella ole maailmaa ollenkaan. Ja he luulivat, että Tölppövallan kansa tiesi kaiken mitä ikinä tietää voi, ja että kaikki mitä se ei tietänyt ei merkinnyt mitään.

Eräs totisesti hyvin tavaton ajatus oli päässyt yleiseksi Tölppövallassa. Siellä nimittäin vallitsi aivan erikoinen maku jalkojen suhteen. Mitä suuremmat jonkun ihmisen jalat olivat, sitä kauniimpana ja hienompana häntä pidettiin Tölppövallassa, ja mitä ylhäisempi ja jalosyntyisempi ihminen oli, sitä valtavammat olivat hänen jalkansa. Kuninkaan jalat olivat ihan kuin jättiläisen, samoin olivat kuningattaren, samoin nuorten prinssien ja prinsessojen jalat. Ei ollut koskaan sattunut, että moisen kuningasperheen jäsen olisi häpäissyt itseään syntymällä pienijalkaisena. No niin, voitte siis kuvitella kuinka kauheata ja nöyryyttävää oli, kun tuohon kuningasperheeseen kerran syntyi pieni poika, prinssi, jonka jalat olivat niin pienet ja hienot ja hentoiset, että niitä olisi pidetty pieninä muuallakin kuin Tölppövallassa. Suru ja hämmennys valtasi koko kansan. Kuningatar pyörtyi kuudesti päivässä, kuningas kiinnitti mustia nauharuusuja kruunuunsa, kaikki liput olivat puolitangossa ja hovi käytti surupukua. Tölppövaltaan oli syntynyt kuninkaallinen prinssi, jolla oli pienet jalat, eikä kukaan käsittänyt kuinka maa voisi kestää moisen surun!

Onneton pikku prinssi sen kesti, eikä näyttänyt edes olevan millänsäkään. Hän oli sievin ja kiltein pikkuvauva mitä kuninkaallinen hoitajatar oli koskaan nähnyt. Jollei vain noita pieniä jalkoja olisi ollut, olisi prinssi ollut koko perheen kaunistus. Kuninkaallinen hoitajatar sanoi sen itselleen ja kuiskasi hänen pienen kuninkaallisen korkeutensa ylimmälle pullonpesijälle, ettei hän ollut "koskaan nähnyt lasta, joka niin teki huomioita ja aivasti niin älykkäästi". Mutta kuningas ja kuningatar eivät tietenkään muuta nähneet kuin poikasen pienet jalat ja päättivät ennen pitkää lähettää hänet luotaan. Niinpä he eräänä päivänä antoivat koota hänen kapineensa ja viedä hänet paikkaan, missä hän kokonaan voisi unohtua. He lähettivät hänet sikopaimenen luo, jonka tupa oli syvällä, syvällä suuressa metsässä, joka ei näyttänyt loppuvan missään.

He antoivat sikopaimenelle vähän rahaa ja vähän vaatteita Keijujalalle ja sanoivat, että jos sikopaimen pitäisi huolta lapsesta, lähettäisivät he rahaa ja vaatteita joka vuosi. He itse eivät muuta toivoneet kuin ettei heidän enää koskaan tarvitsisi nähdä Keijujalkaa.

Tämä oli sikopaimenelle kylläkin mieleen. Hän oli köyhä ja hänellä oli vaimo ja kymmenen lasta ja sadoittain sikoja hoidettavinaan, ja hän tiesi voivansa käyttää pikku prinssin rahoja ja vaatteita oman perheensä hyväksi ilman että kukaan saisi sitä selville. Niinpä hän jätti pikku miehen vaimonsa haltuun, ja heti kun kuninkaan lähetit olivat menneet, riisui vaimo prinssin kuninkaalliset vaatteet ja pani hänen ylleen karkean pienen yöpaidan ja antoi kaikki hänen vaatteensa omille lapsilleen. Mutta pikku prinssi ei näyttänyt välittävän siitä -- hän ei näyttänyt välittävän mistään, ei siitäkään, ettei hänellä ollut muuta nimeä kuin prinssi Keijujalka, jonka tyytymättömät hoviherrat olivat halveksien antaneet hänelle. Hän tuli kauniimmaksi ja kauniimmaksi päivä päivältä, ja kauan ennen sitä aikaa, jolloin toiset lapset rupeavat kävelemään, hän jo osasi juosta keijukaisjaloillaan.

Sikopaimen ja hänen vaimonsa eivät pitäneet hänestä ollenkaan, päinvastoin he melkein vihasivat häntä, kun hän oli niin paljon kauniimpi ja viisaampi kuin heidän omat kömpelöt lapsensa. Lapset eivät myöskään pitäneet hänestä, koska olivat ilkeäluontoisia ja pitivät vain itsestään.

Niinpä tuo pieni prinssiraukka tulikin yhä yksinäisemmäksi mitä suuremmaksi hän kasvoi vuosi vuodelta. Hänellä ei ollut ketään kenen kanssa leikkiä, ja hänen oli pakko olla aina itsekseen. Pukuna hänellä oli vain rumia ja karkeita vaatteita, harvoin hän sai syödä kylläkseen ja hän nukkui oljilla sikopaimenen tuvan ullakolla. Mutta kaikki tämä ei estänyt häntä tulemasta väkeväksi ja reippaaksi ja punaposkiseksi. Hän oli vikkelä kuin tuuli, ja hänen äänensä oli suloinen kuin linnun ääni; hänellä oli herttaiset säihkyvät silmät ja kiiltävä kultatukka, ja hänen sydämensä oli niin hyvä, ettei hän mistään hinnasta olisi voinut tehdä vääryyttä tai olla julma. Heti kun hän oli kyllin suuri, pani sikopaimen hänet joka päivä metsään paimentamaan sikoja. Hänen täytyi pitää niitä koolla yhdessä paikassa, ja jos vain joku niistä karkasi metsään, sai prinssi Keijujalka selkäänsä. Ja kun siat olivat hyvin villejä ja hillittömiä, sai hän hyvin usein selkäänsä, sillä oli melkein mahdotonta estää niitä kulkemasta sinne tänne, ja kun ne juoksivat pois, juoksivat ne niin nopeasti ja sellaisten tiheikköjen läpi, että niitä oli melkein mahdoton seurata.

Metsä, jossa hänen oli vietettävä pitkät päivät, oli sentään hyvin kaunis, ja hän osasi nauttia siitä. Se oli niin suuri metsä, että se yksinään oli kuin koko maailma. Siellä oli outoja, loistavia puita, joiden oksat ylhäältä sykertyivät yhteen, ja kun niiden monet lehdet liikkuivat ja kahahtelivat, tuntui kuin ne olisivat kuiskineet salaisuuksia. Siellä oli koreita, vikkeliä, outoja lintuja, jotka lentelivät syvän kultaisessa auringonpaisteessa, ja kun ne viivähtivät oksilla, näyttivät nekin kertovan toisilleen salaisuuksia. Siellä oli välkkyvä, kirkas puro, jonka vesi oli säkenöivää ja puhdasta kuin kristalli, ja sen pohjalla, kulta- ja hopeahiekassa, oli kiiltäviä näkinkenkiä ja kaikenvärisiä piikiviä. Prinssi Keijujalasta tuntui aina, että purokin tiesi metsän salaisuuden ja lauloi sitä vienosti kukkasille virratessaan eteenpäin. Ja kauniita olivat kukatkin; niitä kasvoi niin tiheässä kuin olisivat ne muodostaneet maton, ja niiden alla oli toinen matto herttaista vihreätä sammalta. Puut ja linnut ja puro ja kukkaset olivat prinssi Keijujalan ystäviä. Hän rakasti niitä eikä koskaan tuntenut itseään kovin yksinäiseksi niiden seurassa, ja jolleivät siat olisi niin usein karanneet ja sikopaimen niin usein lyönyt häntä, olisi hän väliin -- niin, oikeastaan koko kesän -- ollut melkein onnellinen. Hänellä oli tapana loikoilla tuoksuvalla kukka- ja sammalmatolla ja kuunnella virtaavan veden pehmeätä solinaa ja huojuvien lehtien kuisketta ja lintujen laulua, ja hän pohti mielessään mitä ne mahtoivat sanoa toisilleen ja oliko totta, että suuri metsä oli täynnä keijukaisia niinkuin sikopaimenen lapset sanoivat. Ja sitten hän kuvitteli, että se oli totta ja kertoi itselleen satuja niistä ja leikki, että ne olivat hänen ystäviään ja tulivat puhelemaan hänelle ja että hän sai rakastaa niitä. Hän olisi niin tahtonut rakastaa jotakin tai jotakuta, eikä hänellä ollut mitään rakastettavaa -- ei edes pientä koiraa.

Eräänä päivänä hän lepäsi suuren vihreän puun alla tuntien todellakin olevansa ihan onnellinen, koska kaikki oli niin kaunista. Pienen laulunkin hän oli sepittänyt puron solinan mukaan ja lauleli sitä, kun hän äkkiä, nostaessaan kiharaista, kultaista päätään katsellakseen ympärilleen, huomasi, että kaikki siat olivat poissa. Hän hypähti pystyyn hyvin hätääntyneenä ja vihelsi ja kutsui, mutta ei kuullut mitään. Hän ei voinut käsittää kuinka ne kaikki olivat hävinneet niin hiljaa, ilman mitään ääntä, mutta ei ainoatakaan niistä näkynyt missään. Silloin hänen pieni sydänparkansa alkoi sykkiä kiivaan levottomana ja tuskaisena. Hän juoksi sinne tänne, hän katsoi pensaiden läpi ja puiden alle, hän juoksi, juoksi ja juoksi, hän kutsui, vihelsi ja etsi, mutta ei mistään -- ei mistään löytynyt ainoatakaan sikaa! Hän etsi niitä tuntikausia ja joutui syvemmälle metsään kuin koskaan ennen oli ollut. Hän näki outoja puita ja outoja kukkia ja kuuli outoja ääniä, ja vihdoin alkoi aurinko mennä mailleen ja hän tiesi pian jäävänsä pimeään. Hänen pienet jalkansa ja säärensä olivat naarmuttuneet orjantappurapensaissa ja olivat niin väsyksissä, että tuskin jaksoivat kantaa häntä, mutta hän ei uskaltanut mennä takaisin sikopaimenen tuvalle löytämättä sikoja. Ainoa lohdutus koko pitkällä matkalla oli se, että pieni puro oli virrannut hänen vierellään ja laulanut hänelle lauluansa, ja väliin hän oli pysähtynyt vilvoittamaan kuumia kasvojaan siinä ja sanonut: "Oi, pikku puro, sinä olet niin hyvä minulle! Sinä olet ystäväni, minä tiedän sen. Olisin niin yksin ilman sinua!"

Kun aurinko vihdoin laski, oli prinssi Keijujalka vaeltanut niin kauas, ettei tietänyt missä oli, ja hän oli niin väsynyt että heittäytyi puron rannalle ja kätki kasvonsa kukkaiseen sammaleen ja sanoi: "Oi, pikku puro, minä olen niin väsynyt, etten jaksa kulkea pitemmälle enkä voi löytää sikoja!"

Maatessaan siinä epätoivon vallassa hän kuuli ilmasta yläpuoleltaan ääntä ja nousi katsomaan mitä se oli. Kuului siltä kuin joku pikkulintu olisi ollut hädässä. Ja aivan oikein, suuri haukka siellä ajoi takaa lihavaa ruskeata pikkulintua, jolla oli punainen rinta. Lintu päästi teräviä, hätääntyneitä huutoja, ja prinssi Keijujalan tuli niin sääli sitä, että hän hyppäsi pystyyn ja koetti ajaa haukan pois. Pieni lintu näki hänet heti ja lensi suoraan hänen luokseen, ja Keijujalka peitti sen lakillaan. Ja silloin haukka lensi pois suuresti vimmoissaan.

Kun haukka oli lähtenyt, istahti Keijujalka taas ja nosti lakkinsa pois odottaen tietenkin näkevänsä ruskean, punarintaisen linnun. Mutta linnun asemesta astuikin esiin pieni mies, ei juuri muuta kuin pikkusormen mittainen -- lihava pieni mies, jolla oli ruskea puku ja korea punainen liivi yllä ja pystylierinen hattu päässä.

"Mitä", huudahti Keijujalka, "tämäpä ihmettä!"

"Niin minustakin", sanoi pikkumies hilpeästi. "En ole elämässäni enemmän hämmästynyt, paitsi silloin kun isotätini isoäiti raivostui niin kauheasti, että muutti minut kultarintakertuksi. Minä sanon sinulle, että silloin hämmästyin."

"Niinpä luulisin", sanoi Keijujalka. "Miksi hän teki sen?"

"Suutuksissaan", vastasi pikkumies -- "siinä koko juttu. Hän aina vimmastui tuolla tavoin ja noitui ihmisiä tiesi miksi ja katui sitten eikä kyennyt muuttamaan heitä takaisin. Jos olet keijukainen, saat olla varuillasi. Usko jos tahdot, tuo nainen kerran muutti pikkuserkkunsa kälyn herkkusieneksi, ja joku noukki hänet ja hänestä tehtiin kastiketta, ja sellaista ei toki kukaan soisi tapahtuneeksi perheessään!"

"Eipä tietenkään", sanoi Keijujalka kohteliaasti.

"Vaikeus on siinä", jatkoi pikkumies, "että muutamat keijukaiset eivät kehity. He oppivat muuttamaan ihmisiä miksi vain, mutta eivät opi muuttamaan heitä takaisin, ja sitten, kun he suuttuvat perheisiinsä -- sinä tiedät mitä merkitsee suuttua perheeseensä -- tulee aika sekasotku. Niin, silloin tulee vakava sekasotku. Tulee kun tuleekin. Niin oli isotätini isoäidin laita. Hän ei ollut mikään sivistynyt vanha nainen eikä osannut muuttaa ihmisiä takaisin, ja tässä näet seuraukset. Aivan vahingossa astuin hänen lempi-liikavarpaalleen, hän suuttui ja muutti minut kultarintakertuksi ja katui sitä koko ikänsä. Voin tulia takaisin omaksi itsekseni vain jos joku hyväsydäminen ihminen olisi pelastanut minut suuresta vaarasta. Sinä olet se henkilö. Anna minulle kätesi."