Ollin oppivuodet

I. Olli karkaa kotoa. II. Suutarimestari Simolin. III. Hyljätty ja yksinäinen. IV. Ystävykset. V. Merille! VI. Uusi oppipoika. VII. Hillevi. VIII. Olli saa uusia harrastuksia. IX. Olli kertoo Rauhalasta. X. Teatterinäytäntöjä ja sairautta. XI. Simolin virittää uusia juonia. XII. Kolme vihellystä ja pako. XIII. Koivumäessä. XIV. Hillevi pääsee Rauhalaan.

Ensimmäinen luku.

OLLI KARKAA KOTOA.

Koivumäen kartanon puutarhasta kuului äänekkäitä huutoja, itkun vaikerrusta ja kiivasta puhetta.

Pieni kiharatukkainen poika juoksi pitkin hiekoitettua käytävää, hengästyneenä, hatuttomin päin. Hänen järjestään riensi vaaleaan pumpulihameeseen puettu nuori tyttö pelästyneen näköisenä.

-- Olli, Olli, minne sinä menet? huusi hän.

Poika pysähtyi, käänsi punoittavat kasvonsa häneen ja huusi jalkaa polkien:

-- Minä lähden pois täältä. Karkaan. Te olette kaikki pahoja. Isä ja äiti, Pentti ja sinä. Minä en tule koskaan enää takaisin.

Hän tarttui portin salpaan, avasi sen ja heitti portin kiinni jälkeensä, niin että kumahti yhä hokien: -- Minä karkaan, karkaan.

-- Voi, voi, päivitteli lastenhoitaja nähdessään hänen juoksujalkaa jatkavan matkaansa. Ihanko se poika tosissaan puhuu? Pitääpä juosta jälkeen.

-- Anna lapsen kiukutella, sanoi sisäkkö, joka melun kuullessaan oli juossut paikalle. -- Mokomakin äkäpussi, ei hänestä ole muuta kuin kiusaa. Vasta yhdeksänvuotias ja komentaa koko taloa, aivan kuin olisi kartanon isäntä.

-- Se on totta se, sanoi Martti, puutarharenki. Kyllä siitä pojasta vielä pomo varttuu, kunhan kasvaa.

-- Kuinka hän tuollaisen vallan onkaan saanut? kysyi lastenhoitaja, joka vasta oli taloon tullut.

-- Rouva on niin heikko, ja kun poikakin on sairaalloinen, hän ei henno sitä kurissa pitää, hemmottelee vain. Ja patruunan aika menee niin tyystin kartanon ja tehtaan hoitoon, ettei hän ehdi kovistelemaan muuta kuin silloin tällöin, vastasi sisäkkö.

-- Minä en ole koskaan vielä niin häijyluontoista poikaa hoitanut, valitti lastenhoitaja.

-- Mistä hän suuttui? kysyi sisäkkö.

-- He olivat voudin Pentin kanssa heittämässä keilaa keilaradalla ja riitaantuivat kuten tavallisesti. Pentti on itsepintainen hänkin, ja Olli kiusaa häntä lakkaamatta. Mistä lienee heille syntynyt tappelu, mutta Olli sysäsi Penttiä niin pahasti, että tämä putosi keilahuoneen aituukselta alas ja jäi nurmelle pitkälleen. Martti tuli siihen ja nosti pojan ylös, hän oli valkea kuin palttina ja voihki vain hiljaa. Juuri kun Martti oli kantamassa Penttiä kotiin, tuli patruuna käytävällä vastaan. Hän tietenkin kysyi, mikä oli hätänä, ja kuullessaan asian hän lennätti aika korvapuustin Ollille. Minut hän määräsi viemään pojan sisään kotiarestiin, kunnes hän itse ennättää tulla takaisin tehtaalta, jonne oli menossa. Pojan piti siihen asti istua patruunan huoneessa. Mutta kun patruuna oli hävinnyt näkymättömiin, kiskaisi Olli itsensä irti minun kädestäni ja alkoi juosta ulkoportille. Kai minun täytyy mennä häntä hakemaan.

-- Loruja, sanoi sisäkkö. Antaa pojan mennä.

-- Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, murahti Martti. Tarvitsisi se poika aika selkäsaunan. Pentti jäi vuoteeseen, kyllä hän sellaisen paukun sai.

-- Mutta rouva toruu, kun poika on poissa. Ja patruunakin määräsi hänet arestiin. Mene sinä, Martti, hänen jälkeensä ja tuo poika kotiin.

-- Sama se, sanoi Martti ja alkoi hitaasti taapustaa portista ulos. Mutta tallirakennuksen luona hän tapasi tallirengin, joka pyysi häntä katsomaan uutta hevosta, jonka patruuna vast'ikään oli ostanut. Martti oli innokas hevosystävä, ja miten ollakaan, unohtui Olli häneltä tykkänään.

Sillä aikaa Olli juoksi eteenpäin pitkin leveätä, koivujen varjostamaa mäkitietä. Hän saapui pian isolle portille, josta erkani kolme tienhaaraa. Umpimähkään hän valitsi keskimmäisen tien ja alkoi nyt juosta hitaammin. Silloin tällöin hän kääntyi katsomaan, näkyisikö ketään tiellä häntä takaa-ajamassa. Hän oli täynnä kapinahenkeä. Isä oli määrännyt hänet istumaan alallaan päivälliseen asti, mutta Olli oli toista mieltä. Isä oli vielä lisäksi uskaltanut antaa hänelle korvapuustin, ja sitä Olli ei aikonut kärsiä. Ja mitä Penttiin tuli -- kuka käski hänen itsepintaisesti kiivetä keilahuoneen aituukselle ja huutaa: "minä olen kuningas!" Olli oli käskenyt hänen tulla alas, oliko se hänen syynsä, että Pentti pudotessaan loukkasi päänsä vieressä olevaan kiveen? Olli oli vain tahtonut sysätä hänet alas aituukselta.

Pois hän aikoi kotoa, pois aina Amerikkaan asti. Lähtee intiaanien luo ja tappaa karhuja. Kyllä isä ja äiti ja Leila sitten saavat häntä itkeä ja ikävöidä. -- Ollin silmiin kihosi kyyneliä, kun hän ajatteli heidän suurta suruaan ja katumustaan. Mutta hän ei tule kotia, ennen kuin hänestä on varttunut julma ja kuuluisa intiaanipäällikkö. Silloin vasta hän palaa mahtavana ja suurena. Ja silloin ei isä uskallakaan antaa häntä korville enää. -- --

Hetkisen kuluttua ratsasti samaa tietä nuori mies täyttä laukkaa komean kimon selässä. Hänen kauniit, tummanpuhuvat kasvonsa punoittivat kiukusta kuten pikku Ollin äsken. Tuon tuostakin pääsi kirous hänen lujasti yhteenpuristettujen huultensa välitse, ja hänen toinen, jalokivisormuksilla koristettu kätensä kävi nyrkkiin. Hän oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, että oli vähällä ratsastaa kumoon Ollin, joka hiljennettyään vauhtiaan nyt käveli hänen edellään.

-- Pois tieltä, nulikka! huusi ratsumies. Mutta luotuaan katseen säikähtyneeseen poikaan, joka töin tuskin oli pelastunut kimon jaloista hän pysähdytti hevosensa.

-- Mitä näenkään! Sehän on arvoisa serkkuni, Koivumäen perintöruhtinas. Kuulepas, pikku mies, mitä teet täällä yksin? Eiköhän liene parasta, että marssit kotiisi takaisin?

-- Ei, vastasi Olli päättävästi. Minä en mene kotiin, ennen kuin tulevat hakemaan ja anteeksi pyytämään.

-- Hoo, sinussapa on sisua. Ja minne aiot matkata, ylväs sankari?

Olli oli vaiti. Ivalliselle serkulleen hän ei uskaltanut mainita sanaakaan Amerikasta. Melkeinpä häntä itseäänkin hävetti koko tuuma, nyt kun pää oli hiukan selvinnyt äskeisestä vihanpuuskasta.

Kaarle serkun kasvot vetäytyivät äkkiä ilkeään hymyyn. Hän mutisi itsekseen:

-- Sepä olisi mainio kepponen saiturienolleni. -- Hei, serkku, koska sinä kerran olet pakomatkalla, voisit ratsastaa minun kerallani Harmaalaan.

Olli epäröi. Harmaala oli kuitenkin liian kaukana kodista. Kokonaista kaksi penikulmaa! Sen lisäksi hän ei oikein pitänyt Kaarle serkusta, joka aina oli niin ylpeä ja ivallinen.

-- He ovat kai kotona kohdelleet sinua häpeällisesti, arvaan minä, sanoi serkku viekkaasti.

-- Isä löi minua ja äitikin torui, vastasi Olli jurosti.

-- Entä mistä syystä? Mitä sinä olit tehnyt?

-- Kepitin vähän voudin Penttiä ja sitten sysäsin hänet alas keilahuoneen aituukselta, kun hän ei totellut minua, selitti Olli todenmukaisesti.

-- Ai, ai, siinä tapauksessa kehottaisin sinua seuraamaan itseäni. Sillä jos nyt palaat kotiin, saat varmasti selkäsaunan. Isäsi oli kauhean pahalla tuulella, kävin nimittäin juuri teillä.

Ollia alkoi peloittaa. Sen enempää vastustelematta hän nousi serkkunsa avulla hevosen selkään, asettui Kaarlen eteen istumaan, ja kiiti pian hyvää vauhtia Harmaalaa kohti.

Olli ei koskaan ennen ollut käynyt Harmaalassa. Hänen vanhempansa ja Harmaalan väki olivat olleet huonoissa väleissä jo kauan. Olli ei tiennyt syytä siihen eikä ollut sitä liioin aprikoinut. -- Heidän ratsastusretkensä ei ollut kovinkaan hilpeä. Kaarle serkku oli harvasanainen ja omiin ajatuksiinsa vaipunut. Ollista tuntui matka pitkältä ja hän alkoi hiljakseen toivoa, ettei olisi lähtenytkään serkun mukaan.

Hevonen alkoi äkkiä kiirehtää vauhtiaan, ja Olli huomasi, että he pian olivat perillä. Siellä täällä keksi silmä vanhan kallellaan olevan ladon, maa oli viljeltyä, ja vähän matkan päästä kuului kukon kie'untaa. Ei kestänytkään kauan ennen kuin asuinrakennus alkoi näkyä puitten välistä.