Public-domain ebook
by Tiitus
Language: fi128 downloads on Project Gutenberg
Subjects
Public-domain ebook sourced from Project Gutenberg #62613.
The opening · free to read
Jos olette lukeneet erään paksun, lukuisilla kuvilla kaunistetun kirjan, jonka nimi on "Herra Kenonen. Hänen elämänsä ja mielipiteensä", niin olette jo saaneet jonkinlaisen, vaikka tosin yksipuolisen kuvan meidän henkevän perheemme toimeliaasta elämästä. Mainitun kirjan on -- nähtävästi isäukkomme viittausten mukaan -- kirjoittanut herra Tiitus, mutta kaikesta näkyy, että herra Tiitus on ollut vain suuna, isäukon ollessa säkkinä, ja kun on ollut sellainen säkki, niin ei voinut muuta odottaakaan kuin että kirjassa puhuttaisiin melkein yksinomaan vain isästä ja hänen urotöistään. Isäukko on liikemies selkänikamiaan myöten, ja on aina osannut tehdä reklaamia itsestään. Meistä pojistaan on hän antanut kirjassaan puhua vain ohimennen ja silloinkin tavallisesti ylimielisessä äänilajissa, ja muutenkin on koko kirja niin täynnä ukkoa itseään, että muiden on vaikea päästä siinä kääntymäänkään. Tuntuu melkein siltä kuin olisi isäukko pelännyt poikiensa loiston himmentävän hänen oman valonsa ja koettanut siitä syystä tunkea meidät niin syrjään kuin mahdollista.
Kirjan ilmestymisen jälkeen oli isä olevinaan vihainen sen kirjoittajalle ja väitti kirjoittajan tahtoneen luoda hänestä irvikuvan, lisäämällä hänen luonteeseensa naurettavia piirteitä, mutta itse asiassa oli ukko niin, ylpeä ja mielissään kirjasta, että tuskin malttoi pysyä kengissään. Hän osti meille jokaiselle oman kirjamme ja oli hyvin tyytyväinen, milloin näki meidän sitä lukevan tai olevan lukevinamme, mutta jos hän huomasi, ettemme olleet päiväkausiin sitä avanneetkaan, alkoi hän haukkua meitä ja sanoi, että me tuhlaamme kaiken aikamme turhuuteen ja koirankonsteihin, emmekä välitä henkemme jalostamisesta ja kehittämisestä enempää kuin pitkäkärsäinen maatiaissika kolmannen asteen trikolometriasta. Me kysyimme, mitä kolmannen asteen trikolometria on, mutta silloin tuli isä kärttyisäksi käskien meidän pitää suumme kiinni. Isä höystää hyvin mielellään puhettaan vieraskielisillä ja tieteellisillä sanoilla ja puhelee niin oppineesti kuin yliopiston professori taikka apteekkarin juoksupoika, mutta jos me häneltä kysymme, mitä sanat merkitsevät, niin alkaa hän haukkua meitä taikka sanoo, ettei niille ole vielä keksitty suomenkielisiä vastineita.
Kun isäukon elämäkerta oli ilmestynyt, olivat kaikki tuttavat pojat sitä mieltä, että meille oli siinä tehty vääryyttä, ja lopuksi oli minun pakko nuorempien veljieni ja muiden poikain painostuksesta lähteä pyytämään sen kirjoittajalta, että hän kirjoittaisi edes pienenkin kirjan meidän poikien elämästä.
Kun minä soitin kirjailijan ovelle, niin tuli hän itse avaamaan ja oli vihaisen näköinen ja pisti 50 pennin rahan kouraani ja kysyi, luulinko minä häntä pankkiiriksi, kun juoksen joka tunnin päästä kerjäämässä hänen ovellaan. Minä sanoin silloin, että minähän olen Kenosen Napoleon, jolloin kirjailija kysyi, kuinka isä jaksaa, ja käski minun käydä sisään ja kuivata huolellisesti jalkani oven edessä olevaan mattoon.
Puhuttuani asiani katsoi kirjailija minuun vähän pitkään ja ikäänkuin ihmeissään, ja minä aloin jo pelätä, että hän vaatisi minulta takaisin sen 50 pennisen ja ajaisi minut ulos. Mutta sitten hän sanoi, että ajatus ei kyllä ehkä olisi hullumpi, mutta ettei hänellä nyt missään tapauksessa ole ainakaan kahteen vuoteen aikaa ryhtyä sellaista kirjaa kirjoittamaan. Minä huomautin, että me kasvamme kahdessa vuodessa melkein aikamiehiksi, ainakin me vanhemmat pojat, ja kirjailija kysyi silloin, kuinka vanha minä sitten olen. Vastasin olevani jo neljäntoista vanha, ja sitten nousi kirjailija ja sytytti savukkeen, huomaamatta kuitenkaan tarjota minulle, ja alkoi kävellä pitkin askelin edestakaisin huoneessa, katsahtaen silloin tällöin tutkivan näköisesti minuun, niin että aloin jo melkein tuntea oloni tukalaksi.
Sitten hän äkkiä pysähtyi eteeni ja kehoitti minua itseäni kirjoittamaan kirjan meidän elämästämme. Varmaankin arvasi hän samalla ajatukseni, koska lisäsi, että oikeinkirjoitustaitoni mahdollisesti olisi niin ja näin, mutta että hän korjaisi kyllä pahimmat oikokirjoitusvirheet ja koettaisi saada kirjalle kustantajan.
Minä lupasin yrittää, ja tässä on nyt sen kirjan ensimmäinen osa. Siitä on minulle ollut hirveän paljon työtä ja vaivaa, ja se on ollut tehtävä salassa isäukolta, jolle tämä kirja tulee täydellisenä yllätyksenä. Olisi hauskaa nähdä isäukon naamaa, kun hän älyää tämän kirjan kirjakaupan ikkunassa. Jos siinä saisi hänestä näpätyksi silmänräpäysvalokuvan, niin minä luulisin sen postikortin tekevän hyvin kauppansa.
Eräänä päivänä tuli isäukko kaupungilta kotiin niin juhlallisen näköisenä kuin olisi hän ollut jättämässä konkurssianomuksensa.
Sitten hän avasi sanaisen arkun ja sanoi, että häntä oli pyydetty puhujaksi Katinhännän valistusseuran iltamaan kahden viikon perästä.
-- Et suinkaan sinä vain lupautunut? kysyi äiti levottomana.
-- Häh? kysyi isä. -- Luuletko, etten minä osaa puhua? Luuletko sinä, että puhuminen on niin suuri konsti? Papukaijakin osaa puhua.
-- Mitä sinä sitten aiot puhua? Halkokaupoistasi vai? kysyi äiti.
Isä punastui tukanrajaansa myöten, näytti pureskelevan jotain ja vastasi sitten:
-- Mitäs pahaa siinä olisi? Mutta osaan minä puhua muustakin. En minä niin pölhö ole kuin sinä luulet. Minusta olisi voinut tulla hyväkin puhuja, jos olisin sille alalle antautunut, sillä minä luulen, että minulla on luontaisia taipumuksia, samoinkuin sillä Sikasen akalla minun kotikylässäni nuoruuteni päivinä. Se oli semmoinen akka puhumaan, etten minä ole moista sittemmin kuullut, vaikka olen Helsingissä jos muuallakin kuullut hyvinkin eteviä ja kuuluisia puhujia. Se akka -- se oli muuten vain semmoinen tavallinen mökkiläisen akka, eikä edes lihavakaan -- ei muuta tehnyt kuin kävi kyliä, joi kahvia ja puhui. Ja vaikka se puhui viisi sanaa samassa ajassa kuin muut kaksi, ei se sittenkään koskaan kunnolla loppuun päässyt. Kuollessakin siltä jäi sana kesken. Kahdesti se yritti saada sen sanotuksi, mutta liekö sattunut joku pitempi ja monironkelisempi sana, kun ei jaksanut loppuun asti sitä viedä. Jos se akka olisi elänyt tähän aikaan ja tullut valituksi eduskuntaan, niin olisi siitä vissiin tehty viikon perästä ministeri, jotta muutkin olisivat saaneet eduskunnassa suun vuoroa.
Minä en ole ruvennut puhumista harjoittelemaan siitä syystä, ettei se oikein kannata elinkeinona. Mutta koska minulta on pyydetty puhetta Katinhännän iltamaan, niin puhutaan sitten. Kyllähän aina puhua voi, kun kerran on jotain muutakin päässä kuin hiukset ja hilsettä. Juhlatoimikunta pyysi, että puhuisin vaikka itsestäni, mutta se on minusta niin vastenmielistä. Jos puhuisi itsestään, niin joutuisi siinä melkein väkisin kehumaan itseään, ja omalla kiitoksella on minusta aina ollut vähän semmoinen pahanhajuinen löyhkä. Tämän takia mieluummin puhun yleisistä asioista, politiikasta ja sen semmoisesta, mistä yleisölle tekee hyvää kuulla rehellisiä mielipiteitä semmoisen miehen suusta, joka uskaltaa puhua suunsa puhtaaksi, vaikka se siinä sitten repeäisikin.
-- Napoleon saa tulla mukaan, lisäsi hän. -- Minä teen puheen pidettyäni suuren kesämatkani, ja pojalle tekee hyvää tutustua isänmaansa luontoon sekä elinkeinoihin.
Luulen, ettei isä olisi ottanut minua mukaan maksustakaan, jos hän olisi etukäteen ollut selvillä matkan vaiheista ja minun heräävistä kirjallisista harrastuksistani.
Juna vihelsi ja lähti. Hauska Helsinki jäi taaksemme. Kovaluontoinen, vahva ja mistään inhimillisistä tunteista välinpitämätön veturi raahasi nyt minua kohti tuntematonta tulevaisuutta. Tämä oli siis olevinaan sen n.s. huvimatkan alkua. Isä oli lähtenyt "kesämatkalleen" tutustuakseen isänmaansa luontoon ja elääkseen siinä sivussa ilmaiseksi parhaan kesäkauden sukulaistensa ja tuttaviensa vieraana ja kustannuksella, ja uhkauksensa mukaan oli hän ollut niin kohtelias, että oli ottanut minutkin mukaansa. Hän oli jo etukäteen huomauttanut minulle, kuinka suuren ja ansaitsemattoman kunnian hän täten oli minulle osoittanut. Jos hänen poikansa olisivat paksupäisempiä, niin olisin minäkin ehkä ottanut hänen sanansa täydestä todesta, mutta minä en ole mikään aasi. Tiedän, että isäukko jo talvella oli neuvotellut äidin kanssa minun lähettämisestäni maalle jonkun tuttavan tai sukulaisen luokse, joka panisi minut kovaan maatyöhön. Isäukko tuntuu olevan sitä mieltä, että se tekisi hyvää minun kasvatukselleni ja luonnonlaadulleni, mutta minä satun olemaan toista mieltä. Minä olen syntynyt vapautta rakastavan kansan keskuudessa uljaassa Pohjolassa, enkä siis ole mikään mustanaamainen neekeripoika, joka voidaan myydä orjaksi enimmän maksavalle käteistä rahaa tai kolmen kuukauden vekseliä vastaan. Isä on kyllä kehittynyt teeskentelytaidossa, mutta en minäkään ole mikään puupää. Minä tiedän, ettei isä ole ikinä tehnyt kovaa maatyötä eikä tule sitä koskaan tekemäänkään, joten hän on jäävi arvostelemaan sen vaikutuksia, mutta minulla on siitä viime kesälomaltani sen verran kokemusta, että tiedän sen sopimattomaksi minunlaiselleni hentorakenteiselle pojalle, joka on kasvanut suurkaupungin hienostavassa ilmakehässä niinkuin arka orvokintaimi puutarhurin lasikattoisessa kasvilavassa. Olen kuitenkin olevinani niinkuin en mitään aavistaisi. Tulevaisuus saa sitten näyttää, kumpi tässä pelissä on korttinsa taitavammin hoitanut, isäkö vai minä.
Näissä mietteissä istuin kolmannen luokan vaunun kovalla penkillä -- isä, kuvaavaa kyllä meidän suhteellemme, matkustaa itse toisessa luokassa komeasti kuin kansanedustaja, mutta ostaa pojalleen ja nimensä ja omaisuutensa perijälle kolmannen luokan piletin. No, minä tulen sen kyllä sopivassa tilaisuudessa muistamaan. Kansanvaltaiselta ja vapaamieliseltä mieheltä, jollainen isä väittää olevansa, on tämmöinen menettely hieman omituista.
Olimme sivuuttaneet muutamia asemia, kun vaunuun tuli laihanpuoleinen, herrahtavan näköinen mies, yllään pitkä musta takki, vaikka kesä oli kuumimmillaan, ja naamallaan jonkinlainen papillinen sävy. Hänellä oli oikean olkapään yli kulkevassa remmissä riippumassa kirjalaukku, mistä arvasin hänet hengellisten kirjojen kaupustelijaksi.
Huomasin, että hengenmies kiinnitti katseensa ensiksi minuun ja suuntasi hiipivät askeleensa minua kohti, ja päätin olla varuillani sekä menetellä olosuhteiden mukaan.
Kolporttööri katsoi minuun lempeän haikeasti, pää vähän kallellaan, ja kysyi:
-- Onko nuori ystäväni pelastettu?
-- En, herra, vastasin minä nöyrästi.
Mustatakki tuijotti minuun säälivästi, ikäänkuin olisi hänen surullinen velvollisuutensa antaa minulle kalanmaksaöljyä. Sitten hän huokasi:
-- Eikö herätys ole vielä etsinyt nuorta ystävääni?
-- Ei, herra, sanoin minä alakuloisesti ja loin katseeni maahan.
Mustatakki istuutui viereeni penkille ja pyyhki hikeä naamaltaan suureen, likaiseen nenäliinaan. Sitten hän sanoi:
-- Varmaankin nuori ystäväni erehtyy. Eikö nuori ystäväni joskus tunne, että jossakin hänen läheisyydessään on joku, joka ikäänkuin kutsuu häntä luokseen, joku, joka haluaisi, että nuori ystäväni antautuisi hänelle...?
-- Kyllä, herra, myönsin minä matalalla äänellä. -- Kyllä minusta välistä tuntuu juuri semmoiselta.
The book keeps going
Reading is free forever. Sign up and watch scenes appear while you read.
Scenes Storieta drew for other classics.
New illustrated classics
Once or twice a month: the latest books to get full character casts, scene art, and free comic editions. No account needed.
