Vaarin muistikirja; Majala: Kaksi kertomusta

"Sielumme on ikäänkuin vankina ruumiissamme -- se on sen orjatar! Mutta lohdullista on ajatella, että muurit kerran kukistuvat ja kahleet katkeavat. Kuinka ihanaa vapaus lienee -- vaan milloin?

Muistoksi vilpittömältä ystävättäreltänne

Minna Brinkmannilta".

Hänen nimensä perään oli vaari omakätisesti piirtänyt ristin: k. Marraskuun 1 päivänä 1810.

Nähdessäni tuon lehden ensi kerran -- kirjan omistajan vielä elossa ollessa -- kysyin pelästyneenä:

-- Vaari, onko se mahdollista? Kirjoittiko Minna Brinkmann nuo rivit niin vähää ennen kuolemaansa?

Vanhus nyökkäsi. -- Hääpäivänsä ensi tunti oli hänen kuolinhetkensä.

-- Sehän oli kauheaa!

-- Oli se, myönsi vaari ja ystävällisiin kasvoihinsa tuli äkkiä vakainen ilme. -- Ja täytyy uskoa hänen aavistaneen kohtalonsa, kun lukee nuo kirjoittamansa sanat.

--- Oi, kerroppas hänestä, vaari! pyysin. -- Nuo rivit kuuluvat niin kummalliselta morsiamen kynästä -- noissa sanoissa "vaan milloin" on niin sanomatonta kuoleman ikävöimistä. Ja sen hän kumminkin kirjoitti juuri ennen häitään! Eikö hän ollutkaan onnellinen?

-- Hän elää vielä -- Robert Osvald vanhus, vastasi vaari vältellen.

-- Missä, vaari?

-- Tilallaan. Siellä hän elää yksinäistä, kummallista elämää. Hän ei ole koskaan mennyt naimisiin.

-- Oi kerro nyt hänestä, vaari!

-- Aivan mielelläni, lapsi, sen verran kuin tiedän hänestä. Mutta hauska kertomus se ei ole. -- Tulin näet nuorena metsäoppilaana Friedrichshorstin ylijahtimestarin virkatalolle. Eräänä iltana elokuun loppupuolella näin ensi kerran tuon kolkon paikan. Se näytti aivan autiolta siinä korkeitten tammipuiden takana, yksinäiseltä ja hyljätyltä synkkäin metsäin keskellä. Oikeastaan se oli herttua B:n omistama metsästyslinna. -- Alakerrassa asui ylijahtimestari, toisessa kerroksessa olivat herttualliset huoneet ja juhlasali. Leveät kiviportaat johtivat mahdottoman suurille oville. Molemmin puolin sisäänkäytävää seisoi kaksi kuvapatsasta -- torveen toitottavia metsästäjiä kankipalmikoiden ajalta -- ja alemman sisäänkäytävän oven yläpuolella oleva lyhty loi niihin liekkuvaa valoa, jotta ne näyttivät elävän ja pääportin yläpuolella oleva hirvenpää monihaarasine sarvineen näytti kauheasti irvistelevän.

Seisoin tuota outoa kuvaa katsellen, kun etehisestä kuului keveitä askeleita. Kohta ilmestyi kynnykselle valkoisiin puettu olento -- ja minä näin Minna Brinkmannin ensi kerran.

Hän ei aluksi minua huomannutkaan, hän kun katsoi taivasta, joka sinä iltana oli synkässä pilvessä. Sillä aikaa minä -- reippaana ja rohkeana metsästäjänä -- tarkoin katselin häntä.

En luule, että häntä juuri kaunottareksi voi sanoa. Eikä hän ollut aivan nuorikaan, lienee ehkä ollut noin kahdeksankolmatta vanha. Mutta tämä tyttö oli niin viehättävän suloinen, etten minä kykene sitä kuvailemaankaan, se tenhosi kaikki hänen läheisyydessään.

Hän muistutti niitä upeita olentoja, tulisine silmineen, joita näkee itämaan huntuihin puettuina -- ainakin minä kuvailin sultaanin lempivaimoja hänen näköisikseen. Aina häntä nähdessäni tuli mieleeni, että hän olisi ollut paremmin paikallaan käyskentelemässä palmujen alla ja kimaltelevilla piikivillä kuin pahkaisten tammien alla Saksan metsissä. Hän oli notkea ja hempeä kuin hirvi, ja hänellä oli kaksi silmää, tyttöseni, joihin katsottuaan nuoren miehen pää voi sekaisin mennä! Mutta auliisti hän ei katseitaan jakanut, ja hän kantoi pystyssä pientä, kaunista päätään. Kansa keskuudessaan sanoi häntä "prinsessaksi". Siitä minulla ei ollut aavistustakaan, mutta ajattelin kumminkin, ettei prinsessakaan voisi kauniimpi ja upeampi olla.

Minut huomattuaan nyökkäsi hän ja sanoi setänsä ja tätinsä odottavan minua ja että huoneeni oli valmiiksi järjestetty. Hän astui tahi oikeammin liiteli etehisen poikki kutsumaan palvelustyttöä minua opastamaan. Minä sanoin näet ensin haluavani mennä huoneeseeni pukeutumaan, ennenkuin minut uudelle esimiehelleni esitettäisiin, sillä pitkällinen matkustaminen kyydillä auringon hiottavassa hauteessa ei ollut ulkonaista ihmistäni kaunistanut.

Esittelyn perästä ja puheltuani noin tuntikauden ystävällisen ylijahtimestari Brinkmannin ja hänen sävyisän mutta jotenkin pitkäveteisen rouvansa kanssa, sain poistua, vanhalla herralla kun oli tapana aikaisin mennä levolle. Minä hiivin kumminkin ulos etehisestä ja astelin edestakaisin talon edustalla pimeässä illassa, silloin tällöin valaisi salama tietäni ilmoittaen kaukaista ukkosilmaa.

Vanhukset olivat minulle kertoneet, että heillä oli luonaan veljentytär ja minä tiesin tämän veljentyttären nyt olevan ulkona. On se paljon mahdollista, että juuri hänen tähtensä niin kiihkeästi juoksentelin siellä ulkona, sillä vanhusten kanssa puhellessani oli hänen valoisa kuvansa koko ajan mielessäni väikkynyt.

Toiveeni vilahdukseltakaan nähdä häntä toteutuikin. Yksinäinen talo, jota kiertelin, sijaitsi aukealla paikalla metsän keskellä. Sen takapuolella oli puutarha, jossa talonemännällä, joka oli innostunut kukkasten kasvattaja, oli kauniimpia neilikka- ja verbenapenkereitä. Tämän pienen istutuksen loistokohtana oli riippuvien pyökkipuunoksien alla oleva lehtimaja, oksat olivat taidollisesti toisiinsa kiedotut ja suurimmalla huolella hoidetut. Näin illalla en tietysti voinut selvästi erottaa kukkia enkä lehtimajaakaan. Edelliset tunsin lemustaan, sieltä kun levisi melkein tainnuttava heliotrooppien, neilikkain ja resedain tuoksu. Salamain valossa keksin lehtimajan, joka näytti pimeältä luolalta, josta Minna Brinkmannin valkoinen puku hohti.

Asetuin toiselle puolen puutarhaa vanhan tammen alle ja tähystelin niin hartaasti lehtimajaan päin, kuin olisin metsästäessä väljyyksissä. Salamat tekivät tehtävänsä -- tuon tuostaankin näin valkoisen puvun välkkyvän. Iso kivitalo oli pimeänä ja hiljaisena siinä edessäni; yläkerran kahdesta ikkunasta loisti vain himmeä valo.

Muutamia kertoja näin varjon liukuvan uutimilla -- sitten sammutettiin tuli ja kaikki talossa näytti vaipuneen levon ja unen helmoihin.

En liikahtanutkaan; ulkoilma ja rauhaisuus viilisti minua ja olin utelias näkemään miten kauan Minna neiti istuisi unelmissaan. Minua harmitti kun olin liian vieras hänelle uskaltaakseni pyytää lupaa mennä lehtimajaan istumaan. Arvelin kumminkin muutamien päivien päästä voivani tulla tästä onnesta osalliseksi, jos äitini käskyn mukaan käyttäydyin kyllin kohteliaasti. Kenties kaunis tyttö sitten suvaitsisi minun ottaa kitaranikin mukaani, jota siihen aikaan suurella innolla soittelin. Kenties täällä ei olisikkaan niin ikävä kuin olin luulotellut.

Ravakat, hiljaiset vaan lujat askelet havauttivat minut ihanista tulevaisuusunelmistani. Salaman valossa näin miehen lähestyvän. Hän astui aivan ohitseni ja seuraavassa tuokiossa kuulin Minnan huudahtavan:

-- Teidän korkeutenne! -- Max! Hänen äänessään oli ihmeellisen sydämellinen väre -- siinä oli jotakin hunnutettua, vienoa ja hellää -- mutta niin väräjävänä ja suloisena kuin sillä hetkellä, en sitä sen perästä koskaan kuullut.

Hetken aikaa seisoin kuin kivettyneenä. -- Korkeutenne? -- Max? -- Sehän ei voinut olla kukaan muu kuin prinssi Max -- herttuallisen huoneemme toinen poika! Kaikki pitivät häntä kummallisena ihmisenä; hän vetäytyi pois hovin juhlista ja hautaantui metsiin -- enemmän opintojensa takia kuin jaloa metsästystä harjoittaakseen. Ja tämä prinssi oli nyt täällä -- tänä tukehduttavan lämpimänä kesäiltana istui hän lehtimajassa kauniin tytön kera, jota hän -- suuteli -- niin, kuulinhan sen aivan selvästi. Ja kuulinpa vielä syvän, väräjävän äänenkin sanovan: -- Sinä Minna, olet minua parempi ja voimakkaampi -- en tiedä miten voin sitä kestää.

-- Sinun tulee -- sinun täytyy se tehdä, Max, vastasi tyttö.

Leimahtavan salaman valossa näin selvästi prinssin nuoren tytön jalkoihin vaipuneena. Epätoivon vallassa piilotti hän kasvonsa tytön hameeseen.

Käännyin mennäkseni. Sydämeni sykki kovasti ja olin syvästi liikutettukin -- tämä siis oli se salaisuus, joka teki kaikkien rakastaman Max prinssin niin synkkämieliseksi.

Minnan ääni kuului vielä ennenkuin läksin. -- Elä itke -- oi, elä itke -- Max! Minä en voi sitä kestää, ja se on kumminkin kaikki turhaa, sanoi hän. Se kuului niin surulliselta ja toivottomalta -- niin puhuu ainoastaan se, jolla ei ole toivon kipinääkään. --

Hiivin hiljaa tieheni syvintä siimestä myöten, yhtä hiljaa menin sisään ja ylös päätyrakennukseeni.

Ensimäisen kerroksen etehisessä paloi vanhanaikainen riippuva lamppu ja sen valossa näin erään palvelijan, joka oli puettu herttuallisen huoneen tumman vehreään livreeaan. Hän oli laskenut käsivartensa kauniin sisäpiian kaulaan ja kuulin hänen nauraen kysyvän: -- Pysytkö minulle uskollisena, Luise?

Tyttö vastasi: -- Kiitos vaan? Tehän ette enää tulekkaan takaisin?

-- Kuka sen sanoi?

-- Minna neiti, kuului vastaus. -- Prinssi taitaa mennä naimisiin.

Muhkea kamaripalvelija nauroi. -- Hänkö? Elä anna kenenkään itsellesi senlaista uskotella, Luise! Kyllähän ne koettavat pakottaa häntä panemaan iestä niskoilleen, perintöprinssi kun on senlainen heikko, riutuva raukka, josta ei kukaan prinsessa huoline -- hyvä Jumala, hän kai piankin vetää viimeistä virttään! Mutta minun korkeuteni ei suinkaan naimista ajattele -- sehän minun pitäisi tietää, Luise. Tuskin oli kolmeakaan päivää oltu herttuallisessa linnassa -- kerran käyty teaatterissa ja armollista äiti rouvaa tervehtimässä -- niin emme ilmaa siellä enää sietäneet, vaan tulimme tänne takaisin -- --

Nuori pari ei jutellessaan huomannut että astuin käytävän poikki ja nousin portaita ylös huoneeseeni.