Seikkailu uudenvuodenyönä

Äiti Kaarina, vanhan yövartijan vaimo, avasi akkunan kello yhdeksän illalla Sylvesterinpäivänä ja pisti päänsä ulos yöhön. Lumi putoili hiljaisina, suurina, akkunasta virtaavan valon punaamina hiutaleina alas pääkaupungin kaduille. Hän katseli kauan iloisten ihmisten juoksua ja touhua, ihmisten, jotka ostivat vielä uuden vuodenlahjoja kauppiasten kirkkaasti valaistuista puodeista ja holveista ja virtasivat kahviloihin ja viinikellareihin, seuroihin ja tanssisaleihin ja niistä taas takaisin yhdistääkseen vanhan vuoden uuden kanssa ilossa ja humussa. Mutta kun hänen nenälleen putosi pari suurta, kylmää hiutaletta, veti hän päänsä takasin, sulki akkunan ja sanoi miehelleen: "Rakas Gottlieb, jää nyt kotiin ja anna Filipin kiertää yö edestäsi, sillä taivaasta tulee lunta niin paljon kuin voi, eikä se tee, kuten tiedät, vanhoille jaloillesi mitään hyvää. Kaduilla tulee koko yön olemaan eloisaa. On kuin olisi joka taholla tanssit ja juhla. Näkyy paljon naamioituja. Filipillämme ei ole yhtään ikävä!"

Vanha Gottlieb nyykäytti päätään ja sanoi: "Rakas Kaarina, se on kovasti mieleeni. Ilmapuntarini, ampumahaava polven yläpuolella on jo kaksi päivää ennen sanonut minulle, että ilma muuttuu. On kohtuullista, että poika auttaa isäänsä toimessa, jonka hän kerran perii minulta!"

Tässä on paikallaan ohimennen sanoa, että vanha Gottlieb oli aikoja sitten ollut varusmestarina eräässä kuninkaansa rykmentissä, kunnes hänet ammuttiin rammaksi rynnäkössä erästä vihollisen vallitusta vastaan, jolle hän nousi ensimäisenä taistelussa isänmaan puolesta. Hänen päällikkönsä, joka nousi vallitukselle, sen jälkeen kuin se oli valloitettu, sai sellaisesta sotakentällä aloittamastaan sankariteosta kunniamerkin ja ylennyksen arvossa. Varusmestariparka sai olla iloinen selviytyessään rikkiammutuin säärin elävänä. Säälistä annettiin hänelle koulumestarin paikka, sillä hän oli ymmärtäväinen mies, jolla oli hyvä käsiala ja joka mielellään luki kirjoja. Mutta koululaitosta parannettaessa riistettiin häneltä myöskin opettajan toimi, koska tahdottiin pitää huolta eräästä nuoresta miehestä, joka ei osannut lukea, kirjoittaa eikä laskea yhtä hyvin kuin hän, mutta jonka kummi oli yksi kouluveuvoksista. Virkaheitto Gottlieb ylennettiin yövartijaksi ja hänen apulaisekseen määrättiin hänen poikansa Filip, joka oikeastaan oli oppinut puutarhurin ammatin.

Pieni talous tuli sen ohessa huonosti toimeen. Mutta rouva Kaarina oli hyvä emäntä ja sangen toimekas, ja vanha Gottlieb todellinen maailmanviisas, joka saattoi olla vähästä oikein onnellinen. Filip ansaitsi riittävän jokapäiväisen leipänsä puutarhurilta, jonka palkkalainen hän oli, ja kun hän vei tilattuja kukkia rikkaiden taloihin, sai hän sievosia juomarahoja. Hän oli komea, 26-vuotias nuorukainen. Ylhäiset naiset antoivat hänelle jo hänen kasvojensa tähden lantin, ennemmin kuin jollekin muulle, joka ei voinut näyttää juuri sellaista naamaa.

Rouva Kaarina oli heittänyt jo viitan hartioilleen huutaakseen puutarhurin talosta poikaansa, kun tämä astui tupaan.

"Isä", sanoi Filip ja antoi isälleen ja äidilleen kättä, "sataa lunta, eikä lumisade tee sinulle hyvää. Minä tahdon kiertää yön edestäsi, jos tahdot. Paneudu sinä nukkumaan!"

"Sinä olet kunnon poika!" sanoi vanha Gottlieb.

"Ja sitten", jatkoi Filip edelleen, "olen minä ajatellut: koska huomenna on uusivuosi, niin tahtoisin minä syödä kanssanne. Äiti, sinulla ei kai ole paistia keittiössä..."

"Ei juuri sitä", sanoi rouva Kaarina, "mutta kyllä puolitoista naulaa naudanlihaa, perunoita vihanneksiksi ja riisiä laakeripuun lehtien kanssa sopaksi. Ja sen lisäksi vielä pari pulloa olutta juomaksi. Tule vain Filip, me voimme huomenna herkutella! Tulevalla viikollahan jaetaan yövartijoille uudenvuodenrahoja. Sentähden voimme kyllä elää pulskasti."

"No, sitä parempi teille. Ja oletteko maksaneet jo vuokran?" kysyi Filip.

Filip pani rahaa pöydälle ja sanoi: "Siinä on kaksikymmentäkaksi guldenia, jotka minä olen säästänyt. Minä voin olla hyvin ilman niitä. Ottakaa ne uudenvuodenlahjaksi. Siten voimme kaikki kolme alkaa uuden vuoden iloisina ja huolettomina. Jumala suokoon, että me viettäisimme sen terveinä. Taivas huolehtii edelleen teistä ja minusta."

Rouva Kaarinalla oli kyyneleet silmissä ja hän suuteli poikaansa. Vanha Gottlieb sanoi: "Filip, sinä olet todella vanhuutemme tuki ja turva. Jumala maksaa sen sinulle. Koeta edelleen olla rehellinen ja rakastaa vanhempiasi. Minä sanon sinulle, siunaus ei jää tulematta. Uudeksivuodeksi en toivo sinulta mitään muuta, kuin että säilytät sydämesi hurskaana ja hyvänä. Se on vallassasi. Silloin olet kylliksi rikas. Silloin on sinulla taivas omassatunnossasi."

Niin puhui vanha Gottlieb, meni ja merkitsi kahdenkymmenenkahden guldenin erän suureen talouskirjaan ja sanoi: "Mitä sinä lapsena tulit maksamaan minulle, sen olet sinä jo melkein kokonaan maksanut takasin. Nyt olemme jo saaneet ja nauttineet säästöistäsi kolmesataa seitsemänJoista guldenia."

"Kolmesataa seitsemäntoista guldenia!" huusi rouva Kaarina suuresti hämmästyen. Sitten kääntyi hän säälivänä Filipin puoleen ja sanoi pehmeällä äänellä: "Sydänkäpyni, minä säälin sinua. Niin, oikein paljon säälin minä sinua. Jos sinä olisit voinut säästää ja tallettaa summan itsellesi, niin ostaisit sinä nyt kappaleen maata, harjoittaisit omaan laskuusi puutarhurin ammattia ja voisit naida hyvän Ruusun. Nyt se ei käy laatuun. Mutta lohduta itseäsi. Me olemme vanhoja, sinun ei tarvitse enää niin kauan auttaa meitä."

"Äiti", sanoi Filip ja rypisti hiukan otsaansa, "mitä sinä puhut? Ruusu on minulle tosin yhtä rakas kuin elämäni, mutta tuhat Ruusua antaisin minä sinusta ja isästä. Minulla ei voi tässä maailmassa olla muita vanhempia kuin te, mutta kyllä vielä monta Ruusua, vaikkakaan en kymmenestätuhannesta Ruususta tahtoisi ketään muuta kuin Bittnerin Ruusun."

"Olet oikeassa Filip!" sanoi vanha Gottlieb. "Rakastaminen ja naimisiinmeneminen ei ole mikään ansio, mutta kunnioittaa ja auttaa vanhoja, köyhiä vanhempiaan, se on velvollisuus ja ansio. Uhrautua intohimoineen ja mieli tekoineen vanhempiensa onnen tähden, se on lapsen kiitollisuutta. Se hankkii sinulle Jumalan siunauksen, se tekee sinut sydämessäsi rikkaaksi."

"Ellei vaan", sanoi rouva Kaarina, "aika kävisi tytölle liian pitkäksi, tai hän tulisi sinulle uskottomaksi! — Sillä Ruusu on kaunis tyttö, se täytyy sanoa. Hän on tosin köyhä, mutta kosijoita ei häneltä puutu. Hän on siveä ja ymmärtää taloutta."

"Älä pelkää ollenkaan, äiti!" sanoi Filip. "Ruusu on minulle juhlallisesti vannonut, ettei hän ota ketään muuta miestä kuin minut, ja siinä on kyllin. Hänen vanhalla äidillään ei oikeastaan myöskään ole mitään muistuttamista minua vastaan. Ja jos minä tänään voisin harjoittaa ammattiani itseni hyväksi, niin huomenna veisin minä Ruusun alttarin luo; sen tiedän minä. Se on vain kiusallista, että vanha rouva Bittner kieltää meitä tapaamasta toisiamme niin usein, kuin me mielellämme tahtoisimme. Hän sanoo, että se ei tee hyvää. Mutta minä huomaan ja Ruusu huomaa myöskin, että se tekee meille molemmille varmasti sangen hyvää. Niinpä olemmekin sopineet, että kohtaamme toisemme taas tänään kello kaksitoista Yrjönkirkon pääoven edessä; sillä Ruusu viettää Sylvesteriniltaa erään ystävättärensä luona. Sitten saatan minä hänet yöllä kotiin!"

Näiden keskustelujen aikana oli kello läheisessä tornissa lyönyt kolme kertaa, neljännestunnin. Silloin otti Filip isänsä yövartijaviitan kuuman uunin päältä, jonne rouva Kaarina oli huolta pitäen sen asettanut, kääri sen ympärilleen, otti torven ja sauvan, toivotti vanhemmilleen hyvää yötä ja läksi vahtipaikoilleen.

2.

Filip astui majesteetillisena kuninkaallisen pääkaupungin lumisia katuja, joilla kuljeskeli vielä paljon väkeä, ikäänkuin olisi ollut päivä. Ajopelejä ajoi edestakasin. Kaikki oli taloissa valoisaa ja kirkasta. Yövartijaamme huvitti hauska elämä. Hän lauloi ja puhalsi määrätyssä kaupunginosassa kymmenennen tunnin oikein iloisena, mieluummin ja monenmoisin sivuajatuksin lähellä Yrjönkirkkoa sijaitsevan talon edessä, jossa hän hyvin tiesi Ruusun olevan ystävätärtensä luona. "Nyt kuuntelee hän minua", ajatteli hän, "nyt ajattelee hän minua ja unhottaa ehken puheen ja leikin. Jospa hän vain olisi kello kaksitoista kirkon oven edessä!"

Ja kun hän oli tehnyt kiertokulkunsa kaupunginosan läpi, palasi hän takasin rakkaan talon eteen ja katseli ylös Ruusun ystävättären valaistuihin akkunoihin. Joskus näki hän naisolentoja akkunan ääressä. Silloin löi hänen sydämensä nopeammin. Hän luuli näkevänsä Ruusun. Kun olennot katosivat, tutki hän heidän pidentyneitä varjojaan seinillä ja katossa saadakseen selvän, mikä niistä oli Ruusun varjo, ja mitä hän teki. Ei tosin ollut aivan mukavaa seistä lumessa ja pakkasessa ja tehdä huomioita, mutta mitäpä rakastava välittää lumesta ja pakkasesta! Ja yövartijat rakastavat tähän aikaan yhtä romantillisesti kuin joku entisajan hentomielinen ritari romansseissa ja ballaadeissa.

Hän tunsi kylmän vaikutuksen vasta sitten, kun kello löi yksitoista ja hänen piti alkaa uudelleen yövartijakierto. Hänen hampaansa kalisivat vilusta. Hän voi tuskin huutaa tunnin ja puhaltaa. Mielellään olisi hän pistäytynyt oluttupaan lämmittääkseen jälleen itseään.

Kun hän nyt kulki pitkin yksinäistä syrjäkatua, astui häntä vastaan kummallinen olento, tulipunaiseen silkkiviittaan verhottu ihminen, musta puolinaamio kasvojen edessä, päässä pyöreä taaksepäin heitetty hattu, joka oli monilla pitkillä, heiluvilla sulilla koristettu.

Filip aikoi sivuuttaa naamioidun. Mutta tämä astui hänen tielleen ja sanoi: "Sinäpä olet kerrassaan soma miekkonen, sinä! Sinä miellytät minua! Mihin menet? Sano se minulle."

Filip vastasi: "Mariankadulle, siellä huudan minä tunnin."

"Jumalallista!" huusi naamioitu. "Sitäpä sopii kuunnella. Minä tahdon seurata sinua. Sellaista ei kuullakaan joka päivä. Tule nyt vain, narrimainen mies, ja anna kuulua; mutta sen sanon sinulle, taiteellista pitää sen olla, muuten en ole tyytyväinen. Voitko laulaa jonkun hauskan pätkän?"

Filip huomasi kyllä, että herra oli hiukan juovuksissa ja ylhäissäätyinen, ja vastasi: "Herra, paremmin viinilasin ääressä ja lämpimässä tuvassa kuin tällaisessa pakkasessa, joka jäätää sydämen ruumiiseeni." — Sen sanottuaan meni hän tietään Mariankadulle ja lauloi ja puhalsi.

Naamioitu oli seurannut häntä sinne ja sanoi: "Tuo ei ole mitään taidetta. Sen osaan minäkin, sinä narrimainen mies. Annapa minulle torvesi, minä tahdon laulaa ja puhaltaa edestäsi. Sinä olet saava ihmetellä itsesi puolikuoliaaksi."

Filip suostui lähimmällä asemalla naamioidun pyyntöön ja antoi hänen laulaa ja puhaltaa. Se kävi aivan järjestyksessä. Samoin toisella, kolmannella ja neljännellä kerralla. Naamioitu ei väsynyt olemaan yövartijan sijaisena ja oli tyhjentymätön ylistellessään taitoaan. Filip nauroi täydestä sydämestään hauskan herran päähänpistoille. Tämä tuli kai iloisesta seurasta tai tanssiaisista ja oli lasillisella viiniä virittänyt itsensä yli arki-elämän tavallisen korkeuden.

"Tiedätkö mitä, kultamuruseni? Minulla olisi suuri halu olla pari tuntia yövartijana. Ellei se tällä kertaa tapahdu, niin ei minulla koko elinaikanani ole sitä kunniaa. Anna minulle viittasi ja leveäreunainen hattusi: minä annan sinulle tämän dominoni. Mene johonkin oluttupaan ja juo itsesi puolihumalaan minun laskuuni; ja kun kello on yksi, tule takasin ja anna minulle naamiaispukuni. Tässä on sinulle pari taaleria juomarahaa... Mitä ajattelet, kultamuruseni?"