Kolme toverusta: Romaani

ENSIMMÄINEN LUKU.

Tuossa ratsastavat nuo kolme toverusta esiin Strandigerkartanon puistokujasta.

Heidän on matka rantavallille, sen laelta tähystelläkseen ulos Pohjanmerelle, olisiko vihollislaivoja näköpiirissä. On nimittäin Isänmaa vaarassa, Gravelotten taistelu on taisteltu kolme päivää sitten.

Maa ja rannikko ovat miehittämättä, kaikki ovat Ranskassa. Siksipä pitää nuoren Holsteinin astua jalkeille. "Kolmeksi toverukseksi" kutsuvat he itseään. Kaikki ovat he yhdenikäisiä, kymmenen vuotta vanhat.

Edellä ratsastavat molemmat serkukset, kaksi Strandigeriä.

Hän joka ratsastaa oikealla, hän on Andrees Strandiger, Strandigerkartanon ainoa lapsi. Hän on sen Strandigerin poika, jonka nousuvesi tavotti ja sieppasi tuolla ulkona matalikolla, Wattilla. Vielä nykyäänkin, kun tapauksesta jo on kulunut lähes kolmekymmentä vuotta, muistellaan sitä, kun länsituuli pauhaa rantavallilla, surulla marskitaloissa ja tuvissa, sillä, tämä Strandiger oli ollut vakava kunnollinen mies.

Hänen vasemmalla puolellaan ratsastaa Frans Strandiger. Hän on vierailulla Strandigerkartanossa. Hänen isänsä, luutnantti yhdeksännen armeijakunnan tykkiväessä, lepää kuolinpäivästä asti, keuhkot läpiammuttuina ja toivottomasti haavoittuneena talossa, joka on ensimmäisenä Vernevillessa de la Cusse'n käsin. Poika ei tiedä siitä vielä, hän saa kuulla siitä vasta viikkojen perästä, kun hän pulan äitinsä luokse. Hän ei aavista, että elämänkulussaan on tapahtunut käänne, ja käänne kovalle vaikealle taipaleelle; nyt on hänen kasvatustaan nimittäin ohjaava äitinsä ja tämän perhe, joka asuu Berlinissä, ja se suku on kovakouraista väkeä.

Hän on taivuttanut kätensä puuskaan kylkeänsä vastaan, kuten on nähnyt isänsä tekevän ja ratsastaa parhaiten pojista.

Mutta Strandigerkartanon perillinen on johtajana. Hän onkin levollisin ja järkevin heistä.

"Neljääkarua!" komentaa Andrees, ja hevoset painautuvat liikkeelle. Rantavalli ylenee edessä.

Mutia nyt. jää kolmas pojista jälille.

Kolmas on Heim Heiderieter, Nummitalon poika. Hänellä on pyöreät pyyleät lapsenkasvot ja käherä vaalea tukka. Silmänsä ovat siniset, syvät ja vilpittömät. Olentonsa ja käytöksensä on arka ja kaihtiva. mutta sekä opettaja että pappi sanovat, että hänellä on hyvä pää. Siksi onkin hän jo pääsiäisestä asti opiskellut latinaa.

Hän on saanut huonoimman hevosen, vanhan seitsentoista talvisen konin, joka juosta komppuroi niin kömpelösti.

Toiset ovat jo saapuneet vallin harjalle ja tähystelevät sieltä kädet tötterössä silmäinsä edessä ulos viheriälle alavalle niemekkeelle ja avaralle matalikolle, jonka yllä aurinko loistaa.

"Näköpiirissä näyttää kaikki rauhalliselta!" sanoo Andrees.

Frans kohottaa kätensä lakin rajalle: "Käskekää, herra översti... eteläänpäin lahdesta, Norderpiep'in kohdalla näen kaksi alusta, jotka eivät ole kalastajavenheitä."

Översti kiikaroi käsiensä välitse luodetta kohden. Hyvin etäällä kaukaisuudessa eroitti kolme neljä mustaa pilkkua, jotka olivat kuin kudotut siihen hopeaiseen kimalteiseen vyöhön, joka ympärillä kaarsi merta.

"Meidän pitää vartoa tässä!" sanoi hän, "emme ole vielä selvillä laivojen laadusta."

"Lähetänkö sotilas Heiderieterin takaisin laukaisemaan hälyytyskanuunaa?"

Andrees kääntyi ympäri ja katsoi Heimiin, joka nyt verkalleen ratsasti paikalle, ja tekeytyi kuin ei hän olisi kuullut ehdotusta. Se sopikin mainiosti hänelle överstinä.

Adjutantti liikahteli levottomana ruskeallaan, katsahti tuimasti ja silmissään välähti. Hän maltti kuitenkin mielensä ja sanoi jyrkästi:

"Salliiko herra översti, että ratsastan rannalle lähemmältä tarkastamaan laivoja?"

Översti nyökäytti kopeasti päätään.

Silloin lähti Frans Strandiger ratsastamaan viistoon alas vallin kuvetta, ja ajoi sitte rivakkaa karua pehmeää tietä, niinkutsuttua mutatietä, joka vie suoraan matalikolle. Hän istui varmasti ja lujasti satulallaan; näytti kuin kiinnittäisi häntä ruskea vyö hevoseen. Hän ratsasti ihan rannalle asti: siellä pysähti hän hetkeksi ja tähysteli ulos lahdelle. Sitte ratsasti hän edelleen, ihan veden rajaa myöten. Näki selvästi auringonvalossa, kuinka hevosen kaviot viskelivät harmaata mutaa ja pärskyvää vettä ilmaan.

Andrees sillä välin pidätteli nurpean näköisenä hevostaan ylhäällä harjulla. Se ei oikein ollut mieleensä, että serkkunsa oli ensiksi huomannut nuo laivat tuolla taivaan rannalla, ja sitte pelkäsi hän, että adjutantti ajaisi hevosen turmiolle tuossa pehmeässä mutasavessa. Hän kääntyi Heimiä kohden ja sanoi äreästi:

"Ja miltä tekin nyt näytätte. Heiderieter! Ikinä ei teistä tule miestä satulaan. Kuin mikäkin pojan nulkki istutte siinä!"

Sotamies Heiderieter lensi punaiseksi ja koetti saada kankeita engelskannahkaisia housujaan, jotka olivat survoutuneet ylös, liukumaan alas lähemmä karkeatekoisia kenkiään.

Översti suuntasi taaskin katseensa ulos matalikolle ja sotamies rupesi taaskin tapansa mukaan uneksumaan. Hän unohti koko sotaleikin ja överstin, unohti uneksumisissaan koko osansa ja sanoa tokaisi kirkkaalla lapsenäänellään: "Mutta Andrees. Franshan voi helposti sotkeutua saveen. Ja siinä on syvää, kuule!"

Silloin unohti Andrees Strandigerkin virkansa ja arvonsa ja sanoi nurpeana: "Hän nyt on olevinaan aina jotain erityisiä! Hurjapää hän on, ja teoillaan ei ole mitään tarkoitusta. En saa kärsityksi häntä muutonkaan."

"En minäkään!... Kun eilen tulimme tästä yli vallin, survasi hän saappaankärjellään niin hirveästi hevoslurvakkoani, että se hypähti syrjään niinikään... No nyt ja... Siinä sitä ollaan, Andrees?... Näetkös?... Siinä hän nyt on savessa? Vatsaansa asti patasavessa!"

"Poika!" sanoi Andrees; "tämä on ikävä juttu!"

"Mutta nyt rivakasti!" Hän ratsasti alas vallin kuvetta ja sitte neljääkarua tietä pitkin alas matalikolle. Heim perässä, minkä ennätti.

He saivat ratsastaa kauan, melkein kokonaisen neljännestunnin. Hevonen oli liukastunut kallioisella epävarmalla maaperällä rantapengermän jyrkällä reunalla ja makasi siinä nyt kyljellään. Ratsastaja, jonka, sininen puku oli ihan savessa, oli polvillaan makaavan eläimen vieressä ja kiskoi käsin irtonaista multaa, hevosen etukaviot olivat uponneet: hän kääntyi heitä kohden, kun he lähestyivät, nousi ylös ja ilmoitti: "Hevonen kaatunut."

"Niin, se on ikävä juttu se", sanoi Andrees: "miksi ratsastit myöskin niin lähellä rantapengertä? Jos vielä kerran teet siten, alennan sinut tavalliseksi sotamieheksi!"

Silloin välähti moitetta saaneen silmissä äkillinen vihastus. Hän kourasi kätensä mutaa täyteen ja huudahti hurjana: "Älkää tulko liika lähelle minua! kuulkaa se!... Olette tekin komeita sotamiehiä! Tuolla seisotte vallin laella ja katsoa tollotatte ilmoihin! Näkisi kuningas Wilhelm tuon!" Viha sai hänet ihan kuohuksiin, hän kohotti kätensä, jossa oli mutaa.

"Palaa takaisin, Heiderieter, senkin lumppujaakko! En ilkeä nähdä sinua. Ihme pöhköltä näytät pukinkoipisella konillasi." Hän heitti häntä kohtien. "Olet saava kerran vielä tanssia isäni kurikan alla, senkin vetelys!"

Andrees katseli nurpeissaan ja vaieten makaavaa hevosta ja nousevaa merivettä, joka huuhtoili hevosen kavioita.

"Hevonen pitää saada pystyyn", sanoi hän huolissaan.

"Sinäkö sen nostaisit?" sanoi Frans halveksivasti, "sinähän et kuitenkaan tohdi astua liejuun, sinä sileöiksi kammattuine hiuksinesi ja kiiltävine saappainesi. Luulottelet itsestäsi ties mitä äitisi tähden, hän kun on Strandigerkartanon omistaja; mutta sinulla itselläsi", sanoi hän ja löi kädellään rintaansa vastaan, "sinulla ei olo tässä paikassa mitään."

"Olehan nyt järkevä. Frans, ja nosta hevosesi pystyyn!"