Hilligenlei (Pyhä maa)

Siinä hämärissä viskausi myrsky vielä rajumpana meren ylle; raskaine, tiukeine käsivarsineen vitsoi se laajalti ja lavealti harmaata jylhää meren pintaa. Hamasta Islannista aina Skotlanin särmikkäille rannoille asti ja sieltä aina Norjaan vyöryivät harmaat kuohahtelevat aallot raskaina ja ärjyen ja loputtomasti pauhaten ja painausivat satojen penikulmien laajuudelta Holsteinin rantoja vastaan.

Tuolla lepäsi harmahkossa hämärässä lahden suussa jykeä punainen majakkalaiva. Se oli ankkurissa ja heittelehti raskaasti sinne tänne ja hypähytteli kirkasta loistoaan. Sen valo liiti levottomasti ja avaralle mustan hurjistuneen syvyyden ylitse. Mastoissa ja köysissä turjui ja vinkui tuuli.

Ja myrsky ja meri kohisi ja kuohui, ja vyöryi ohi majakkalaivan, ja kohisi ja vyöryi avaraan harmaaseen lahteen ja ahtautui kapeaan satamavirtaan kohden pientä kaupunkia, jonka nimi on Hilligenlei. Ja ikäänkuin riemuissaan siitä, että oli seljennyt merestä, tuosta raskaasta jurosta kumppanista, joka Islannissa asti oli riippunut sen kintereillä, viskausi myrsky vinhana ja vinkuvana ensimmäistä vastarintaa vastaan, joka osui sen tielle, pitkää matalaa olkikatoksista rakennusta vastaan, joka yleni ylhäällä rantavallilla, aivan satamavirran partaalla. Se rynkäsi katolle, ja hahmaisi kuin levitetyin käsin sen viittä savutorvea, vinkui ohi rakennuksen ja kiskoi ja turjutti sen viittä ovea ja sen ikkunoita.

Tämän rakennuksen äärimmäisessä huoneessa istui kookas tukeva kätilömuori Rieke Thomsen mukavassa nojatuolissaan. Hänellä oli jalat jalanlämmittimellä, kätensä olivat pujotetut pyyleän ruumiin ympärille, edessään pöydällä oli kahvipannu, siten istui hän rauhallisesti odotellen. Hän istui ja tähysteli alas Satamakadulle, tuontuostakin taivutti hän suurta päätään hiukan syrjään, ja katsahti pienen nelikulmaisen syrjäikkunan kautta, jonka hän varta vasten oli antanut laittaa itselleen, rantalahden tuolle puolen Freestedtiä kohden, näkyisikö sieltä mitään merkkiä. Opettajalla siellä, joka asui ylhäällä rantavallin harjalla, oli nimittäin jo vanhastaan velvollisuutena, kun joku nainen sattui kätilömuorin tarpeeseen Freestedtissä, panna merkiksi päivällä valkea vaate katolle, öisin kirkas valkea siihen koulusalin ikkunaan, joka antoi Hilligenleitä käsin.

Mutta tänä myrskyiltana katsahti eukko vaan vanhaa tottumaansa tuonne syrjään. Freestedt'istä käsin ei, sikäli kuin hänellä oli tietoja ollut tänä iltana odotettavissa mitään merkkiä. Suuremmilla odotuksilla katseli hän satamapäällikkö Laun asuntoa kohden, jonka vaimon hänen käsityksensä mukaan piti tänä yönä saada lapsi. Mutta satamapäällikön ovi pysyi sulettuna.

Silloin alkoi hän itsekseen säälitellä itseään, hän oli muka niin yksinäinen ja kaikkien hylkäämä ja unohtama ihminen, vaikkapa päivän mittaan oli käynyt häntä tervehtimässä ainakin seitsemän naista, kuusi vanhempaa muuten vaan pakinoillaan, ja eräs nuorempi antamassa ennustaa korteista, milloinka hän taas tulisi äidiksi. Kyllästyneenä yksinäisyyteen kumartui hän hiukan, nosti käteensä puukengän, joka hänellä oli jalan lämmittimen vieressä ja heitti sen lievässä kaaressa ovea vastaan.

Silloin tuli sisään vanha Hule Beiderwand, joka asui viereisessä huoneessa, ja joka nyt vielä seitsenkymmenvuotiaana astui yhtä suorana kuin muinoin nuorempana, kun hän palveli ratsastavana poliisina Gottorpin ja Kielin välillä. Hän pysyi niin suorana, ei ainoastaan siksi että hänellä oli niin uljas ruumiinrakennus, vaan vielä enemmän siksi, että hänessä paloi semmoinen sisäinen ihana valaistus.

Hilligenlei lahden ympärillä nähkääs, tuon jykeän rantavallin juurella ja suojassa kohoo paljon pieniä rakennuksia, joissa asuu matalikkotyöntekiöitä, kalastajia ja pikkuviljelijöitä. Kaukana kirkosta, asuen pimeissä mataloissa majoissaan ja suuressa yksinäisyydessä hautoivat nämä jo ammoisista ajoista mielessään omituista uskoa. He kutsuivat itseään hilligenleiläisiksi ja elivät siinä toivossa, että tuo pienoinen kaupunki Hilligenlei, ja seutu lahden ympärillä todella joskus tulisi Hilligenleiksi, "pyhäksi maaksi". [Hilligenlei on murremuodostus sanasta heilig-land ja merkitsee pyhä maa. Suom. muist.] He odottavat jumalan valtakuntaa tämän lahden ympärille. Ja tämän uskon johtaja, ja samalla sen viimeisiä edustajia -- usko oli nimittäin häviämässään -- oli Hule Beiderwand.

Elämänsä mittaan oli hän valvonut monta, monta yötä sairasvuoteitten ääressä, ja oli siitä saanut tavan seisoilla ikkunan ääressä ja tähystellä ulos yöhön. Hän astui nytkin hitaaseen jäykkään tapaansa pienen ikkunan ääreen, joka antoi ulos lahdelle, jäi siinä ajatuksissaan katsomaan ulos pimeään ja kuunteli myrskyn laulua.

"Onpas tämä kurjaa", sanoi Rieke, "että minun pitää istua tässä tällaisena. Tämmöinen vanha yksinäinen vaimoraukka. Ja jos sitte joskus tulee joku, seisoo hän kuin pölkky, eikä virka sanaakaan."

"Tuolla näkyy valkea!" sanoi ukko.

"Mitä?" tokaisi eukko ja liikahtihe tuolillaan ja katsahti ulos. Aivan tyvenenä ja selkeänä tuikki siellä kaukana kirkas valo.

"Freestedt'issä!! Tiedätkö sinä mitään, Hule?"

"Luulen hieman tietäväni!" vastasi ukko. "Pari viikkoa sitte kävi Liese Dusenschön täällä... tuossa hämärissä."

Rieke Thomsen oli laskenut molemmat kätensä polvilleen ja katseli nyt suurine pyöreine silmineen ylös pitkää Hule Beiderwand'ia kohden. "Liese Dusenschönkö? Stiena Dusenschönin tytärkö, hänen joka asuu tässä vierellämme pitkässä rakennuksessa? Hän joka palvelee Reimers'illä Freestedt'issä?"

"Ellet tiedä ketään muuta Freestedtissä, jonka vuoksi valkea tuolla olisi sytytetty, niin siinä tapauksessa on se Liese Dusenschön. Hän kysyi äitiään, mutta tämä ei ollut kotona. Silloin kysyi hän sinua, mutta sinäkin olit poissa. Sitte lähti hän takaisin taas. Nyt kun näen tuon valkean, luulen minä, että hänellä oli jotain vaikeata sanottavana."

"No niin!..." sanoi Rieke ja ponnisti käsillään tuolinnojaa vastaan ja aikoi nousta ylös, "siispä täytyy minun tässä ilmassa Freestedtiin."

Mutta hän ei noussutkaan vielä, ja samassa tempasi tuuli ulko-oven auki ja heitti sen kovasti seinää vastaan. Kohta sen jälkeen seisoi voimakaskasvuinen tukeva Liese Dusenschön kynnyksellä. Hänen punertavanvaaleat hiuksensa riippuivat märkinä hänen kasvoillaan, hänen kalpeat kasvonsa olivat kuoleman väsyneet, ja hänen kuopille painuneissa silmissään kuvasti säikähdys ja kammo.

"Isäntä on ajanut minun pois... ja äitini ei ole kotona."

Rieke Thomsen kompuroi ylös tuolistaan ja otti häntä vyötäisiltä ja talutti kolme porrasta ylös kammariin ja laski hänet vuoteelle.

"Eipä... kaikkea vielä!" puheli hän ja oikaisihe työläästi. "En ikinä eläissäni ole säikähtänyt noin pahasti."

"Rieke... kymmenet kerrat olen uupunut tielle... olen köyristynyt kuin mato. Koetin tarttua siihen... mutta en saanut." Hän hengähti syvään. "Oi, nyt on helpompi olla jo!... Mutta eikö äiti jo tule?"

"Tulee, tulee hän... kuulehan... ovi käy. Katsos, tuossa hän on jo."

Stiena Dusenschön tuli puvussa, joka hänellä aina oli, kun hän kävi vieraisilla. Päässään oli hänellä hallistunut musta kirkkomyssy ja olalleen oli hän kääräissyt vanhanaikuisen mustan päällyshuivin jossa oli helmiripsuja koristeina, ja jonka hän oli saanut lahjaksi pastorin rouvalta. Ja pitkät, alas rinnoille riippuvat myssyrihmat heilahtelivat ja helmiripsut olivat levottomassa liikkeessä, yhtämittaa tarttui hän käsillään päähänsä. "Minun lapseni, lapseni!" puheli hän. "Miksi olet tehnyt minulle tämän!"

"Vaiti nyt siinä!" sanoi Rieke Thomsen. "Äläkä ole olevinasi. Kaikella muotoa, älä ole olevinasi! Vai olitko itse sen parempi kun olit nuori? Miksi hän sen on tehnyt? Hän on ehkä kuunnellut jonkun laverteluja tai on oma luonto vaatinut, jompikumpi."

Stiena Dusenschön oli istuutunut vuoteen reunalle, ja koetti saada henkeään edes. "Lapseni, minun lapseni!... Kuka on isä? Sanohan toki vanhalle äidillesi... kuka on isä!"

"Älä kysele", sanoi Rieke. "Vaan mene ja käy hakemassa tänne pikku Tiene Rauh auttamaan meitä, ja keittämään meille pannu kahvia. Puol'yötä tässä ainakin on menevä."

Stiena oli vähän loukkaantuvinaan, livahti sentään alas vuoteen reunalta, juoksi ulos ja palasi takasin mukanaan pikku Rauh, yksi noita Rauh'eji, joilla kaikilla on niin kiharat keltaiset hiukset, ja jotka kaikki ovat semmoisia tuulihattuja. Ja livahti kohta taas takaisin tyttärensä vuoteen reunalle. Tämä makasi ja tuijotti kasvot puristuneina ylös lakea kohden, ja voihki raskaasti.

"Oi lapseni! Onko se joku rikas talonpojan poika?... Vai joku vieras herra? Oi... onko se aatelismies?"

"Aatelismies!!" matki Rieke ja ravisti pyöreätä suurta päätään. "Tyytyväinen saat olla, jos se on joku kunnon renki, joka tunnustaa omakseen äidin ja lapsen. Tulehan, niin juomme tässä ratoksemme kupin kahvia... tämmöistä et liene uneksinutkaan, vai... että jo tänään tulisit iso-äidiksi?... No istuhan..."

Mutta juuri kun Tiene Rauh kohotti pannua kaataakseen kahvia kuppeihin, kirkahti Liese Dusenschön kammarissa. Pieni Rauh pudotti pannun kolahtaen pöytään ja oli juosta pakoon. "Oi Jumala!" huudahti hän, "Minä menen äitini luokse." Mutta Rieke otti häntä niskasta. "Tähän pöydän ääreen jäät sinä", sanoi hän, "etkä liikahda paikaltasikaan. Tule, Stiena". Ja he menivät kammariin, auttamaan vaikeroivaa naista siellä.

Pikku Rauh istui pöydän ääressä, kyyryssä, ikäänkuin olisi hän sidottu siihen. Joka kerta kun Liese Dusenschön kirkahti, tarttui hän molemmin käsin käheriin hiuksiinsa. Kun hän huusi matalammin, tukki hän korvansa. Mutta kun kammarissa kuului rauhallisemmalta, kurotti hän varovasti kaulaansa ja nauroi. Siten oli hän pari tuntia, kunnes kammarista alkoi kuulua matalaa, ikäänkuin kaukaista itkua. Silloin heittäytyi hän pöytää vastaan ja purskahti haikeaan itkuun.