Saaren seikkailija: Romaani

I. Yö Uustalossa. II. Tullimies haluaa liittolaista. III. Jumala antaa saarelaisille viljaa. IV. Matsedän Jyri. V. Lumipyryssä. VI. Santra. VII. Esivalta ja salakuljetus. VIII. Euppe. IX. Laivaosakkeet. X. Onnen pojalla käy korkeita vieraita.

I luku.

YÖ UUSTALOSSA.

Korttipeli ja ryypiskely on Uustalossa jatkunut pitkin aamuyötä, jo viisi tuntia, kello kahdestatoista asti ja nyt lähenee kello jo viittä aamulla.

Kolme merimiestä ja talon isäntä istuvat ison pyöreän pöydän ääressä Uustalon isossa kammarissa.

Pöydällä palaa kolme kynttilää.

Siinä on myös iso, vaalean ruskea ruusi Riian palssamia ja pari isoa putelia hyvää Saksan viinaa, vasta Memelistä tuotua, ja kolme ryyppylasia.

Miehet pelaavat korttia, ryypiskelevät ja puhuvat kovaäänisesti.

Talo on mantereella, erään sokkeloisen merenlahden pohjukassa. Lahden edessä on laaja saaristo. Lahti itse muistuttaa enemmän järveä kaislistoineen, pilliheinikköineen, kiiskeineen ja salakoineen, sillä varsinaisesta saaristomerestä eroittaa sen kapea ja matala salmi, jonka yli helposti voi kivellä heittää. Salmi on matala ja kivinen. Vain jaalat ja kuutot ja sitä pienemmät alukset voivat uida siitä läpi täysin kuormattuina -- kuutotkin vain nousumeren aikana. Lahden rannalla, lähellä Uusitaloa on laivaveistämö, jossa on rakennettu muutamia prikejä ja kuunareita, mutta ne on uitettava lahdesta ulos tyhjinä tai korkeintaan pohjakivikuormassa.

Salmen suuta on vaikea mereltä tullessa löytää pimeällä, eivätkä siihen muut öisin pyrikään kuin Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja Sepän Jere, juuri ne samat miehet, jotka Uustalon isännän luona pitävät iloa, viettävät hauskaa yötä kolmiviikkoisen merimatkan jälkeen syysmyrskyissä, sateissa ja lumipyryissä. Silloin näyttää tulta Uustalon isäntä salmen länsirannalla olevalla matalalla kalliolla. Jos tulijat ovat oikeita, näyttävät he aluksestaan merkkitulta, kaksi tai kolme leimausta peräkkäin kerran minuutissa, tai tulta, joka kerran minuutissa peittyy -- aina kutakin retkeä varten erikseen tehdyn sopimuksen mukaan. Tätä sopimusta ei tunne kukaan muu kuin "Uustalon pappa", niinkuin mainitut saarelaiset Uustalon isäntää kutsuvat, ja tietysti myös nuo saarelaiset, Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja Sepän Jere. Jos tulijat ovat vääriä ja vilpillisiä, kuten esimerkiksi tullimiehiä ja näyttävät väärää tulta tai eivät osaa näyttää mitään tulta, sammuttaa Uustalon Pappa oman tulensa ja virittää hetken perästä uuden tulen paljo lännempänä, tai ei viritä ensinkään, riippuen siitä tunteeko hän pimeältä mereltä häämöittävän aluksen tullijaalaksi vai rauhalliseksi saaristolaiseksi tai rannikkolaiseksi. Tullimiehille, koska he ovat ruunun miehiä, ei Uustalon Pappa voi olla tulta näyttämättä, mutta juuri sen verran lännemmäksi, että tullijaala iskee keulapuunsa mainittuun kallioon, joka on jyrkkä ja jonka luo jaala ui kuivaan maahan, vaikka olisi täydessä kuormassa. Mainittu salmi on nimittäin pimeässä aivan näkymätön, koska lahti tekee levetessään jyrkän mutkan länteenpäin heti kun on salmesta päästy sisään. Mereltä katsoja näkee siis vain pelkkää metsää, eikä edes taivasta vasten nouse ainoatakaan korkeampaa puuta tai mäkeä, jonka mukaan voisi paikan suunnilleenkaan arvioida. Salmen länsirannalla oleva kalliokin on niin matala, ettei siitä ole yhtään apua. Molemmin puolin salmea ja sen takana kasvava metsä on paljon korkeampaa, kuin tuo kallio, ja metsän raja taivasta vasten on aivan suora. Päivälläkään, kirkkaalla auringon paisteella, ei salmensuuta näe matkan päähän, sillä kallio salmen länsirannalla punertaa aivan samanlaisena ja yhtä korkeana kuin kivikko pitkin rantaa länteen ja itään. Ranta on täynnä suuria, parin sylenkin korkuisia ja pienempiä, punertavia kiviä ja niitä on vedessäkin, joka on kauas matalaa. Jotkut kivistä pistävät päänsä ylös vedestä vielä kaukana rannasta. Lahteen sisään pääsy on siis sangen vaikeaa päivällä, mutta vielä vaikeampaa yöllä ja etelämyrskyillä taas jokainen mielellään tahtoisi päästä tuon salmen takana olevaan tyyneen ja ihanaan satamaan. Tämä on Eskon Mikolle, Hinterikin Juusolle ja Sepän Jerelle ei ainoastaan mieluista, vaan aivan välttämätöntä, sillä milloin he mereltä salmea lähestyvät, eivät he sitä lähesty hätäsatamaa etsiäkseen, vaan jättääkseen ennen aamua viina-ankkurinsa uustalon Papan hoitoon. Lahden rannalla, lähellä salmen suuta, länteenpäin, synkän metsän takana, on savipohjaisia soita. Niihin kaivetaan puolen sylen syvyisiä, saveen asti ulottuvia kuoppia ja viina-ankkurit peitetään turpeilla kauniisti niihin kuoppiin ja kaivetaan esille vasta talvella, rekikelin alettua, ja viedään vähittäismyyjille sisämaahan.

Milloin mereltä tulija näyttää oikeita merkkitulia, sytyttää Uustalon Pappa niin sanotut sihtitulet. Hänellä on mukanaan sitä varten kaksi tuulta sietävää lyhtyä, jotka hän asettaa salmen takana olevalle metsärannalle ja ohjaa niillä aluksen salmesta sisään, kunhan alus vain asettaa kulkusuuntansa siten, että lyhtyjen tulet näkyvät tarkasti päällekkäin. Jos taas asiat ovat niin hullusti, että salmen sisäpuolella on vilppi, se on, että siellä makaa ankkurissa tullijaala vaanimassa, asettaa Uustalon Pappa lyhtynsä rinnakkain salmen länsirannalle, eikä liikuta niitä, tai jos tullijaala on liian lähellä tai jos on pelkoa siitä, että lähistöllä, metsän suojassa hiiviskelee vilpillisiä olentoja, sammuttaa Uustalon Pappa molemmat lyhtynsä, hiipii äänettömästi jollaansa ja soutaa tiehensä. Silloin alkaa tulijoille ikävä ja vaikea luoviminen takaisin merelle ja uusi yritys tehdään vasta seuraavana iltapimeänä tai valitaan kokonaan toinen maihinnousupaikka Haminan tai Koiviston puolella. Uustalon Papan maat ja salmet ja talo on nimittäin Loviisan tullimiesten vaikutuspiirissä.

Jaala oli ankkurissa lahdella, lähellä Uustalon rantaa.

Kaikki purjeet olivat käärityt.

Tullin ilmaantumisesta lahdelle ei ollut mitään lukua, sillä aluksessa ei ollut tällä kertaa kieltotavaraa pisaraakaan.

Joskus sattui niin, että tulli nousi jaalaan sittenkin tarkastukselle. Ei löytänyt muuta kuin viinan hajua. Jaalan koko sisus haisi viinalle. Tullimiehet nuuskivat sieraimiaan ja sanovat Eskon Mikolle, joka on ilmoitettu laivan omistajaksi ja kuljettajaksi -- vaikka hän onkin vain jonkinjoutava niin kutsuttu linnakippari, mies, joka tarvittaessa menee talvikuukausiksi istumaan ja vettäleipää syömään isäntänsä ja päämiehensä puolesta -- että: "Täällä haisee joka paikka viinalle", ja nuuskivat ja nuuskivat että sieraimet sihisevät. Nuuskii ilmaa myös Mikko, joka on tullimiesten kanssa laskeutunut alas ruomaan: "No ihme ja kumma! Ei ainakaan minun sieraimiini ota muuta hajua, kuin minkä täällä tervalle ja silakansuolavedelle haisee!" -- "Haisee haisee! Viinalle haisee joka paikka!" -- "Jaa, sille en minä mahda mitään, jos herrojen sieraimissa viinalle haisee. Herrat ovat luultavasti ahkerasti ryypänneet ja oma henki vain se taitaa haista. En minä mitään viinan hajua tunne. Mutta minähän en olekaan kunnon ryyppyä saanut kun Matiksen Hemman häissä! -- Ja tässähän tämä on jaala! Etsikää etsikää!"

Ja tullimiehet soutavat tiehensä.

Niin. Usein kävi sillä tavalla.

Nyt ei ollut ainakaan ankkuroimiseen saakka tullijaalaa näkynyt ei kuulunut missään, eikä Uustalon Pappakaan sanonut nähneensä niitä viikkokauteen niillä vesillä. "Paha merkki", sanoi siihen Hinterikin Juuso. "Sitä pikemmin nyt voivat tähän ilmaantua." Eivät ne kuitenkaan ilmaantuneet koko ajalla. Rauhassa saatiin iltayöstä purkaa jaala tyhjäksi ja korjata tavara talteen. Työ kävi nopeaan, sillä kaikki kolme jaalamiestä ja Uustalon Pappa poikineen panivat parastaan. Jaala ankkuroitiin Uustalon rantaan, purjeet käärittiin, kajuutasta otettiin pari tuopin vetävää viinaputelia ja palssamiruusi, kajuutan ovi kierrettiin lukkoon, loikittiin jollaan ja soudettiin maalle, Uustaloon, jossa ensin syötiin vahva ateria ja sitten alettiin kemut, jotka ovat nyt jatkuneet, kuten sanottu, kello viiden korville asti.

Huolimatta varhaisesta aamuhetkestä, on Hinterikin Juuson mieliala korkeimmillaan. Uustalon Pappa jo torkkuu ja Eskon Mikko, linnakippari, mukalaivuri, kiroilee tylsänä ja Sepän Jere hankkii riitaa Hinterikin Juuson kanssa hokemalla lakkaamatta: "Minä voitin sinut korttipelissä ja sinä jäit minulle sata markkaa velkaa."

Juuso luovii yli lattian takalle, jossa päretikulla penkoo hiillosta, jonka emäntä maata lähteissään illalla peitti tuhalla, ja kuulee kuin pilvistä ja hyvin kaukaa:

-- Kuule Hinterikin Juuso! Sinä olet hävinnyt pelissä! Kuule Hinterikin Juuso! Sinä olet minulle sata markkaa velkaa. Kuuletko sinä vai et!? Näithän sinäkin Uustalon Pappa, että se hävisi ja jäi minulle sata markkaa velkaa?

-- Näin, näin.

-- Se ei meinaa maksaa minulle! Se on kelmi mies, vaikka on rikas!

-- Kyllä se maksaa. Maksaahan se. Odota nyt, että se saa ensin piippuunsa tulen.

-- Minä hakkaan sen tuhannen ruumeneksi, jos ei se maksa. Luulek'sä, etten minä jaksa, hä!

Jere ravistelee Uustalon Pappaa, jonka vieressä hän on istunut koko ajan, mutta on nyt tuppautunut yhä lähemmäksi, että muka Pappa paremmin hänen huutonsa kuulisi.

-- Luulek'sä etten minä jaksa -- hä!?

-- Jaksat, jaksat, vaan anna miesraiska olla hakkaamatta! Hyvä mies se on Hinterikin Juuso. Kyllä,se maksaa kunhan ennättää saada tulen piippuunsa.

Hinterikin Juuso on löytänyt hehkuvan hiilen, jonka on nostanut hyppysissään piippunsa suulle, tupakan päälle ja imee parhaillaan ja saa tupakan palamaan, horjahtelee ja rääpästelee milloin vasemmalle jalalle, milloin oikealle, milloin eteenpäin milloin taapäin. Sitten viskaa hän hiilen takkaan ja kääntyy toisiin päin ja alkaa hoiperrellen palata. Keskilattialla hän pysähtyy ja kysyy Uustalon Papalta:

-- Kuules Pappa! Minä kysyn sinulta yhtä asiaa.

-- No -- kysy vaan.

-- Sinä olet ollut aina hyvä mies minua kohtaan...

-- Entä sitte?

-- Ja olet ollut minulle kuin oma veli, parempi kuin oma isä. Kuule mitä minä sanon sinulle!

-- No?

-- Minä luotan sinuun enemmän kuin tähän piippuuni ja kun sinusta aika jättää, niin sitte en minä yhtään tiedä, kuka minua auttaa tullisyökäreistä.

-- Onhan minulla kaksi poikaa...