Mailta ja vesiltä

Töyryn mylläri. Metsoja ampumassa. Pomppe — valiokoira. Ukkossade. Hieta-ampiainen metsästäjänä. Vähän metsästäjäkavereista. Felis domestica. Myöhäissyksyinen eräretki Hämeen salomaille. "Vanha isäntä". Retkeilyjä Pohjanmaan lakeuksilla ja rantamailla. Muuan metsästysretki Päijänteen saariin. Onnistunut kalastusretki Lummeneeseen. Talviyön elämää Pohjolassa. Ketun urotyö. Kasvikunnan etuvartijat. Villit eläimet kotieläiminä. Loppusanat — tällä kertaa.

TÖYRYN MYLLÄRI.

Muuan kokenut metsästäjä, Kalle K., Rengon "paakari", kertoi minulle ensimmäisen kerran Töyryn mylläristä. Hän kertoi miehen olevan yhden noita paljon kokeneita, hauskoja, oikeaverisiä vanhanajan tyyppejä, joita tapaa enää niin aniharvoin ja joita "paakari" tiesi minun ihailevan.

"Siinä löytäisit miehiäsi", sanoi hän, "koeta kaikin mokomin päästä ukon pariin."

Uteliaisuuteni oli herätetty ja suuri oli haluni päästä Töyryn mylläriä haastattelemaan, mikä ei ollut helppo asia, kun hän asui erämaassa Rengon rajamailla.

Sovittiin siis, että "paakari" koettaisi saada ukolle sanan, että hän kävisi luonani, jos sattuisi tulemaan kaupunkiin, mikä muuten tapahtuu monien vuosien kuluttua.

Kului siten puolisen vuotta ilman, että kuului mitään "paakarista" enemmän kuin mylläristäkään.

Kärsivällisyyteni oli täydelleen loppunut.

Päätin näin ollen hakea ukon omilta mailtansa. Soitin ja pyysin "paakaria" naapuritalon puhelimeen.

"Jaha — onks' se Kalle - kuules senkin pumppernikkeli, missä se sun mylläris on? — Matkalla kaupunkiin, mitä hemmetissä, sehän mainiota — pelastit nahkas'!"

Niin tosiaankin, "paakari" ilmoitti minulle, että mylläri juuri oli käynyt hänen luonansa matkalla kaupunkiin.

Joka uskoo henkimaailmaan ja sielujen väliseen yhteyteen, olisi tässä tapauksessa saanut hyvän todistuksen. Juuri kun sinä päivänä ajattelin mylläriä oikein vahvasti, lähtee hän matkalle ajaen suoraan kotiini päin!

Kun tiesin myllärin saapuvan päivälliseksi, menin torille, jossa suureksi mielihyväkseni oli myytävänä ihania Mallasveden muikkuja. Ostin niitä "puoli leiviskää" vanhaa metsäsankaria varten ja niiden lisäksi ihmisen pään kokoisen lantun. Kun vaimoni vielä ehdotti riisiryynipuuroa sen lisäksi, olin varustautunut ottamaan vastaan kuuluisan "Töyryn myllärin".

Ja hän tuli kuin tulikin.

Kun koulusta saavuin kotiin, oli Töyryn mylläri meillä. Olin mielessäni kuvitellut hänet, jonka tiesin olevan 80:lla, vanhaksi ränstyneeksi ukkorahjukseksi, jolta olisi vaikea saada mitään varmoja tietoja.

Mutta eteeni astuikin mies joustavin, miltei nuorekkain askelin ja niin täysin elinvoimaisena, että häntä olisi luullut vuosikymmeniä nuoremmaksi. Ainoastaan rypyt kasvoissa todistivat 75 vuotta, jonka hän kyllä tiesi itse, vaikka, kun oli kysymys syntymävuodesta ja päivästä, vastasi, että sitä "ei voi tarkanpäälle tietää"! —

Kustaa Flinkmanilla — Töyryn myllärillä — on pitkä ja ansiokas metsästäjäura takanaan.

Vähä-Korpilan torpassa, jossa isä Topias Flinkman oli torpparina, näki Kustaa ensimmäisen kerran armaan salomaansa kirkkaan päivän.

Kysymykseeni, mistä mylläri oli saanut metsästäjäverensä — oliko isä metsämies? — vastasi hän heti:

"Ei laisinkaan; äidin — Maija-Stiinan — puolelta se on minuun tullut. Enoni — Aatami, 'Palikaisten läänistä' — oli suuri metsästäjä ja häneltä sain kovan halun."

Niinkuin muutkin ammattimetsästäjämme, alkoi F. metsästysuransa satimilla ja loukuilla. Hän käytti "jänispauloja", neljäpuisia loukkuja, kuusisia vipuansoja. Vipuansasta sai hän ensimmäisen nuoren ilveksensäkin.

Jäniksistä syötiin vain takaosa, ja nahka myytiin 30 kopeekasta hattumaakareille Hämeenlinnassa. Loukut viritettiin jo "erell' Mikkeliä".

Vanhan metsästäjän silmät oikein kiilsivät hänen kertoessaan retkistään ja riistan runsaudesta siihen aikaan. Lähellä olevan Ruokosuon tienoilla eleli usein "terriparvi", jossa oli 300 teertä. Kuvilta hän on kerran ampunut 68 teertä yhtenä viikkona. Kerran hän oli saanut samasta loukusta 2 teertä, joista toinen oli siivestään kiinni.

Kysymykseeni, oliko riista hänen paikkakunnallaan vähentynyt, vastasi ukko: "niin kovin, että tulee vissiin maailman loppu!"

Töyryn myllärin ensimmäinen ase oli kaaripyssy, jolla hän pikkupoikana ampui "mettiäisiä karjassa käydessään".

Sitten hän sai yksipiippuisen linttulukkoisen luodikon, jossa ruuti sytytettiin taulalla. Huonoksi moitti lukkoa, joka "purahutti ruutia vasten naamaa". Hänen metsästystoverinaan oli silloin Iso-Korpilan Roopertti.

Paitsi ansoja rupesi myllärimme jo aikaisin käyttämään koiraa, jolla hän ampui lintuja, jäniksiä, näätiä, oravia ja sittemmin ilveksiä y.m. jalompaa riistaa.

Kysymykseeni, mitä rotua hänen ensimmäinen hyväksi kehuttu koiransa oli, vastasi hän hymyillen: "se oli enon plotkakorva, ranssikaula, jolla kerran yhtenä päivänä ammuin 14 oravaa."

Väitti muuten, että kyllä hyvän koiran saa mistä hyvänsä, kun vain merkit tuntee.

Kun samassa yksi ajokoiristani tuli huoneeseeni, avasi mylläri heti sen suun ja tutki sitä tarkasti. Hyvä on "piski", sanoi sitten tyytyväisenä. Mistä sen huomaatte? Siitä, että sillä on "musta kita", virkkoi ukko salaperäisesti. Sanoi heti syntymisen jälkeen hävittävänsä kaikki ne pennut, joilla ei ollut mustaa kitaa!

Mitä Töyryn myllärin metsästykseen tulee, niin on hän pääasiallisesti kohdistanut pyyntinsä kettuihin ja ilveksiin.

207 kettua hän eläissänsä on passittanut autuaammille metsämaille, pääasiallisesti raudoilla, mutta myöskin haaskalta y.m. Oikean metsästäjän tavoin hän halveksii myrkkyjä, eikä ole sillä tähän saakka tappanut vielä yhtään kettua. Haaskalta ampumisen suhteen on mylläri tehnyt sen huomion, ettei kettu koskaan tule suoraan haaskaa kohti, vaan hiipii pitkin ometan seinää, josta haaskan kohdalla menee suoraan sille.

Raudat sanoi ukko asettavansa sileään paikkaan, 2 tuumaa syvälle, mieluimmin viholaispesän päälle. Rautoja asettaessa laahaa hän jäljissään voissa paistettua kissaa, johon on pantu kynsilaukkaa sekaan.

Kuta aukeammalle paikalle raudat asetetaan, sitä parempi: "ei mene mettäss'". Raudat on kovasti "kuurattava" ja voideltava voilla, joka on keitetty katajanmarjojen kera. Mylläri kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan kettu melkein aina on ollut kuolleena raudoissa.

Kun kysymys oli ketuista, kertoi hän saaneensa yhden mustankin, joka kuitenkin oli "pikkanen ja lyhytkarvainen".

Kysyessäni, mikä oli syynä siihen, että ketut karttavat muutamia hevoshaaskoja kovasti, sanoi hän sen riippuvan siitä, oliko hevonen syntynyt "hyvällä ajalla" sekä milloin ja millä tavalla se oli tapettu. "Meitill’ on kanss' syntymäss' määrätty, millä tavalla kuoleman pitää."

Ilveksiä Flinkman on saanut 69 kpl. ja niistä loukuilla vain yhden, kaikki muut koirilla. Useimmat olivat hänen koiransa tappaneet siten, että toinen ahdisti edestä ja toinen "kurkkumies" karkasi takajalkojen välistä ilveksen kimppuun.

Hän kertoi muuten parhaitten koirainsa ajossa haukkuneen hyvin vähän. "Ei puhuneet mitään juur'", ajaessaan ilveksiä, jotka juoksevat siten, että vanhat tekevät 3, nuoremmat aina 7 "loikkoomista" ja niiden välillä "ravia". Jäljistä voi niinmuodoin päättää ajettavan ilveksen iän.

Makuupaikakseen valitsee ilves ensi sijassa jonkin kiven, jonka päällä se makaa. Jos se on syönyt jäniksen, makaa se aivan siinä vieressä. Jänis onkin myllärin kokemuksen mukaan se ruoka, jota ilves enimmin syö. Syö se kuitenkin myös pimeässä paljon teeriä.

Hän sanoi ilveksen valitsevan pesäpaikakseen mieluimmin jonkin vanhan "mehtsijan" pesän. Ja erottipa — niinkuin muutkin metsästäjät kolme lajia ilveksiä, nimittäin kissa- (mustapilkullinen), susi- (pilkuton) ja kettuilveksen.