Sanomalehti-poika y.m. kertomuksia

Tapani Pietari Kaleva oli sanomalehden kantajapoika. Hän oli pieni, viistosilmä miehenalku, ontui toisella jalallaan ja kulki ruumis kierossa. Ikää oli kaksitoista vuotta. Tapani oli jo päässyt kansakoulussa viidennelle luokalle, kun syksyllä, jolloin koulun piti alkaa, isä ei enää luvannutkaan häntä kouluun. Ei hän jaksanut enää Tapania kouluttaa, oli hän sanonut surullisella äänellä. Isäparka rakasti kyllä oppia, mutta kun Tapania pienempiä lapsia oli vielä kokonaista neljä elätettävänä, niin tuskallista oli hänelle niitä talven yli viedä. Hänen mieleensä oli juolahtanut, että Tapani voisi jo jotain itse ansaita. Ensin mietti hän saada Tapanin jonnekin oppipaikkaan, mutta kuka tuota raajarikkoa lasta ottaisi, kenelle mestarille ontuva poika kelpaisi. Siinä se oli ympyriäinen asia.

Mutta yhtenä kauniina syyspäivän aamuna syöksähti Tapanin toveri Ville Suvas kuin tuuliaispää sisälle Tapanin ahtaaseen, pahalta löyhkäävään kotiin. Silmät loistavina se selitti Tapanille, että kaupungin jokapäivänä ilmestyvälle sanomalehdelle tarvittiin kantajapoikia ja että hän jo oli käynyt ilmoittautumassa. Villen ilo levisi Tapaniinkin ja riemuiten lenkkasi hän pihalle äidilleen huutamaan, että hän lähtee kantamaan "Sanomia".

Äiti ei ensin ymmärtänyt yhtään Tapania, vaan katsoa tuijotti kummissaan poikaan, että mitä se hullutteli. Ja tuvassa parkui pienin sisko hirveästi, kun Tapani, joka sitä oli jätetty keinuttamaan, oli sen heittänyt omiin hoteisiinsa itkemään. Äiti oli jo komentamaisillaan lujasti Tapania takaisin pikku siskon luo, kun Ville Suvas joutui Tapanille avuksi selittämään, mitä Tapani tarkoitti. Kantamaan "Sanomia," joita painetaan kirjapainossa, selitti Ville oikein ihmeissään siitä, että Tapanin äiti oli noin typerä.

Mutta tuossa tuokiossa selvisi jo äidillekin, mitä se Tapani tarkoittaa. Olihan isäkin joskus suvisin, kun oli parempia päiväpalkkoja saatavissa, ostanut jonkun irtonaisnumeron "Sanomia" ja siitä sitte äidillekin ääneen lukenut. Nyt jo äiti alkoikin hoputtaa Tapania juoksemaan kirjapainon konttoriin "ennenkuin muut kerkeäisivät". Ja Tapani lähti Ville Suvaksen kanssa. Ville, joka oli terve ja terhakka, juoksenteli Tapanin edellä kuin nuori koiran penikka, Tapani läähättäen lenkkasi perässä. Villen täytyi aina tuon tuostakin odottaa Tapania. Ja niin sitä lopulta saavuttiin kirjapainon konttorin oven eteen, jossa oli lasiset yläosat ja niissä kullatuilla kirjaimilla "Sanomain konttori". Mutta nytpä ujostui Tapani tuon komeuden edessä, sillä hän häpeili rumaa ruumiinrakennettaan. Ensin hän ei mielinyt millään ehdolla lähteä sisälle. Ville rupesi houkuttelemaan. Ja neuvottelun tulos oli se, että mentäisiin yhdessä sisälle, mutta Ville esitteleisi Tapanin asian. Ja niin tehtiin.

Tuonne konttoriin he työntyivät perätysten yhtä aristellen kuin ennen kansakoulussa opettajan pöydän luo saamaan nuhteita, kun olivat jotain pahuutta tehneet. Villekin jo pelkäsi Tapanin puolesta, sillä nyt hän huomasi, ett'ei Tapani olekaan täysin ehdokaskelpoinen. Tapani jäi pureksimaan lakkiaan taaemmaksi ja seisoi jäykkänä ja kierona kuin maalaisnikkarin tekemä "vaivaisukko" kirkontapulin seinämällä. Hän oli todella yhtä säälittävän näköinen kuin moinen taideteos.

Ville astui peremmäksi. Siellä pulpetin takana istui tummaverinen neiti rillit nenällä ja tukka kiharoituna. Korkealla tuolilla istui jäykkänä kirjoittelemassa kuin olisi joku näyttelyesine. Tuollaista suuruutta ei Tapani ollut eläissään nähnyt. Hänen ruumiinsa lyyhistyi vielä enemmän kieroon, ja toinen silmä tuijotti lattiaan, toinen peräseinällä olevaan suureen sanomalehtipinkkaan.

— Täällä olisi toinenkin poika, joka rupeaisi kantamaan "Sanomia", puhui Ville ja katsoi neitiin.

Mutta se ei ääntänyt mitään eikä paikaltaan hievahtanut. Nyt otti kumma, mietti Ville vilkkaissa aivoissaan. Mutta eipä hän ollutkaan tuolle neidille ilmoittautunut, vaan herra se oli silloin ollut, jolle hän oli asiansa toimittanut. Neitiä ei ollut silloin ollut näkyvissäkään.

— Täällä olisi toinenkin poika... alkoi Ville lujemmin.

— Hiljaa! tiuskasi neiti.

Ville oli pudota omiin housuihinsa ja Tapani mietti jo ottaa jalat alleen, niin huonosti käyttökulkuiset kuin ne olivatkin hänellä. Silloin kääntyi neiti viereiseen huoneeseen päin, jonne ovi oli auki, ja sanoi korkeammalla äänellä:

— Sku faktorn vara snäll och komma lite hit.

Hetken takaa pyörähti viereisestä huoneesta esiin lihava, punakka herra, juuri se sama, jolle Ville oli asiansa toimittanut. Sekin tunsi jo Villen ja kysyi häneltä:

— No, mitäs poika nyt asioipi?

Villen jäsenet kohta terästyivät, hän asemassaan varmeni kuin läheisen ystävän tulosta hätään ja sanoi:

— Eikö herra ottaisi tätäkin toista poikaa kantamaan "Sanomia"?

Herra tähtäsi katseensa Tapaniin, joka sen painosta vienosti vapisi ja sanoi sille:

— Mitenkäs tuollainen raajarikkoparka voi kantaa? Siihen tarvitaan vikkeläjalkaista.

Tapani kävi punaiseksi kuin hehkuva hiili, mutta ei puhunut mitään.

— Kyllä se voi juostakin. Näytä Tapani, että voit! kehoitti Ville.

Tapani kaikessa hämmingissään tajusi, että tuo näytös oli tehtävä. Ja hän lähti lenkkasemaan pitkin huoneen lattiaa. Neitikin havahtui sitä katsomaan. Ja kun Tapani oli lopettanut juoksunsa, kohtasivat neidin ja herran nauravat katseet toisensa. Mutta tulos näytöksestä oli se, että Tapani otettiin Sanomain kantajaksi.

Ja ilomielin lähtivät pojat pois. Tapanin isä, joka oli kirvesmies, tuli aina vasta illalla kotiinsa päivän työstä. Silloin hän oli väsynyt ja tavallisesti alakuloinen. Tuskinpa monta sanaa puhui, vaan syötyään heikon illallisen, johon äiti silti aina koetti hommata jotain lämmintä, jos ei muuta niin haudikasperunoita, tuijotti äänetönnä hetken lapsiinsa ja paneutui sitte levolle. Ja selvästi näkyi, että hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti väsynyt.

Tänä iltana ilmoitettiin kohta isälle, että Tapani on päässyt "Sanomain" kantajaksi. Hän naurahti sen kuultuaan ja hänen kasvoilleen ilmestyi valoisampi ilme.

Isä käski tuoda illalliseksi pienen voinokareenkin nyt, kun Tapani oli päässyt tienestiin. Ja isä, äiti ja Tapani söivät silloin leipää voilla siveltynä, pitkän ajan takaa he sellaista herkkua söivät. Muuten sitä annettiin vain perheen vähemmille jäsenille. Ja näytti kuin tuohon pieneen huoneeseen, jossa pitkä mies tuskin sopi seisomaan, olisi tullut joku suurempi onnen sanoma, minkä vaikutuksesta matala katto kohoni, seinät laajenivat, ja itse asukkaat tunsivat harvinaista tyytyväisyyttä.

Seuraavana päivänä kello kaksitoista—lehti ilmestyi siihen aikaan päivästä — oli käsketty Villen ja Tapanin tulla "Sanomain" konttoriin. Ja he menivät jo niin aikaiseen, että saivat tunnin odottaa. Konttorissa sitte annettiin heille pienet kirjat, joissa oli tilaajain nimi ja osote, sekä nahkalaukut, joihin lehdet oli pantava ja käskettiin mennä painohuoneeseen, jossa he saisivat määrälukunsa lehtiä. Siellä oli jo liuta poikia saamassa lehtiä. Ne olivat jo tottuneita kantajapoikia, häärivät lehtien laskemisessa kuin vanhat mestarit, ja jonkun kerran heittivät yli olkainsa katseen Villeen ja Tapaniin, jotka seisoivat oven suussa ja suu auki ihmettelivät tätä uutta maailmaa, joka yht'äkkiä oli avautunut heidän silmäinsä eteen. Neljä painokonetta, sähköllä käypiä, olivat paraallaan työssä, ja yksi niistä syyti ihan kuin itsestään valmiita "Sanomia". Se oli arvaamaton arvoitus, sekä Villelle että Tapanille.

Keskellä heidän ihmettelyään otti muuan mies heille annetut kirjat, katsahti niihin, ja työnsi sanomalehtiä heidän laukkunsa täyteen. Komensi sitte:

— Mars!

Ja pojat lähtivät henkensä perästä kiidättämään kaupungille sanomalehtiä. Tapanikin lenkkasi kuin huonosti käypä rukki ja faktori häntä konttorin akkunasta hymyillen katseli ja tuumi itsekseen:

— Halu tuolla poikaparalla näkyy ainakin olevan.

Paitsi tilaajille kantamista oli poikien tehtävänä myös irtonaisnumerojen myönti. Ja harva se päivä etteivät ansainneet 50—75 penniin. Tuo oli jo Tapaninkin kodissa tuntuva lisä ja koko perhe riemuitsi Tapanin uudesta ammatista. Mutta enin kaikista oli isä mielissään. Entinen kärtyisyys ja iltasin tylsä tuijottaminen lapsiin, ikäänkuin ne olisivat hänelle epämiellyttävimmät olennot maailmassa, oli hänestä kokonaan kadonnut. Hän oli tullut kuin toiseksi ihmiseksi. Sillä paitsi pientä raha-ansiota, jolla muun muassa pienimmälle siskolle saatiin maito ostetuksi, sai Tapani ilmaiseksi aina päivän numeron "Sanomia". Ja se oli isän mielestä kuin valonsoihtu tässä alakuloisuuden ennen pimeässä majassa. Nyt oli hänellä nautittavana erityinen himoruoka: "Sanomain" lukeminen. Pääkirjoitukset luki hän hiljaan itsekseen. Uutiset luki hän ääneen äidille, samoin "niitä näitä", joissa kerrankin oli, että yhdellä miehellä oli ollut kolmen vuoden ajalla yhdeksän vaimoa ja kaikki vielä elivät — sepäs oli äitiä naurattanut! —, sotatapahtumat englantilaisten ja buuerien kesken luki hän taas itsekseen ja oli vääjäämättömästi buuerien puolella. Sehän oli puhdastapainen, Jumalaa rakastava pieni kansa, joka tahtoi saada vain rauhassa viljellä omia peltojaan ja ansaita leipänsä uutteralla työllä. Kaunokirjallinen puoli jäi Tapanin luettavaksi ja samoin "kaikenlaiset".

Aina seuraavana päivänä työpaikalla kun oltiin einehtimässä ja päivällistä syömässä, jutteli isä toisille työmiehille buuereista ja englantilaisista, ja mitä muuta oli lehdessä ollut. Isästä oli tullut heille jonkunlainen luennoitsija, puhuva sanomalehti, jota innolla kuunneltiin. Ja työmiehet yhtenä miehenä puivat englantilaisille nyrkkiä buuerien puolesta ja tuumivat, että sietäisi saada Englanti rokkiinsa, kun kehtaa sellainen suuri maailmanvalta syyttömästi ruveta rasittamaan pientä kansaa, joka ei tahdo mitään Englannilta eikä halua muuta kuin saada rauhassa asua omassa isänmaassaan. Aina seuraavana päivänä kysyivät miehet isältä kohta ensi näkemässä:

— Eivät kai puuerit oo tapannut?

Tuon yhden sanomalehden kautta oli elämä koko työpaikalla vilkastunut ja sen sijaan, että ennen syöntiaikoina oli jumalanviljan ääressä lasketeltu väliin hyvinkin karkeita juttuja, nyt kuunneltiin ja keskusteltiin, mitä "Sanomissa" oli ollut.

Kun päivät kävivät kylmemmiksi, koottiin kotona kaikki suinkin soveltuva vaatevarasto Tapanin päälle, jotta hän tarkenisi. Äiti luovutti hänelle ruojuspieksunsa, isä kudotun villaröijynsä ja nahkalakkinsa. Ja kun Tapani tuossa uudessa asussaan lyyhäsi kadulla sanomalehtilaukku kupeellaan, tarjosi hän toisille vastaantulijoille naurun aihetta, mutta tunteellisemmissa ihmisissä herätti hän sääliä ja ne ostivat häneltä tarpeettomasti "Sanomia" ja maksoivat yli määrähinnan. Niin yhä karttuivat Tapanin tulot. Isä jo panikin osan niitä erityiseen rahastoon, jolla hän aikoi ostaa Tapanille talveksi omat pieksut.