Tyttö ja omena: Romaani

Lääketieteen kandidaatti Ensio Vaahti haukotteli ja nojasi veltosti toisen luokan vaunun sohvanselustaa vastaan. Hän oli jo istua kyyköttänyt junassa kolmisen tuntia, ja vielä hänellä oli puolen päivän matka edessään, ennenkuin hän ehtisi Helsinkiin.

Hän haukotteli uudelleen ja selaili vielä viimeisen kerran läpi Veli Giovannin viimeisen numeron, jonka vitsit hän matkan varrella jo oli ehtinyt lukea niin moneen kertaan, että osasi ne melkein ulkoa. Suomen Kuvalehden filmikaunottarien ja vuosia täyttävien kansalaisten kuvatkin olivat jo täydellisesti syöpyneet hänen mieleensä, ja Urheilulehdestä hän muisti tarkalleen suomalaisten urheilijain kaikkein viimeisimmät maailmanennätykset.

Ei ollut enää mitään muuta neuvoa kuin koetella psykologista kykyään tutkimalla kanssamatkustajien kasvonpiirteitä ja olemusta. Mutta nämä tutkimukset eivät olleet nuoren medisiinarin mielestä erikoisen satoisia. Muut matkustajat olivat totisesti varsin jokapäiväisiä ja mielenkiinnottomia ihmisiä. Pari hyvinvoipaa kauppamatkustajaa, jotka pelasivat korttia ja juttelivat afääreistään. Teräväpiirteinen, tarmokkaan näköinen majuri, joka tällä haavaa kuorsasi nurkassaan ja jonka pitkät sääret aina olivat tiellä. Keski-ikäinen herra ja hänen turkiksiin kääritty rouvansa, jotka eivät koko matkan varrella olleet vaihtaneet kahta sanaa keskenään. Rouvaa vastapäätä istuva maalaisisäntä oli hautaantunut sanomalehtensä taakse, ja tämän vieressä istuva nuori neiti katseli haaveksivin silmin ulos ikkunasta ihaillen nopeasti ohikiitävää isänmaansa luontoa.

Ensio Vaahtikin koetti katsella luontoa — koivuja ja kuusia ja kivisiä mäkiä ja puhelinpylväitä. Mutta vähitellen hänen katseensa siirtyivät ihailemaan nuoren neidin punertavia poskipäitä ja supisuomalaista pientä nenännypykkää. Mutta hänen silmäilemisensä ei osunut otolliseen maaperään — kun neiti huomasi, että häntä katseltiin, käänsi hän nyrpeänä kasvonsa pois ja rupesi lukemaan Courths-Mahleriansa.

— Voi miten tyttäret täälläpäin rakasta isänmaatamme sentään ovat maakalaisia! huoahti Ensio Vaahti itsekseen. — Kunpa nyt vain istuisi raitiovaunussa Helsingissä. Silloin olisi lupaava silmäkurtiisi ilman muuta tiedossa!

Ensio Vaahti sytytti savukkeen ja rupesi ajattelemaan Helsingin neitosia... Hän oli komean näköinen, tummatukkainen ja vilkassilmäinen nuorukainen — osakuntansa onnistuneimpia kavaljeereja. Ainakin omasta mielestään hän oli sangen vastustamaton naisten hurmaaja. Siksi Courths-Mahleria lukevan neidin ilmeinen välinpitämättömyys saattoi hänet huonolle tuulelle.

Hän imi hartaasti savuketta ja murjotti nurkassaan.

Samassa juna pysähtyi jollekin asemalle. Ensio Vaahti ei ikkunastaan nähnyt aseman nimeä, mutta pieni ja vaivainen se hänestä oli.

Vaunun ovi avattiin kolisten, ja sisälle ryntäsi nuori ylioppilasneitonen kantaen kapsäkkiä sekä hänen jäljestään harmaaviiksinen ja komearyhtinen herra, joka kantoi painavaa koria.

— Täällähän on tilaa, pappa! huudahti tyttö ja paiskasi kapsäkkinsä sohvalle vastapäätä Ensiota.

Vanha herra asetti korin ylös verkkohyllylle ja silmäili kriitillisesti ympärilleen.

— Tämä on tupakkavaunu, tyttöseni, huomautti hän.

— Kittiä minä siitä, pappa kulta, huudahti tyttö. — Sitä parempi vaan, niin eivät laahaa tänne kirkuvia kakaroitansa. Ei mutta hyvästi nyt, isäukko, juna lähtee tuossa paikassa. Hyppää alas nyt vaan ennenkuin se lähtee käyntiin, muuten taitat koipesi. Kyllä minä toimeen tulen, älä ole ollenkaan huolissasi. No, hei nyt vaan, ja sano terveisiä mummulle ja Liisulle ja renki-Kustaalle ja...

Tyttö muiskautti äänekkäästi herraa poskelle ja työnsi hänet ovesta ulos.

Juna lähtikin kohta liikkeelle, ja tyttö heilutti nenäliinaansa ulos ikkunasta, kunnes asema jäi näkyvistä. Sitten hän istuutui paikalleen ja rupesi järjestelemään matkatavaroitaan.

Ensio Vaahti oli, samaten kuin muutkin vaunussa-istujat, seurannut peittelemättömällä mielenkiinnolla äskeistä kohtausta. Nyt hän kuitenkin vasta sai tilaisuuden tarkastella tyttöä lähempää.

Helkkari sentään, hänhän oli oikein sievä tuo pikkuinen! Silmät loistivat, huulet olivat houkuttelevan purppuranväriset ja poskipäät punoittivat. Tummanruskeat kiharat pilkistivät esille ylioppilaslakin alta. Mikään kaunotar hän kriitillisen medisiinarin mielestä tosin ei ollut — nenä oli hieman liian lyhyt, leuka liian tarmokas ja luja nuorelle tytölle — mutta hän näytti somalta ja miellyttävältä ja tyttömäisen terhakalta. Hänen hipiänsä oli tuore ja maalaisen raitis, kädet kuitenkin vähän liian voimakkaat ja punaiset.

Ensimmäisen vuoden ylioppilas, päätteli Ensio Vaahti, viime keväänä koulunpenkiltä päässyt, tuskin seitsemäätoista vuotta vanhempi tyttönen.

Oiva makupala, saakeli soikoon!

Tyttö nousi seisomaan nostaakseen matkalaukkunsa sohvalta verkkohyllylle.

Ensio ponnahti nuolena ylös.

— Saanko ehkä luvan tarjota apuani, neiti?

Nyt tyttö vasta huomasi hänen läsnäolonsa ja loi häneen nauravan silmäyksen.

— Voi, älkää turhia vaivautuko, jaksanhan minä nyt tämän tämmöisen yksinkin.

Hän nosti laukun kevyesti ilmaan, eikä Ensio ennättänyt kuin hieman tukea toista syrjää, ennenkuin tyttö jo oli singahuttanut sen verkkohyllylle.

— Kiitos kaunis, sanoi tyttö. — Olettepa te ystävällinen.

— Ei mitään kiittämistä, neiti, sanoi Ensio kavaljeerimaisen kohteliaasti. — On suuri ilo saada hieman auttaa nuoria suloisia daameja.

Tyttö ei punastunut tai joutunut miellyttävän hämilleen mairittelusta, kuten Ensio oli odottanut. Mutta hän — remahti äänekkääseen nauruun!

— Kylläpä te osaatte! Hahahaa!

Hänen raikuva naurunsa täytti koko vaunun.

Nuori lääketieteen kandidaatti, joka ei ollut osakunnassaan tottunut siihen että hänen kohteliaisuuksilleen naurettiin, ällistyi ensiksi hieman, jopa suutahtikin. Mutta sitten tytön tarttuva hilpeys sai hänetkin vastustamattomasti valtaansa. Hän sanoi hymyillen:

— Pyydän tuhannesti anteeksi, jos kohteliaisuuteni ei miellyttänyt teitä. Se oli vakavasti tarkoitettu, sen vakuutan.

Tyttö koetti väkipakolla hillitä naurunpuuskaansa.

— Päinvastoin, se miellytti minua vallan tavattomasti. Minä muuten vain sain äkkiä sellaisen vietävän halun ruveta nauramaan. Minä olen sellainen, nähkääs.

— Niinkö? sanoi Ensio venytellen sanaa hieman ironisesti.

Olen jo tehnyt häneen vaikutuksen, ajatteli hän itsekseen. Nyt on parasta olla diplomaattinen.

Hän poltteli siis savukettaan ääneti ja katseli hajamielisesti ulos ikkunasta. Hän oli näennäisesti kokonaan unohtanut vastapäätä istuvan matkatoverinsa.

Ei tyttökään puhunut mitään. Hän tarkasteli uteliaasti muita matkustavaisia: seurasi mielenkiinnolla kauppamatkustajien kortinlyöntiä ja katseli Courths-Mahleria lukevaa nyrpeännäköistä neitiä. Kun hän oli huomioinnut kaiken, mitä vaunussa huomioitavissa oli, rupesi hänkin katsomaan ulos ikkunasta.

— Ulkona sataa, sanoi tyttö.

— Hm.