Mishka

NICOLAUS LENAU.

Nicolaus Lenau (oikealta nimeltään Frans Nicolaus Niembsch von Strehlenau — suvun kotipaikka oli nimittäin etelä-Schleesiassa sijaitseva Strehlenin kaupunki), suurimpia saksankielellä esiintyneitä lyyrillisiä runoilijoita, syntyi elokuun 13 päivänä 1802 Csatadin kauppalassa etelä-Unkarissa.

Koko lapsuutensa ja varhaisimman nuoruutensa vietti Lenau Unkarissa. Pestissä hän yhdeksännellä ollessaan alotti koulunkäyntinsä ja sai sitäpaitsi yksityisesti oppia viulun- ja kitaransoittoa, johon suuresti innostui. Silloin jo haavemielinen poika suunnitteli Amerikan-matkaakin, joka sentään tuli ajoissa ehkäistyksi. Vuonna 1816 asui kotiperhe Tokaissa pohjois-Unkarissa. Kun siellä ei ollut kimnaasia, jossa poika olisi koulunkäyntiään jatkanut, jäi tämän opiskeleminen kesken. Mutta sensijaan sai hän nyt sitä vapaammin tutustua tuohon »ruusutarhojen, satakielten, kiliseväkannuksisten husarien, tummanruskeiden mustalaissoittajain, kaihomielisten kalastajain ja kauniiden neitojen» runolliseen seutuun, joka hänen herkkätunteiseen mieleensä jätti haihtumattomat jäljet. Kuitenkaan hän ei vielä runoillut eikä edes runoudesta pitänyt. Soitanto, haaveilu ja — ensimäinen rakkaus, ne ne hänen kauneudenjanonsa ja kaihonsa tyydyttivät.

Vuonna 1817 nuorukainen yksityisopetusta saatuaan suoritti erinomaisilla arvosanoilla ylioppilastutkinnon Pestissä.

Mutta seuraavana vuonna täytyi Lenaun jättää Unkari. Hän nimittäin joutui isänisänsä hoitoon Wienistä luoteeseen sijaitsevaan Stockerauhun ja sai sitten lähteä Wieniin opintojaan jatkamaan. Nuorukaisen levoton henki harhaili tieteestä toiseen, elämänura ei ollut vielä hänelle selvinnyt, ja lapsuudesta kehittynyt synkkämielisyys alkoi kalvaa. Enemmän kuin tieteet viehätti soitanto, ja Lenau kehittyi taitavaksi viuluniekaksi kuuluisan Josef von Blumenthalin johdolla. Innostuneena hän seurusteli wieniläisrunoilijain (Anastasius Grünin y.m.) kanssa, tutustui Klopstockin, Bürgerin, Vossin ja Höltyn runoihin ja alkoi itsekkin runoilla. Mutta kun ankarain paino-olojen vuoksi ei saanut runokokoelmaansa Wienissä julkaistuksi, lähti hän 1831 Stuttgartiin, jossa sai kustantajan.

Nyt alkoi Lenaun elämässä taas uusi kehitysjakso. Hän tuli »Schwaabilaisen koulun» runoilijain (Uhlandin, Mayerin, Kernerin, Schwabin y.m.) seuraan ja sai suurta tunnustusta ja kunnioitusta osakseen, joka taas hyvin virkistävästi vaikutti hänen tuotantoonsa.

Näihin aikoihin Lenaulle selvisi hänen elämäntehtävänsä. Ei tiedemieheksi, vaan runoilijaksi hänen oli tultava. Luonnon ja sitä lähinnä ihmiselämän monien ilmiöiden katselemisen hän tunsi korkeimmaksi ilokseen. »Sisin itseni on runous», hän sanoi.

Mutta synkkämielisyys ahdisti syvätunteisen runoilijan mieltä. Taidekkin oli hänestä ainoastaan »surua ja ankaraa työtä».

Viimein päätti Lenau taiteellista kehitystään täydentääkseen tehdä matkan — Amerikkaan. »Minä tarvitsen Amerikkaa», hän sanoi. »Tahdon lähettää mielikuvitukseni kouluun — Pohjois- Amerikan aarniometsiin; tahdon kuulla Niagaran pauhun — — —. Sitä kehitykseni välttämättömästi kaipaa. Mielikuvitukseni elää ja liikkuu luonnossa, ja Amerikassa on luonto kauniimpi ja valtavampi kuin Euroopassa.»

Runoilija uskoi, että hänessä uinui uusi runouden maailma, jonka vasta Amerikka oli hereille saattava.

Ja niin hän syksyllä 1832 matkusti lapsuutensa haavemaahan.

Mutta siellä todellisuus ei vastannutkaan hänen mielikuvaansa. »Ei täällä ole rohkeaa koiraa», Lenau tyytymättömänä huudahti, »ei tulista hevosta, ei intohimoista ihmistä. Ainoana ihanteena on raha.» Kaikki, yksin luontokin, tuntui hänestä vastenmieliseltä ja kesäkuussa 1833 oli hän jo Euroopassa. — Mutta Amerikan-matkakin jätti jälkensä hänen runouteensa.

Nyt koko Saksa tunnusti Lenaun suureksi runoilijaksi. Hän kirjoitti »Faust», »Savonarola» ja »Albigensit» runoelmansa.

Mutta monet lemmenhuolet ja mietiskelyt olivat tulisieluisen runoilijan synkkämielisyyttä lisänneet ja hänen hermostoansa rasittaneet. Levotonna hän matkusti monet kerrat Stuttgartin ja Wienin väliä.

Runoilijakutsumustaankin hän jo surkutteli. » Aikamme ei ole runoutta varten; ainoastaan politiikka merkitsee jotain. Minä olen kuin kivi autiolla arolla.» Toisen kerran (1843) hän pahotteli: »runoilija ei nykyään voi olla onnellinen, sillä tämä aika ei halua häneltä mitään.»

Viimein lokakuussa 1844 tuli kohtalon kova isku: Lenau tuli Stuttgartissa mielenhäiriöön. Hänet vietiin Winnenthalin kaupungin lähellä olevaan Winnenthalin mielisairaalaan, josta hänet kolmatta vuotta myöhemmin siirrettiin Ober-Döblingin houruinhoitolaan lähelle Wieniä. Siellä onneton runoilija kuoli elokuun 22 päivänä 1850.

Vaikka Lenau kehityksensä perustuksella esiintyi saksankielisenä itävaltalaisena runoilijana, niin Unkari, jossa hän oli syntynyt ja lapsuutensa ja ensimäiset nuorukaisvuotensa viettänyt, oli jättänyt lähtemättömän muiston hänen sydämeensä. Madjarina hän itseään piti ja tulisena Unkarin poikana hän Wienissä paria vuotta ennen järkensä sammumista sepitti valmiiksi »Mishka» runonsa »Mishka Maroshin seuduilla» nimisen pääosan, jonka hän oli seitsemän vuotta aikaisemmin pannut Stuttgartissa alulle. » Kaikki kirjoitukseni — ne ovat koko elämäni», Lenau kerran sanoi, ja me näemme hänen tässä »Mishka» runossaankin koko sydämellään elävän mukana lapsuutensa seutuja kuvatessaan.

Eräälle Stuttgartissa asuvalle ystävälleen Wienistä marraskuun 21 päivänä 1842 lähettämässään kirjeessä sanoo Lenau tästä runostaan: »Mishkani (»Mishka Maroshin seuduilla») on valmis ja iloitsee jo siitä, että saa Teille esittäytyä. Se on kasvanut niin suureksi, että en voi sitä Teille kirjeessä lähettää — — —. Iloitsen tästä runosta varsinkin siitä syystä, että se pysyen varhaisempien unkarilaisten kuvausteni äänilajissa kantaa otsallaan nuorekkaanraitista luonnollisuutta ja vanhenematonta alkuperäisyyttä, jota mietiskelyni pukinhypyt eivät ole heikentäneet — — —»

Suomentaja.

MISHKA TISZAN SEUDUILLA.

Tisza (luettava: Tisa) on Theiss-virran unkarilainen nimi. Suomentajan muistutus.

Madjarien maassa, siellä, missä Bodrog vesiänsä vierittävi Tiszan niellä, missä päivärinteillänsä terttujansa runsahia Tokain köynnös tarjoaa: siellä kolme husaria laulain yössä ratsastaa. Kuutamossa virtaa soutaa kalastaja vaijeten, hälle laakson kaiku noutaa kaukaa sankarsävelen, ja kun laulu vait on hetken, kuuluu kapse kavioiden, virran vaahtoaaltoin retken kertoo kaiku kauvas soiden. Yöhön häipyi laulun tahti, asevälke kulkijain, ja niin laineen pauhun mahti yksinänsä kuuluu vain. »Ihana on urhoisilla husareilla elon rata! Riemua ja vaaraa sata kiitäessä ratsahilla; ja kun kutsuu taiston soitto, saada kuolo taikka voitto eestä maan ja kuninkaansa! Kalamiehen ikävöiden täytyy kautta päiväin, öiden kuulla laineen pauhinaansa soivan.» Näinpä huokaisevi kalastaja kaihossaan, virta riemukulkuaan kuutamossa rientelevi. Kalamies kun virran pintaan katsoo, monta unikuvaa lainehista heijastuvaa nostaa kaiho hälle rintaan: virrassa ei aallot kiehu, sota siinä myllertää, rivit rientää, taiston riehu ohi mennä jymyää; syvyydestä virran tumman nousee ääni hälyn kumman, kuuluu raiku torvensoiton, hurja pako, laulut voiton. — Kalastajan haave näyttää husarien riemuelon, unohtaa hän ottaa selon, kuinka saalis verkon täyttää. — Husarit jo etäällen Tokain laaksoon loitoten vaikenevat. Vielä soi sydämessä rientäväin soinnut, joita äskettäin laulamansa laulu loi. Kiehtoo lumollansa heitä Tokain kaunis laaksomaa. Kuules, tuuli kuljettaa kaukaa viulunsäveleitä! »Viulu, symbaal' äänen antaa, Mishka siell' on seurueineen!» huutaa yksi, kohti rantaa Tiszan kääntyy tovereineen. Alle ravintolan katon astuu husarpojat nuo. »Soita, Mishka! Saamme raton. Isäntä, hei viinit tuo!» Monen monet viulut oivat madjarien maassa soivat; kaikki, jotka niitä soittaa, Mishka mustalainen voittaa. Riemuin vanha soittoniekka katsoo, kuinka ratsasmiekka heiluu vyöllä nuorukaisten, katsoo asun loistohon, voimaan norjan vartalon, kypärtöyhtöin hulmuvaisten uhmaan; kohta tuoliltaan nousee, lasin kohottaa, tumma silmä leimuaa, kun hän huutaa innoissaan: »terve, terve husareille!» Nämä: »toivo sotaa meille!» huudahtavat riemuellen, Mishkan kanssa kilistellen. »Kun ol' armaat nuoruuspäivät, husarina minäkin hioin kalpaa, taistelin, haavan sain ja taistot jäivät; monta ranskalaista ennen kaasin taistokentän hiekkaan, moni sortui oivaan miekkaan, manan kartanoille mennen.» Näinpä Mishka iloissansa haastelevi muistoistansa; viulun sieppaa, kielet sen virittävi tarkaten, käyrää pihkaan hivelevi, tukan tumman pyyhkäisevi otsaltaan ja soitintaan leukaan nojaa, alkamaan leimukatse käskee vain seuruetta soittajain. Mishka verkkaan alottaa vanhaa sotalaulelmaa, joka muinoin kaikui, konsa urhot riensi taistohonsa, kaikui hurjaa valitusta, sotainnon poveen loi, Unkarin kun laaja pusta Turkin joukkoin verta joi, islamin kun kaatuneita kasat nukkui tuonen unta, konsa idän sotureita kauhistui jo kristikunta. — Kiivaammin soi viulunkielet, soinnut karkaa hurjamielet, riehuu rajun tanssin mahti, sitä johtaa viuluin tahti, Mishkan viulu yli muista kaikuu noista taisteluista. Symbaaljymy iskuin huimin raivoo niinkuin myrsky tuimin, väliin hiljaa, hiljaa aivan niinkuin kevättuulonen taistokenttää liidellen, vilvoittaen haavain vaivan, kaatuneilta huoahdellen hivuksia heilutellen. Mutta syvimmällä ihan basso kaivaa myllertäin, peittääksensä vierekkäin multaan uhrit rajun vihan. — Hurjaa tanssi husarien, madjarpoikain urhoisien! Riemun myrskylainehille tempaa heidät vaahtoisille sävelien salavoimat; kas, ne pullo vasemmassa, kalpa kädess' oikeassa tanssii, soiton haltioimat! Kautta ratsumiesten nielun virtaa, hehkuttaen posket, tokaiviinin tulikosket niinkuin laulu kautta sielun. Husarit ne karkeloipi, uljaan soiton tahtiin soipi kannuksien kilske huima, kalvan kalske kirkas, tuima. Kohoavat nyrkit kovat, ja kun kalpain kalskavaisten terät yhtyy, turkkilaisten kuolon vannoneet he ovat. Soitto pauhaa kiihtyen: raivossako mustalaiset? Saaliiksiko laulun sen riistyy itse soittavaiset? Kuule: pila, tuska toistuu, sydän tomun maasta poistuu. Mishkan ihmeviulun valta sielun viiltää kuulijalta. Tuskat, sulot soiton armaan lumollansa tunkee varmaan tuonelaan ja kuolon tieltä vainaat eloon kutsuu sieltä. Värähdellen soitto laatii sillan hennon, notkuvaisen, joka seuraan onnen maisen haudan mustast' yöstä vaatii urhoin henget kaihopovet, urhoin, joille kaikuvana sama laulu soi, kun mana heiltä sulki elon ovet; ja nyt vainaat leijaa sieltä näkymättä hiiviskellen, husareihin lietsoellen leimuvaista taistomieltä, houkutellen unten taikaan, ihastuttain entisaikaan. Äkkiäpä tanssivaiset ulos syöksyin juoksevat rantaan ja ne raivoisat huutaa: »missä turkkilaiset?» Ja he ilmaa kalvallaan iskee; mutt' ei kuulukkaan »Allah!» -huudon pauhinata. Tiszan aallot telmii vankat, kuiskii rantapensaat sankat; kuuhut katsoo maisemata.

MISHKA MAROSHIN SEUDUILLA.

I.

Kirkkaan Tiszan luota kohti itää Mishka lähtenyt on sinne, jossa tyly Marosh vuoristossa vaahtoaa ja pauhinaansa pitää.

Köyhä, ilomieli mustalainen maita kiertää, ain' on kulkevainen; ja jos mihin seutuun retkillänsä jääpi nautinnoihin, rauhaan, pian kyllästyvi eloon lauhaan, kotiintua ei voi ikinänsä; paljoa ei kaipaakkaan, soittavi vaan viuluaan.