Mikko-sedän kesäsiirtola

1. Mikko-setä tekee päätöksen. 2. Mikko-setä hommaa itselleen siirtolalaiset. 3. Matka kesäsiirtolaan. 4. Mikko-sedän siirtola. 5. Päiväjärjestys. 6. Käynti hovissa. 7. Ensimmäinen metsäretki. 8. Aalto voittaa kilpailun. 9. Mikko-sedän "armeija" heinäkarhojen kimpussa. 10. Herran päivä paistaa. 11, Sateisia päiviä ja kirkkaita kuutamoöitä. 12. Jäähyväiset Lehtolalle.

1. Mikko-setä tekee päätöksen.

Mikko Mähönen oli viime aikoina käynyt sangen miettiväiseksi. Kansakoulun kolmasluokkalaiset olivat usein tunnin kuluessa huomanneet hänen siirtävän katseensa oppilaasta toiseen ja painautuvan sitten pää kuukassa pöytää vasten miettimään. Silloin näkyi selvästi Mikko-sedän paljas päälaki ja harmaantuneet hiukset vasemmalla korvallisella. Mutta pojat eivät tahtoneet setää häiritä, vaan istuivat hiljaa paikoillaan, sillä setä tiesi, millä vallattomia rangaista: hän ei olisi nuoskan tultua lähtenyt heidän kanssaan lumisille eikä muihin kisoihin — ja se olisi ollut kaikkein ikävimpää, sillä leikki ilman häntä olisi menettänyt kaiken mehunsa. Toisinaan kesti hiljaisuutta minuutin, toisinaan pari, ja sitten taas alkoi, ja useimmiten lienee se alkanut juuri siitä asiasta, mitä Mikko pää kuukassa viimeksi oli miettinyt, sillä hän tavallisesti katkaisi hiljaisuuden sanoilla: Mietin tässä itsekseni... mitäs te, pojat, siitä arvelette? Ja pojat saivat kertoa arveluitaan. Ne olivat usein mitä kummallisimpia arveluita, mutta Mikko-setä kuunteli niitä kaikkia tavattomalla hartaudella.

Mikko-setä oli ollut opettajana puolisentoista vuosikymmentä ja oli nyt ehtinyt ijässään puoliväliin viidennellekymmentä. Ylioppilaasta ei ollut tullut "maisteria" muuta kuin arvonimeltään. Aviomiehestä ei ollut tullut "perheen isää" muuta kuin niinikään nimeltään, sillä naimisiin hän oli mennyt jo kahdenkymmenenviiden ikäisenä, saanut lapsia kolme, joista ainoastaan nuorin, poika, oli jäänyt eloon, menetettyään äitinsä jo ensimmäisellä ikävuodella. Poika, Pekka, istui nyt parastaikaa luokalla isänsä opetettavana. Ja siinäpä lieneekin ollut suurin syy siihen, että "Mikko-setä", joksi oppilaat opettajaansa poikkeuksetta nimittivät sekä hänen itsensä kuullen että kuulematta, niin usein vaipui mietteisiinsä. Jos seurasi hänen harmaiden silmiensä kylmähköä katsetta oppitunnin kuluessa, niin se siirtyi pojasta poikaan, rivistä riviin, kunnes luokan keskellä kohtasi kalpeat, pellavatukan ympäröimät kasvot, jotka niin elävästi muistuttivat hänen jo aikoja sitten manalle menneen vaimonsa kasvoja. Niissä Mikko-sedän silmät viipyivät tavallista kauvemmin; — ja usein sitten — milloin vain opetusaine viivyttelyä salli — pää nyykähti vasenta kättä vasten pöydän varaan.

Poika muistutti aina isällensä aikoja, jolloin hänen, isän, elämässä tapahtui käänne ja jolloin hän opetteli tyytymään vähään ja ohjaamaan elämänsä jonkin tehtävän hyväksi. Kun suuret päämäärät romahtivat kokoon, oli toki jälellä pienempiä, vaatimattomampia, mutta silti yhtä tärkeitä, yhtä suuriarvoisia. Hän tyytyi opettajan vaatimattomaan osuuteen. Ja Pekan, tuon hennon poikasen rinnalla oli kasvanut ja kehittynyt hänen rauhansa, oma sisäinen rauhansa, ja itsetietoisuutensa siitä, että hän oli hyödyllinen jäsen yhteiskunnassa. Vasta nyt hän olisi ollut kypsä ja hyödyllinen perheen isäkin, jospa vain hänen kotoinen perhepiirinsä olisi ollut laajempi. Mutta sen muodosti vain pikku Pekka ja vanha kiukkuinen taloudenhoitajatar, joka niin usein äkäpäissään keskeytti isän ja pojan sekä tämän kumppanien kotoiset temmellykset.

Poika johti vielä jotain muutakin isän mieleen. Niitä ei tosin ollut hauska muistella, mutta ne siitä huolimatta väikkyivät yhä tajunnan kynnyksellä ja usein pujahtivat tietoisuuteen. Ne olivat mieltä katkeroittavia "pikku kettuja", jotka aikoinaan olivat avioelämää samentaneet. Oli hyvä, ettei Pekka tiennyt niistä mitään, mutta luokalla oli niin monta muuta, jotka jokseenkin joka päivä saivat olla todistajina vanhempien välisissä kinastuksissa. Uh, mitä myrkkyä nuoriin sieluihin siten vuodatettiinkaan. Saattoiko koulu tehdä mitään tämän asiantilan parantamiseksi? Tuskinpa! Ja jos saattoikin, niin tokkopahan tahtoikaan. Kävihän kaikki niin virallisen kaavamaisesti. Jos jokin tehtävä näytti vastenmieliseltä, niin ei muuta kuin lakikirja esille — ja sieltä toki aina löytyi jonkinlaista tukea puolustukseksi ja omaatuntoa rauhoittamaan. Kalpeiden kasvojen lukumäärä luokalla lisääntyi vuosien kuluessa ja usean poikasen alkuaan kirkkaat silmät saivat tuijottavan ilmeen.

Koululla oli oma lääkärinsäkin. Hän kävi syksyin keväin kerran ja joskus talvenkin aikana luokkaa tarkastamassa. Asiantuntijan katseella lääkäri tutki jokaista tilaisuudessa, josta edeltäkäsin oli oppilaille ilmoitettu ja kehoitettu heidän panemaan puhdasta päälleen. Siinä sattui olemaan korvatautinen, ja hänelle kirjoitti lääkäri lipun kehoittaen käymään klinikassa. Antoipa hän Mikko-sedälle joukon painettuja kaavakkeitakin sanoen:

— Jos esimerkiksi luokalla sattuu silmätautia ilmaantumaan, niin lähettäkää sellainen sairas silmäklinikkaan.

— Jahah, vastasi Mikko-setä, että silmätautinen lähetetään silmäklinikkaan.

— Niin, juuri niin, vastasi tohtori.

— Ja niin muodoin siis, jatkoi Mikko-setä, hammastautinen lähetetään hammasklinikkaan?

Tohtori ei vastannut. Mikko-setä jatkoi:

— Mutta missäs tapauksessa potilas tohtorin itsensä luo lähetetään?

— Jaa, vastasi tohtori rykäisten, jos sattuu joitain erikoistapauksia.

— Ja-hah, erikoistapauksissa!