Korven raatajat: Kuvaus torpparioloista

Tarmokkain askelin, pää rohkeasti pystyssä, lakki istuen takaosassa päätä, jättäen hiestä kastuneet hiussuortuvat vapaiksi otsalle, täyteläinen eväskontti usmaavilla harteillaan ja kirves olallaan nouseskeli Aatu metsäistä ylösmäkeä kaukaisen Luolakaaron multaiselle törmänteelle. Aamulla oli hän lähtenyt kylältä ja taivaltanut tämän vajaan peninkulman Luolakaartoon. Talviteitä saattoi hän käyttää enemmän kuin puoli taipaleesta, mutta sitten ei ollut tiestä paljon apua. Vanhempia karjanpolkuja kulki hän lopputaipaleella ja kun nekin häipyivät olemattomiin, asteli tietöntä taivalta läpi alavan, römeikkö-korven suoraan päämääräänsä kohden Luolakaaron mukaiselle kunnaalle.

Täällä piti nyt olla hänen tuleva kontunsa paikka. Tässä kunnaan harjanteella tulee olemaan huoneet, tuossa vieremällä pellot, tuolla etempänä aukenevalla nevalla suopellot ja tuossa römeikkö-korvessa niitty. Kaikki oli nyt koskematonta täällä, johon Aatu saapui. Ei kantoakaan todistamassa kirvesmiehen siellä työskennelleen; ei liioin karjanpolkuakaan, joka todistaisi että karja olisi sitä seutua yleisesti laitumenaan käyttänyt. Jylhä, yksinäinen sydänmaan tunnelma vallitsi tässä seudussa, johon olemme lukian vieneet.

Nyt oli Aatu kuitenkin perillä. Hän oli saapunut ensikerran työskennelläkseen siellä koskemattomassa korvessa, raataakseen sinne konnun itselleen ja perheelleen, jossa elostelisivat. — Tässä juuri, tässä aarniopetäjän ja solakan kuusen välissä on jo monasti ennenkin katsottu tuvan paikka. Siihen se on rakennettava; siinä on joskus oleva oma tupa, oma lämmin liesi.

Aatu katseli taasenkin seutua. Se oli tosin jylhää, mutta ei silti vailla kauneutta ja omaa viehättävyyttään. Sellainen seutu oli aina häntä viehättänyt ja rauhoittanut. Se oli aivan kuin kutsunut häntä luokseen nauttimaan viihdytyksestä, jonka se hänelle soi. Ja nytkin, joskin syksyinen valju päivänpaiste suruvoittoisesti valaisi tätä kaukaista, asumatonta metsäseutua, tuntui niin rauhoittavan turvalliselle olla täällä noiden lakkapääpetäjien suojassa.

Niin. Hän oli nyt perillä.

Nyt alkoi hänelle oma työ. — Oma työ! Siinähän todellakin tuntui olevan viihdyttävää, miellyttävää. Ilmankos se eukko sitä on sopottanut, mietiskeli Aatu.

»Oli se sentään kunnon mies se Puikuliini kun mökkiläisekseen otti, torpparikseen, mutisi Aatu itsekseen riisuessaan nyt painostavaa konttia selästään ja samalla katsellen vaistomaisesti sille sopivaa naulaa petäjän oksista.

Aatu näytti jo keski-ijän miehille, vaikka hän oli vasta alulla neljääkymmentä ikävuotta. Suurena »työhulluna» oli hän rääkännyt itseään ilmosen ikänsä. Viidenneltätoista ikävuodeltaan asti riehui hän aina miesten rinnalla. Ja myöhemmin tuli hän laajalti kuuluisaksi siitä harvinaisesta tarmostaan, jolla hän hänelle jätetyt tehtävät suoritti.

Koko työkuntoisen ikänsä oli hän ollut Puikuliinin työmiehenä, renkinä. Muualla hän ei ollut töissä ollutkaan. Aina vaan Puikuliinilla. Ja siinäkin aina kovimmat työt läpässyt. Missä voimaa, rohkeutta ja sitkeää kestävyyttä tarvittiin, sinne Aatu ja »voimatamma» laitettiin. Jos nämät kaksi ei tiukassa kohdassa suoriutuneet, oli turhaa toisia voimia sinne lähettää. Eipä ihmekään jos Puikuliinilla sananparreksi tuli: jollei Aatu ja Voima, niin ei sitten mikään.

Tästä kuuluisuudestaan oli Aatukin tietoinen, ja se se oli ollutkin hänen ainainen ruoskansa, jolla häntä armahtamatta oli ajettu. Hänelle ei oltu suotu sitä kultaista järkeä, joka olisi voinut erottaa valhetta ja kavaluutta totuudesta ja rehellisyydestä. Hänelle oli tehnyt aina hyvää, kun Puikuliini itse kehui häntä hyväksi työmieheksi ja vahvavoimaiseksi. Ja tätä kunniaa itsellään pidättääkseen repi ja riehui hän, miesparka, itsensä ennenaikaisesti vanhaksi.

Noin viisitoista vuotta oli Aatu palvellut Puikuliinin kartanossa, eikä hän vieläkään olisi siitä päässyt, jollei sattunut menemään naimisiin. Mutta kun eukko tuli otetuksi ja se aina ja aina kärhäsi Aatua oman mökin laittamiseen, kuvaellen siten heille ja — niin heille ja niille tuleville paremmat päivät tulevan kun ei aina tarvinnut orjan lailla raataa, ja jos raatoi, koitui se omaksi hyväksi, niin hupeusi hän vihdoin itsekin sitä ajattelemaan. Aatuun meni kyllä hitaasti uudet tuumat, mutta mikä kerran meni, se ei sieltä hevillä lähtenyt. Tuokion kuluttua oli hän niin pitkällä, että oli katsonut Luolakaarosta itselleen torpan paikan. — Olihan se kyllä kaukana muiden asumuksista, mutta sitä hän tahtoikin, siellähän oli monta hyvää etua jota kylä-rykelmissä ei ollut tai jos oli, niistä riideltiin ja kähistiin. — Aatu ei ymmärtänyt miksi ihmisten piti olla niin houkkia, jotta ahdetaan asumaan likemmäs toisiaan kuin kunnolla sopikaan! Sentähden piti hän Luolakaartoon mökin tekoa viisaana ajatuksena.

Kun keurin aika tuli, meni Aatu torppariasioistaan isännälleen puhumaan. — Ensinnä nousi pilvi Puikuliinin kasvoille. Ehdotus oli nähtävästi hänelle yllätys ja kadottaa nyt nöyrä ja karhunvoimainen »raataja-aasi», oli hänelle vastenmielistä.

»No horisethan sinä», virkkoi hän Aatulle.

»Enhän minä»... soperteli Aatu hiukan sekaantuen, »vaan Reetahan se on sitä höpöttänyt sen pitkää tämän lyhyttä. Ne akat ovat akkoja...»

»Minähän olen sinua niin miehenä pitänyt. Herrainpäiviltäkin toin sinulle ritarinmerkin uskollisesta palveluksestasi. Semmoistahan ei anneta joka miehelle, etkä sinäkään olisi ilman minua sitä saanut! Nytkö sinä hyvän paikkasi jättäisit.»

»Niinhän te... siellähän se on Reetan arkun lootassa, se 'ritali.' Enhän minä ole sitä viitsinyt pitää kun sekin suutari-Eero nauroi sillä ja pätäkäksi nimitteli sitä ja sanoi: että tälläkö lelulla sinusta viimeinen voiman hive nyt ulos imetään.»

»Vai sano se, kirottu!»

Herra valtiopäivämies Puikuliini näytti olevan kaikin puolin myrtyneenä. Harmia pakkasi mieleen. Aatu olisi saanut raataa vielä hänen talossaan, kiskoa hänelle. Mutta nyt oli saanut se kollo päähänsä laatia oma kontu, ja kokemuksesta tiesi hän ettei Aatu hevillä luovu tuumistaan.

»No!» äännähti Puikuliini aivan toisella sävyllä. »No, tee mökki! Mutta mihinkäs sinä sen tekisit?

»Sinnehän minä Luolakaartoon, sille kunnaalle siinä nevan laidassa.

»Luolakaartoon! Niin kauvas? Etkö sinä nyt lähempää mökinpaikkaa löytänyt?

»En. Sinne minä halusta tekisin.»

Puikuliini asteli sinne tänne ikäänkuin miettien syviä elämän ongelmia.

»No tee sinne!» äänsi hän.

»Mitenkähän paljon minä saisin maata ja metsää...»

»Niin paljon kuin tahdot. Mene vaikka huomenna ja tee niin paljon kuin tahdot! En tule kieltämään. Rakenna vaikka kartano sinne; pidä se osa sarasta kaikki hallussasi, sitä talvitietä myöten!»

»Ettäkö talvitietä myöten?»

»Niin niin! Pidä hallussasi se kaikki!... Ja päivätöillä me kyllä sovitaan. En minä tahdo sinun sisällesi pyrkiä. Ymmärrätkö?»

»No! Minä otan.»

»Ota! Ja mene vaikka huomenna töihin!»

»Huomenna minä menenkin», virkkoi Aatu ja kasvot loistivat.

Aatu lähti nyt onnellisena Reetalleen ilmoittamaan asiasta. Vilpittömämmin kuin he, ei Puikuliinia oltu koskaan siunattu ja hyvästelty kuin nämät, todellakin onnelliset, vaan yksinkertaiset ihmiset nyt tekivät.

»Olipa se kunnon mies!» huudahti vaimo.

»Sanonhan minä! Ei: tiesinhän minä! Tiesinhän minä»! äänteli Aatu vastaukseksi luottamuksella.

»Ei pahaa sanaa: ota kaikki! sanoi.»

»No kiititkö sinä?»

Aatu meinasi punastella.

»Enhän minä tainnut sitä hoksata. Vaan mene sinä!»

Ja Reeta meni.

»No mitäs sanot?» kysyi Aatu Reetalta kun tämä palasi.