Eevan luokka: Kertomus

Kolme ystävystä ja Essi. Kauhea tapahtuma. Etan kutsut Sairaita ja köyhiä Hertan luona. Huviretki. Vaikeita aikoja. Vihreä hame.

KOLME YSTÄVYSTÄ JA ESSI.

Eeva kastoi kynänsä mustepulloon. Ei, nyt hänen totisesti täytyi kirjottaa.

Ja hän kirjotti: Helsingissä syysk. 10 p.

No, olihan siinäkin jotain. Mutta jatko? Tietysti hänen täytyi kirjottaa jotakin hauskaa ja sukkelaa. Sen, mitä ensimmäiseksi kirjottaa päiväkirjaansa, täytyy olla arvokasta.

Marja oli lahjottanut hänelle tämän päiväkirjan. Se oli niitä Marjan ihmeellisiä keksintöjä. Eeva puolestaan oli sitä mieltä, että oli typerää pitää päiväkirjaa. Mutta eihän voinut olla kirjottamatta siihen, kun nyt kerran oli saanut sen syntymäpäivälahjaksi. Marja ehkä suuttuisi muuten. Ja Marja oli hirveän hyvä ja sitäpaitsi hänen serkkunsa.

Eeva kumartui päättäväisesti pöydän yli ja kirjotti:

»On hauskaa käydä yhteiskoulua. Tyttökoulut tekevät ihmisen niin tympäiseväksi. Minusta tulee yhteiskoulun opettajatar tai ehkä musiikinopettajatar. Minä soitan jokseenkin hyvin ikäisekseni, sanoo isä. (Isä on insinööri.) Äiti sanoo, etten minä ole tarpeeksi säntillinen kelvatakseni opettajattareksi. Mutta joka kaikkeen on vähän pätevä, ei missään ole ihan etevä, sanoo isä, kun äidillä on sanomista hänen piironkilaatikoistaan.»

Eeva nojautui taapäin ja katseli sitä, minkä oli kirjottanut. Olihan tuo hyvä alku. Ehkä päiväkirjan kirjottaminen ei ollut niinkään tyhmää. Nyt hänen täytyi kirjottaa koulusta.

»Meidän luokkamme on koko koulun hauskin. Ossi Anger on priimus, ja hän on äärettömän lahjakas. Marja rukka ei ole lahjakas, mutta kaikki pitävät hänestä vain enemmän sen asian vuoksi.

Saara Turunen on hyvin etevä, mutta hän on niin olevinaan, ettei hän näe omaa nenäänsä. Minä olen sitä mieltä, että vaikka onkin etevä, pitää sittenkin nähdä oma nenänsä.

Luokan hauskin tyttö on Hertta Malmi. Mutta hänestä on vähän vaikeaa istua hiljaa ja olla vaiti. Siksi hän aina saa muistutuksia. Hertta sanoo, että hänen äitinsä joka päivä, kun Hertta tulee kotiin, kysyy, eikö häntä vielä ole ajettu pois koulusta. Niin, jos se tapahtuisi, kuolisi koko luokka. Minä ainakin kuolisin. Ei milloinkaan tapahdu mitään hauskaa koulussa, jos Hertta on poissa päivän.»

— Eeva! huusi pieni ääni.

— Nisse, mutisi Eeva kääntämättä päätään.

— Eeeeva! kuului nyt kaksi ääntä.

— Molemmat, mutisi Eeva taas ja rypisti kulmakarvojaan.

Ovi lensi auki, ja kaksi pientä paksua olentoa ryntäsi sisään. Toinen itki ääneensä.

— Uhuu — — Stiina tahtoo olla intiaani! huusi hän heittäytyen Eevan syliin.

— Sinä olet tyhmä, Stiina! sanoi toinen pieni olento ylenkatseellisesti.

— Hiljaa, Nisse! sanoi Eeva ja puhdisti Stiinan nenää. — Miksi sinä itket, Stiina?

— Juho on aina päällikkö — — aina, uhuu — — ja Nissekin on intiaani — — eikä Stiina tahdo olla präärian ru-uusu...

Kyynelet valuivat virtoinaan pitkin Stiinan harmaa- ja punaraitaisia poskia.

— Tytöt ne on aina tuollaisia! äyhkäisi Nisse.

— Mutta Stiina tahtoo olla intiaani! huusi Stiina ja polki lattiaan. — Stiina ei ole mikään ruusu — uhuu... Ruusulla on vain shaali päällään — — eikä mitään höyheniä — — uu — — uhuu...

— Stiina saa höyhenen, sanoi Eeva ja syleili häntä. — Tule tänne nyt, niin saat ison punaisen höyhenen...

Stiinan kasvot kirkastuivat, ja hän kääntyi voitonriemuisena Nisseen päin. Nisse oli nyrpeän näköinen.

— Kenen me sitten ryöstämme, jos ei kukaan ole präärian ruusu? hän kysyi. — Juho sanoi, että päällikkö aina ryöstää präärian ruusun.

— Ryöstäkää Stiinan iso nukke! sanoi Eeva.

Hän pisti juuri vanhan hattusulkansa Stiinan pieneen keltaiseen letintynkään.

— No, hävitkää nyt, sanoi hän, ja intiaanit katosivat.

Eeva huoahti ja istuutui kirjottamaan.

»Siskot ja veljet ovat hyvät olemassa, mutta ei aina. Minulla on neljä: Nisse ja Stiina ja Juho ja Essi. Essi on kahdentoista vanha ja hyvin hauska, vaikka hän vasta on lapsi. Minä olen neljäntoista. Juho on kahdeksan.»

Mitä nyt? Eikö ovikello soinut?