Elämän urpuja

Name: Elämän urpuja
Author: Viljami Vuokoski

by Viljami Vuokoski

Read now Add to library

Language: fi4,335 downloads on Project Gutenberg

Subjects

Finnish poetry -- 20th century

Public-domain ebook sourced from Project Gutenberg #78113.

About this book

Elämän urpuja on Viljami Vuokosken runokokoelma, jonka aloitus heijastelee runouden moninaisuutta ja intensiivistä sisäistä dialogia. Teksti alkaa sarjalla avainsanoja – “Kaksi voimaa. Runo. Huokaus. Kaipaus.” – ja jatkuu pitkien, lähes mantraa muistuttavien säkeiden kautta, joissa yhdistyvät henkilökohtaiset tunnustukset, uskonnolliset rukoukset ja kansalliset huudot. Kokoelma kuljettaa lukijan läpi rakkauden, vihaan, katumuksen ja toivon hetkien, tarjoten samalla muistelman kodista, taistelun ja ystävyyden teemoja. Tämä epäsäännöllinen, virtaava rakenne luo vaikutelman runosta, joka on yhtä aikaa sisäisesti intensiivinen ja ulkoisesti laajasti yhteiskunnallinen.

Vuokosken ääni on voimakas ja karu, kielenkäyttö on täynnä vanhaa suomenkielistä runomittaa sekä uskonnollisia ja kansallisia viitteitä, mikä sijoittaa teoksen 1900‑luvun alkupuolelle. Runot ovat täynnä toistoa, rytmisiä lauseita ja kuvanvoimaa, mikä vetoaa lukijoihin, jotka arvostavat eksperimentaalista runoutta ja historiallista kontekstia. Kokoelma kiinnostaa erityisesti runojen ja suomalaisen kulttuurihistorian harrastajia, jotka etsivät intensiivistä ja monikerroksista kielellistä kokemusta.

The opening · free to read

Mä muistelen armasta äitiäin, Hän usein mun syliinsä sulki, Ja painoi suudelman otsallein, Mun kanssani aina kulki. Hän itki, itki niin katkeraan, Sitä en unhoita milloinkaan, Hän lausui; missä on totuus nyt, Oi lapseni hyljätyt!

Mä astelin hetkisen, hiljaa vaan Ja katselin ilmojen yli. Näin taivaankin tummuvan tuskissaan, Ja vapisi äitini yli, Ja salamat ryskien ilmassa käy, Tyyntä ja rauhaa ei missään näy. Oi Jumala, kuule meitä nyt! Me olemme hyljätyt.

Vaan hetkeksi mielen murheet pois! Käy kanssani karkelemaan! Nyt taivaskin taasen hymytä vois, Aalto laulella lauluaan. Yli ilmojen kajahtaa sävel uus, Siinäpä kuvastuu muinaisuus. Sen värit ne puhtaana säilyä voi. Ne totuus ja lempi loi.

Kuka lemmen voimaa tunne ei? Kuka lemmettä elää voisi? Se elämän uusiin uriin vei, Kuka onnekas ei oisi? Se maailman erheetkin sovittaa, Ja voimat yhtenen kokoaa. Se soittelee lempoista kanteloaan, Saa koidotkin laulamaan.

Nyt koivikko tuuhea humisee, Ja pilven hattarat liikkuu. Nyt lintuset hymniä laulelee, Sinipiiat pienet kiikkuu. Ja taivaalla kuiskivi tuulonen lauha, Laaksossa hiipivi illan rauha, llolauluun yhtyvi järvi ja maa. Nyt rinta saa riemahtaa.

Oi kuulkaa mitä ne kuiskailee! Nää koivikot Pyhäniemen. Ne ilosta ehkäpä humisee, Kun itääpi hyvä siemen. Kun Hollolan nuoretkin taistellen Rientävät voittoon ja eellehen. Ja vaikka on ahdas ja synkkä tie, Niin totta se valoon vie.

Onnellinen joka herättää voi, Hyvät voimat jaloon työhön. Onnellinen jolle Jumala soi, Valoa elon yöhön. Se soihtu se ylös leimahtaa Ja hellänä kantelo kajahtaa. Hän huku ei elämän erheisiin Hän uskovi aatteisiin.

Ken jaloja aatteita rakastaa, Hän kansaakin rakastaapi. Ken aatteita taivaasta tavoittaa, Hän uuden uskon saapi. Saa voimaa totuutta puoltamaan, Hän valheesta etsi ei onneaan, Oi Jumala poista erhe yö! Ja siunaa jalo työ!

HUOKAUS.

Ah kun väsynyt jo oon! Koska pääsen kalmistoon? Koska joutuu eloin ilta? Et pois mä pääsen raskahilta, Elon kurjan murhe öistä, Surun laakson kyynelvöistä. Lepoon, rauhaan, onnelaan. Poveen Suomi-isäinmaan.

The book keeps going