Salon soittaja

Tonttu teuhaa, silmät suljen, niinkuin sokko käyn, lapsuuteni laaksot kuljen, nään sen aamun armaan näyn.

On kuin aukeis ihmevuori, katto kimmaltaa, on kuin oisin vielä nuori, ootan onnen prinsessaa.

Kuljen kisaan kummikeijuin, ei ne päästä pois, sielun saartaa liepeet leijuin, on kuin simapillit sois.

Elon evääks kultaa kerään, lykkylahjojain, silloin portin pauhuun herään, olen vuoren vanki vain.

Sammakkoina harkot haihtuu, peikot hähättää, sokkelot kuin vuodet vaihtuu, kätkee kauniin kuteen pää.

Aatos niinkuin piste pyörii, heitän kynän pois, papereissa hiisi hyörii, kuin se painovirhe ois.

Nauran, käsken hiiden hirteen, yskän ymmärtää, piirrän ristin viime virteen, turha tuhka jälkeen jää.

KAIVONHALTIJA.

Notkui neito kaivotiellä, katsoi kauan päilypintaan, kummat poreet puhkes pohjaan, vieraan vienot, kummat kaihot nousi nuoren neidon rintaan.

Paistoi päivä kaivonpohjaan, leijui leivon varjon siipi, sorja sulho haasta tullen mairemielin kiersi, kaarsi, nuoren neidon viereen hiipi.

Kauan kuvaa katsoi neito metsän henki hipiällään, tunsi haan ja tuomen tuoksun, kaiho toinen, katse toinen ylimmällä ystävällään.

Kulki pilvi päivän päältä, pohja peittyi, laine läikkyi, kaivon sammalseinät siirtyi, taikalinna silmiin siinti, kuvajainen veestä väikkyi.

Nousi usva uumenista vieden voiman viimeisenki viileyden valtakuntaan, kohos kaislakruunu päässä heljän hetteen nuori henki.

Haastoi kirkas kuvajainen: »kautta kaihos kyynelvuodon loihdit loistoon lemmen lähteen, kutsun kuulit, kaihos kantoi, muuksi muutti sulhos muodon.»

Katsoi neito kuvajaistaan, tunteet tummui, tunteet vaihtui, impi ootti onneansa ihmetellen ihanuuttaan, yljän katse varjoon vaihtui.

Koski sulho sormillansa nuoren neidon seppelpäätä kättään vieden vyötäröille, tuosta impi tuskan tunsi, silmä säikkyi jäykkää jäätä:

»Särjit syyttä seppeleeni, haltijalle taiat taitoin, rakkaus on raskas rengas, sormessani sormus painoi, huolissani häitä laitoin!»

Tuosta suuri sulho suuttui, yltyi ylkä, riehtyi raivoon: »yhtä itkit, ihanuuttas, rakastit vain rakkauttas, muiston merkit kannoit kaivoon.»

Mustaks muuttui sulhon muoto, surullista suuta väänsi, mutta neito nauruhuulin vielä ilkkui ilkeyttään, kaivoon kieron katseen käänsi.

Allapäin nyt alhoon astui sulho, syytti neion soimaa, mutta kauno kaivon luona istui illat ihmetellen, vaikeroiden vailla voimaa. —

Katsoi kurja kuvajaistaan, himmeäksi katse hiutui, veenä väikkyi sairaat suonet, kulmat kuulti kalman keltaa, rakkauttaan raukka riutui.

Itki illat, päivät pitkät, vaan ei hetteen henki tullut, uunna vuonna taikaa tutki, pyysi peiliin haltijaansa, rintaa raastoi haaveet hullut.

Vuodet vieri, kaivo kuihtui, hersyi hetteet kuumankuivat. Yksin ylkää itki impi, itkiessään ihanuuttaan kyyneleet vain kirkastuivat. —

JUHANNUSPUU.

Soljana kuin maire morsian, joka onneansa oudoksuu, uinuilevin oksin häilyellen, järven sinipintaan päilyellen seisoi juhannuksen pyhä puu.

Nuori koivu heilui haaveissaan, kuuli kuiskeet nuorten neitojen, jotka kisamielin mahlaa joivat, kimalaiset kilvan karkeloivat, kotiin korttaan kantoi muurainen.

Toinen koivu kilvan kasvaen niinkuin kädet lehvät yhteen löi, yhdess' ylistäen ystäväänsä, aurinkoa päin ne nosti päänsä, kukkaa kantaen ne heilimöi.

Silloin mustamieli, nuori mies hiipi lehtoon lemmen kyllyyttään, siinti juhannuksen armas aatto, tietä pitkin ajoi häiden saatto, koivun kaatoi hän nyt kirveellään.

Siinä ennen vannoi valansa nuori morsian, nyt valhe vaan; niinkuin veri vuoti alta kuoren. — Miksi mies nyt surmas elon nuoren eroittain kuin armaan armaastaan?

Niinkuin ristinpuuta olallaan kumppanilta mies nyt koivun vei, pystytti sen kolkkoon kotipihaan, muut nyt lempeen, hän vain kiihtyi vihaan, muille onni luotu, hälle ei.

Niinkuin raajarikko ryysyissään koivu kallisti nyt surren pään, ympärillä nuoret karkeloivat, nienten liekit loisti, naurut soivat, mies vain yössään astui yksinään.

Ja kun päivä vihdoin valkeui, jolloin luonto herää, kirkastuu, turhaa työtä oli auringolla: hyljättynä rikkatunkiolla lojui uhrilehdon pyhä puu.

Astui nuorukainen murheissaan, niinkuin onneton käy hiljalleen, koivusta hän veisti matkasauvan, poijes kulki, katsoi taakseen kauvan iäks kuvan sieluun siirtääkseen.

Tiellä seisahtui hän kuunnellen, katsoi lehtoon — mikä kumma lie —, lehdon huokauksen kuin ois kuullut, ihmiskuiskeeksi sen oisi luullut, tarttui sauvaan... vuorta nousi tie.

MANNERLINNAN IMPI.

Mutro, musta myrrysmies, poika jäyhä jättiläisen, souti yli vaahdon vuolaan, ryösti Mannerlinnan luolaan Kaapon kaunon kassapäisen.

Järveen kauniin Katuman linna valjun varjon viilsi, Kappolasta Kaaponlinnan vastavarjot riensi rinnan, vainovalkeet kauas kiilsi.

Itki impi iltaisin, vieno vanki kulki vuorta vyötäisillä lemmenlukko, väkivalloin vuoren ukko valvoi, vaani neittä nuorta.

Vieri kurjan kyyneleet, vuoren yrmy yöhön ärjyi, yli vetten vieri virsi, kaikui Kaapon huoneenhirsi, Kaapon kannel verta värjyi.

Niin se virsi vaikeroi: oon vain virsi yössä yksin, lemmen kerran kun se kohtaa, haihtuakseen hetken hohtaa, kuoloon vierii vieretyksin!