Molemmat kuurot: Ilveily yhdessä näytöksessä

Tarkia Arvid. Petter, eräs miespalvelija Tarkian luona. Eräs puutarhuri. Eräs metsänvartija. Engla, Tarkian tytär.

(Näyttämö esittää pientä salia, josta näköala on puistoon, kummassakin huoneen nurkassa pienet pöydät, vasemmalla pöydällä lamppu, oikealla kukkavihko maljassa. Ovi perällä. Ovi oikealle ja kaksi ovea vasemmalle. Oikealla ikkuna. Oikealla, pöydän yläpuolella, asekokoelma, muun muassa pyssy. Vasemmalla, etunäyttämöllä pöytä, jolle on ladottu useampia kirjoja, paperia, kyniä ja mustetolppo. Oikealla pieni sohva ja pieni pöytä, jolla seisoo ompelurasia ja soitinkello).

Ensimäinen kohtaus.

Engla, (Sitten) Petter.

Engla (istuu pöydän edessä ja lukee erästä kirjaa). Ei edes kaikkein uusimmat teokset minua ilahuta!... Ei, se saa olla! (Heittää kirjan pöydälle ja nousee). Ah! minun Jumalani, miten minulla on ikävä! (Istuutuu sohvalle ja katselee kukkasia maljassa). Kukkasia, jotka ovat neljän päivän vanhoja!... En tiedä mitä Petter ajattelee! (Soittaa kelloa. Petter tulee peräovesta kirje kädessä). Hanki tänne uusia kukkasia Petter!

Petter. Kyllä neiti... (Menee kukkien luo). Teidän herra isänne ei ole täällä, näen mä.

Engla (nousee äkkiä). Ei... Tuleeko ehkä joku vierailulle, Petter?

Petter. Ei, neiti, se on vaan kirje.

Engla (kärsimättömästi). Kirje... Niin, ne ovat ainoat uutiset nykyään, joita isä harrastaa. Kaikki tapahtuu kirjeellisesti.

(Istuutuu).

Petter (huoahtaen). Niin, herra Tarkia ei tahdo ottaa yhtä ainoaa ihmistä vastaan, sitten kun hän on tullut kuuroksi, ja sitä on hän jo ollut kolme vuotta.

(Heittää pois kukkaset ikkunasta).

Engla. Ah, kun minulla on niin ikävä!... Petter, minulla on niin ikävä!

Petter (pyyhkii lampunlasia). Entä minulla sitten, ajatelkaa neiti, herra Tarkia on ottanut minut palvelukseensa vaan korkean ääneni tähden, ja nyt olen pakoitettu juttelemaan kanssansa koko pitkän päivän!... (Vihasesti). Jutella!... Minä kutsun sitä jutella!... Minä kiitän, minä!... Minä huudan hänelle asioita, joita tulisi salassa pitää, ja huudan hänelle kysymyksiä, joita tulisi sanoa kaikessa hiljaisuudessa, neljän silmän välillä... Senlainen paikka... Senlainen palvelus.

Engla. Ja se kuuluisa korvalääkäri, jolle isä kirjoitti kuukausi sitten?... Hänestä ei puhuta sanaakaan enään.

Petter. Ei, varjelkoon! Hän ei edes nähnyt hyväksi vastata... Kuinka tämä päättyy?... Niin, kyllä minä tiedän, miten minulle tapahtuu... Kuuden kuukauden kuluttua, se on varma, en voi muuten puhua kuin liikkeillä, aivan kuin ilveilijät sirkuksessa... ääneni tulee päivä päivältä tyhjemmäksi.

Engla (nauraa). Ha, ha, ha!

Petter. Te nauratte neiti sille, mutta minä en siinä näe mitään omituista tai naurettavaa.

Engla. Hyvä Petter, minulla on niin harvoin tilaisuutta nauraa!... Olla tällä tavalla suljettuna yhdeksäntoista vuotiaana...

Petter. Niin, minulla olisi hyvin vaikeata olla teidän asemassanne... Sillä minulla on niin hilpeä mieli... Jos minä olisin ollut tyttö... oh!

Engla. Ja minun isäni, joka nyt on saanut päähänsä sen yksipintaisen mielipiteen, ettei naittaa minua kenellekään.... Ajatella, että nyt jo olisi viisi, kuusi hyvinkin etevää tarjousta, tarjousta, jotka ovat minua miellyttäneet. Ja hän on antanut kieltävän vastauksen jok'ikiselle.

Petter. Niin hän sanoo aina: "ei, se ei ole se vävy, josta olen uneksinut"... Ei koskaan kuule muuta!... Minkähänlaisen vävyn hän on uneksinut itselleen?

Engla. En tiedä minä!... Nyt ei enään kukaan uskalla tulla pyytämään minun kättäni, sillä jokainen tietää jo edeltäkäsin saavansa rukkaset... Se nuori herra esimerkiksi, jonka kanssa koko yön, kuukausi sitten rouva Miettisen luona...

Petter. Niin, minä tiedän, neiti on puhunut hänestä jo hyvinkin usein... no, en minä neitiä siitä moiti... mutta jos hän kosisi, niin luulen minä kyllä...

Engla (nousee ja menee vasemmalle). Minä olen aivan varma, että se oli hänen tarkoituksensa... minä huomasin sen kyllin selvästi hänen katseistaan minuun ja kaikista niistä pienistä palveluksista, joita hän minulle osoitti... mutta hän on luultavasti saanut tietää, mikä vastaus häntä odottaa täällä... ollaan häntä huomautettu siitä ajoissa... (Polkee jalkaansa). Ah, niin, Jumalani, miten minulla on ikävä. Minulla on niin kovin ikävä.

Petter (erikseen). Se ei ole liian aikaista tuo! (Kovaa). Tuossa tulee patruuna!... Minne panin hänen kirjeensä?... Tuossa se onkin!

(Ottaa kirjeen oikealta pöydältä, johon hän itse oli sen pannut).

Toinen kohtaus.

Edelliset. (Tarkia toisesta ovesta vasemmalta, kirja kädessä).

Tarkia (lukee). "Kuurous on vaikeimpia tauteja, joita ihminen voi potea"... (Keskeyttää). Ja se on totta se!... Ah! kuinka se onkin totta!

Petter, (lähestyen). Patruuna!... Patruuna!... Tässä olisi kirje!

(Pistää kirjeen hänen nenänsä alle).

Tarkia. Vai niin, sinä olet täällä Peter... ja minun tyttäreni myöskin... (ottaa kirjeen). Miksi et sano hyvin lyhyeen: "tässä olisi kirje!"

(Istuu sohvalle).

Engla (Petterille). Se on kenties vielä joltain kosijalta... Voi jos voisin lukea isän olkapään yli!

(Menee isänsä luokse).

Petter. Se ei maksa vaivaa, neiti... minä tunnen hänen tottumuksensa... Hän lukee kaikki kirjeensä minulle tietämättänsä... sentähden että hän ei itse kuule mitään, niin luulee hän lukevansa hiljaa... Sitä tapaansa saan kiittää, sillä siten olen saanut tietää kaikki hänen ajatuksensa... Hän ajattelee kuuluvasti,... se on hyvin mukavaa.

Tarkia (joka on avannut kirjeen ja pannut lasisilmät nenälleen, huomaa tyttärensä vieressään). Sinä utelias lapsi!... (Nousee). Kirje on minulle ja sisältää varmaan jonkun luottamuksen. (Menee vasemmalle ja lukee kovaa). Minun paras ystäväni, luulen löytäneeni hyvin sopivan miehen tyttärellesi, hän on kelvollinen, nuori mies, terve, hyvin kasvatettu ja rikas, se on kaikki sellaista joka ei asiaa pilaa.

(Panee kirjeen taskuunsa).

Petter (hiljaa Englalle) Enkö juuri sitä sanonut neiti!