Andein tytär

-- Olin saapunut englantilaisella Victoria-fregatilla Callaoon, joka on Perun tasavallan pääkaupungin Liman satama. Jo poikana olin kuullut Perun kullasta ja arvelin kohtalon johtaneen minut tänne vuolemaan tuota jumaloitua metallia, joka aukaisee rautaisetkin ovet ja nostaa omistajansa yli korkeimpien muurien ja vuorten. Kysyin Englannin konsulilta neuvoa, ja hän ilmoitti, että Perun valtio oli toistaiseksi takavarikoinut tärkeimmät ja parhaat kulta-alueet, joten kullan vuolemisesta ei tällä kertaa tullut mitään. Sen sijaan konsuli kehoitti minua kääntymään Liman-Oroyan rautatien rakennustöiden päällikön puoleen. Menin siis Limaan ja sain mr. Malcolmin konttorista vapaalipun rakenteilla olevalle rataosalle.

Linnuntie ei olisi ollut pitkä, mutta de los Andes -harjannetta risteilevä rautatie oli sitä pitempi. Paikoitellen sai virstan verran kohti päämäärää edetäkseen kulkea kymmenen virstaa rautatietä, joka kapusi pitkin vuoren rinnettä loivasti nousten ja äkkinäisesti käännähdellen. Rotkojen yli johti riippusiltoja; pitkiä paalusiltoja oli rakennettu notkopaikkojen yli. Seutu tuntui synkältä ja lohduttomalta. Melkein koko matka oli ylämäkeä. Vain paikoitellen oli alamäkeä, joka tuntui vielä niskaa taittavammalta. Vaara näytti aina olevan tarjolla. Kone ja vaunujen jarrut saattoivat joutua epäkuntoon, ja silloin oli juna vaarassa luisua kiskoilta, niin ylä- kuin alamäessä. Rakennustyömaa ja sen esikunta sijaitsi alatasangolla kahden de los Andes -harjanteen välissä, noin neljätuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella ja muutaman virstan päässä Oroyasta. Kylän muodosti joukko lautahökkeleitä ja vanhoista purjeista kokoonpantuja telttoja.

Seuraavana päivänä alkoi työni, -- kova työ, ja viikon perästä sain ystävän, saksalaisen Fredrik Furstenowin, joka oli saapunut leiriin muutamia päiviä ennen minua. Meillä ei kummallakaan ollut vakinaista asuntoa. Nukuimme muutamia öitä armosta toisten seikkailijain teltassa. Muutoin vietimme tavallisesti yömme paljaan taivaan alla, vanha purjekangaskappale peittonamme. Ruokamme saimme eräästä "puulaakista", johon kuului kaksikymmentä miestä, "vetäjää". Päiväpalkka, aluksi amerikkalaisen dollarin arvoinen "sola", riitti juuri ruokarahaksi. Muutaman päivän kuluttua tutustuimme skotlantilaiseen Mack Hendersoniin. Hän oli samana päivänä saapunut leiriin ja saanut vetäjän paikan; hän oli kuten mekin asunnoton. Koska me hänen mielestänsä ehkä olimme rehellisemmän näköisiä kuin muut vetäjät, kääntyi hän heti puoleemme. Ehdotuksestamme hän sai ruveta syömään "kahdenkymmenen puulaakissa"; annoimme hänen nukkua kanssamme saman purjeenretkaleen alla kuin mekin.

Eräänä päivänä saapui leiriin "the grand man", kuten häntä nimitettiin, insinööri Malcolm. Aiottiin rakentaa silta erään rotkon yli. Ensin oli otettava selko siitä, olivatko rotkon seinät eheät. Mr. Malcolm itse ja kaksi nuorempaa insinööriä sekä me viisitoista "vetäjää" seisoimme rotkon laidalla.

-- Yksi vetäjä laskeutuu tarkastamaan rotkon seiniä, käski toinen nuoremmista insinööreistä.

-- Piru sinne menköön! vastasivat miehet.

-- Siis ei yksikään teistä ota mennäkseen rotkoon?! Saatte kaikki eron toimestanne, sanoi insinööri, joka oli antanut määräyksen.

-- Olkaa vaiti, insinööri! Tahtoisitteko itse mennä tuonne? kysyi mr. Malcolm.

-- Se ei kuulu minun tehtäviini, en ole vetäjä, sanoi insinööri.

-- Ei ketään voi pakottaa, sanoi mr. Malcolm.

Pienen vaitiolon jälkeen jatkoi mr. Malcolm:

-- Sata dollaria sille, joka uskaltaa mennä alas.

Miehet keskustelivat vähän aikaa, mutta tuloksena oli, ettei kukaan tahtonut laskeutua rotkoon. Viimein astui vetäjien joukosta muuan kanadalainen, Labradorista kotoisin oleva jättiläinen mr. Malcolmin eteen ja sanoi:

-- Minä aion yrittää.

-- Hyvä! sanoi mr. Malcolm.

Jättiläinen solmi ohuen, mutta vahvan köyden päähän silmukan ja kietoi sen ympärilleen kainaloittensa alle. Sitten miehet laskivat hänet köyden varassa rotkoon. Luisuttuaan kymmenkunta syltä hän rupesi huutamaan ja pyysi, että hänet vedettäisiin takaisin. Päästyään rotkosta hän oli surkeassa tilassa. Köysi oli pahoin syöpynyt hänen kainaloihinsa. Hän ei ollut merimies, eikä hän kyennyt käsivoimin kannattamaan raskasta ruumistaan. Hän kertoi, että rako oli liian ahdas hänen suurelle ruumiilleen. Tuumittuaan vähän aikaa asiaa, insinöörit päättivät jättää yrityksen sikseen. Katseltuani pikimmiten jokaista vetäjää, huomasin olevani pienin ja notkein.

-- Saanko sata dollaria, jos --? kysyin.

-- Tietysti saat, mutta parasta on, että jätämme sikseen, vastasi mr. Malcolm.

Laitoin saman köyden päähän, jota kanadalainen oli käyttänyt, pettämättömän merimiessolmun, jonka kiedoin kainaloitteni alle niin kuin kanadalainenkin oli tehnyt, tartuin käsilläni nuoraan ja kannatin siten koko painoni, joten kainalot olivat vain varavoimana. Ystäväni Fred ja Mack, joihin parhaiten luotin, laskivat minut rotkoon. Tultuani raon luo huomasin sen olevan liian ahtaan minullekin. Jos kivi ei olisi ollut rapautunut, olisin mahdollisesti uskaltanut tunkeutua raon lävitse. Mutta näin ollen olisi koko paasi voinut katketa ja murskata minut. Riippuessani halkeaman suulla ennätin tarkoin tutkia sen suunnan ja huomasin sen laidan takaa näkyvän valoa ja suuren syvän aukon.

-- Vetäkää minut ylös, huusin. Päästyäni ylös sanoi mr. Malcolm:

-- Ei tule siis mitään.

-- Odottakaa vähän, sir.

Katseltuani ympärilleni vähän aikaa löysin mitä hain, suuren vierinkiven. Käännyin mr. Malcolmin puoleen:

-- Tahtoisin saada tuon kiven rotkon reunalle.

-- Kyllä minun puolestani, jos se vain on saatavissa, sanoi mr. Malcolm ja näytti totiselta.

Molemmat insinöörit nauroivat täyttä kurkkua. Rangeilla ja väkivivuilla saatiin vierinkivi rotkon reunalle, jossa se sai olla vähän aikaa. Vetäjät seisoivat hikisinä ja suuttuneina ja katselivat minua, joka olin saanut aikaan tämän päättömän hullun työn. Insinöörit irvistelivät ja nauroivat selän takana mr. Malcomille, joka oli suostunut tämmöiseen rasittavaan leikintekoon. Seisoin lähellä tuota komeata vierinkiveä, joka oli putoamaisillaan kuiluun. Mr. Malcolm tuli luokseni. Hän oli totisen näköinen ja sanoi laskien kätensä olkapäälleni:

-- Nuorukainen! Mitä nyt seuraa?

-- En tiedä varmaan itsekään, mutta toivon parasta. Ainakin seuraa maanalaista jyrinää.

Fred ja Mack tulivat rautakankeineen.

-- Nyt pojat! Ja sitten oli kuin maapallo olisi saanut sydänhalvauksen. Ensin katkesi tuo rapautunut parin sylen paksuinen kivikieleke, joten sadan sylen syvyinen rotkonpohja tuli näkyviin, ja sitten hyppi vierinkivi penkereltä penkerelle. Olisi luullut helvetin kapinoivan ja pirujen ampuvan tykeillä. Nyt oli mahdollista tarkastaa rotkon seiniä. Laskeuduin uudelleen tarkastukselle, koska pääsy oli vapaa. Rotkonseinä oli eheää ja kovaa mustaa graniittia, jota usein tavataan de los Andes -vuorissa. Otin mukaani pienen liuskan, jonka vierinkivi oli irroittanut vuoren seinästä.

-- Kiitos, sanoi mr. Malcolm, otti muistikirjastaan lehden, kirjoitti sille muutamia sanoja ja numeroita sekä nimensä.

-- Antakaa tämä konttoriin, niin saatte maksunne, hän lisäsi.

Katsahdin paperilappua. "Kaksisataa dollaria."

-- Kiitos, sir!

Vaatteeni, se vähä, mitä niitä oli ylläni eli mitä ylimalkaan omistin, olivat repaleina, ja ruumiini täynnä verisiä naarmuja. Oikean jalan nilkka oli venähtänyt, niin että tuskin saatoin seisoa sen varassa, saatikka sitten kävellä. Mutta mitäpä merkitsi tämä kahdensadan dollarin rinnalla! Mr. Malcolm kuului antavan määräyksen insinööreilleen, että valmistettaisiin mukava laite, jolla hän itse vielä samana päivänä laskeutuisi rotkoon tarkastukselle. Toverini Fred ja Mack kantoivat minut leiriin. Sinne tultuamme tapasimme puoliverisen intiaanin, joka yhdessä erään täysiverisen kanssa hankki rautatienrakentajille ruoka-aineet, pääasiallisesti vihanneksia sekä naudan ja laaman lihaa.

-- Olette varmaan ollut kondorin kynsissä; siltä ainakin näytätte. Minun täytyy tuoda lääkettä ja voidella haavojanne, intiaani sanoi, kääntyi takaisin ja seurasi meitä "asuntoomme".

"Kahdenkymmenen" hökkelistä hän sai kiinalaiselta kokilta joitakin pinaatin kaltaisia lehtiä, jotka hän survoi hienoiksi. Noudettuaan sitten vähän matkan päässä olevasta säiliöstä vettä hän pesi koko ruumiini, jonka jälkeen maalasi minut pinaattivellillä. Kuivuttuani puin toiset vaatteeni keltaisenvihreän ruumiini ylle.

-- Nilkkanne on nyrjähtynyt, se on vedettävä paikoilleen, sanoi intiaanilääkäri ja likisteli turvonnutta jalkaani.

-- Älkää koskeko siihen, olette rääkännyt minua tarpeeksi tällä kerralla, sanoin.

-- Ole huoleti, Dick! Nuo luonnonlääkärit tietävät paljon, sanoi Fred.