Aarnihauta ja muita juttuja

Aarnihauta. Lentävä mies. Aepyornis-saari. Konservaattorin riemuvoittoja.

Aarnihauta.

Vene läheni maata. Lahden poukama lepäsi tulijain edessä, ja sen pohjukassa oleva tyrskytön paikka, missä ei näkynyt valkoista vaahtoa, osoitti millä kohtaa mereen laskevan pienen joen suu oli; aarniometsän tiheämpi kasvu ja tummempi vihreys osoitti joen juoksua kaukaisten kukkuloiden välitse.

Metsä ulottui täällä ihan rantaan saakka. Siintävinä ja ääriviivoiltaan utuisina kohosivat taampana etäisyydessä vuoret ikäänkuin äkkiä jäätyneet aallot. Meri oli tyven, vain mainingit liikkuivat hiljaa. Aurinko helotti polttavan kuumasti.

Airoissa istuva mies keskeytti soutunsa. "Täällä jossakin sen pitäisi olla", sanoi hän. Hän veti airot veneeseen ja ojensi kätensä suoraan eteensä.

Kokassa istuva toinen mies tähysti maata tarkoin. Hänellä oli keltainen paperilehti polvillaan.

"Tulehan katsomaan tätä, Evans", sanoi hän.

Molemmat miehet puhuivat hiljaa, ja heidän huulensa olivat kovat ja kuivat.

Evansiksi nimitetty mies tuli hoiperrellen kokkaan päin, kunnes saattoi nähdä toverinsa olan yli.

Paperi muistutti kömpelösti piirrettyä karttaa. Paljosta taskussa-kantamisesta se oli kulunut laskospaikoistaan rikki, ja mies piteli haalistuneita palasia koossa niistä kohdin, mistä ne olivat lähteneet irti. Siinä saattoi heikosti erottaa lahdelman ääripiirteet miltei poishankautuneina lyijykynäviivoina.

"Tässä", sanoi Evans, "on tyrskypaikka, ja tuossa on joen suu."

Hän kuljetti peukaloaan karttaa pitkin.

"Tämä mutkikas viiva on joki -- tahtoisinpa saada siitä kulauksen suuhuni -- ja tämä tähti osoittaa paikkaa."

"Näethän tuon pisteviivan tuossa", sanoi karttaa pitelevä mies. "Se on suora viiva, joka kulkee riutan aukeamasta palmuryhmän luo. Tähti on siinä, missä tämä viiva leikkaa joen. Meidän täytyy panna merkille se paikka, kun laskemme rantajärveen."

"Mitä ihmettä nuo pienet viivat tässä alhaalla mahtavat merkitä?" sanoi Evans. "Siinä näyttää olevan ikäänkuin rakennuksen pohjapiirros tai jotakin sellaista. Mutta mitä nuo kaikki sikinsokin vedetyt pikku piirrot ovat olevinaan, sitä en käsitä. Ja mitä tuo kirjoitus merkitsee?"

"Se on kiinankieltä", selitti karttaa pitelevä mies.

"Luonnollisesti", vastasi Evans. "Hänhän oli kiinalainen."

"He olivat kaikki kiinalaisia", sanoi karttamies.

Molemmat istuivat hetkisen ja tuijottivat maata, jota kohden vene hiljalleen lipui. Sitten Evans katsahti airoihin.

"Nyt on sinun vuorosi soutaa, Hooker", sanoi hän.

Kumppani laskosti paperin rauhallisesti, pisti sen taskuunsa, astui varovasti Evansin ohi ja alkoi soutaa. Hänen liikkeensä olivat väsyneet kuten miehen, jonka voimat ovat miltei tyyten lopussa.

Evans istui puoliavoimin silmin ja katseli koralliriutan valkovaahtoista tyrskyä, joka hiljalleen läheni. Taivas oli kuin tulinen pätsi, sillä aurinko oli puolipäivän korkeudella.

Vaikka he nyt olivat niin lähellä aarretta, ei hän kuitenkaan tuntenut sitä iloa, jota oli odottanut. Ääretön jännitys kamppailussa, ennenkuin he olivat saaneet asemapiirroksen haltuunsa, sekä pitkä yömatka mannermaalta tänne avoimessa veneessä ja eväittä oli vienyt häneltä ilon. Päästäkseen hilpeämmälle tuulelle hän koetti kiinnittää ajatuksensa kultaharkkoihin, joista kiinalainen oli puhunut, mutta mieli ei ottanut viipyäkseen niissä, vaan hän palasi tuontuostakin miettimään suolatonta vettä, jota oli joessa, ja huuliensa ja kurkkunsa sietämätöntä kuivuutta. Meren säännöllinen loiske koralliriuttaa vasten alkoi kuulua, ja se teki hyvää hänen korvilleen. Vesi lirisi pitkin veneen laitoja, ja airoista sitä tippui joka vetäisyn välillä. Hän vaipui jonkinlaiseen puolihorrokseen.

Hän näki vielä himmeästi saaren, mutta omituinen uni kutoutui hänen aistiensa havaintoihin. Oli muka jälleen yö, jolloin hän ja Hooker olivat keksineet kiinalaisen salaisuuden; hän näki kuunvalaisemat puut, pienen nuotiotulen ja kolmen kiinalaisen tummat hahmot -- toiselta puolen kuutamon hopeahohteen, toiselta nuotion punaisen loimon valaisemina -- ja kuuli heidän mongertavan huonoa englanninkieltään -- sillä he olivat kotoisin eri maakunnista. Hooker oli ensin päässyt heidän puheenaineensa perille ja viitannut häntä kuuntelemaan. Osittain oli keskustelua mahdoton kuulla, osittain se oli käsittämätöntä. Filippiineiltä purjehtinut espanjalainen laiva meren pohjassa, sen aarteet kätkössä tuomiopäivään asti -- siinä tarinan tausta; haaksirikkoinen miehistö, tautien, taistelun tai muun tuhon harventama, puutteellinen kurinpito, vihdoin lähtö laivasta veneillä, joista kukaan ei sen koommin ole kuullut mitään. Sitten oli Chang-hi vasta vuosi sitten, kulkiessaan rannikolla, sattumalta löytänyt nuo parisataa vuotta kätkössä maanneet kultaharkot, oli jättänyt dshonkkinsa [kiinalainen kolmimastoinen purjevene, leveä ja lyhyt, kokka ja perä korkeat] ja sanomattomalla vaivalla haudannut ne maahan ypö yksin, mutta erittäin varmaan paikkaan. Hän huomautti erityisesti kätköpaikan varmuutta -- se oli hänen salaisuutensa. Nyt hän tarvitsi apua mennäkseen niitä noutamaan sieltä. Yhtäkkiä tuli esille pieni kartta, ja äänet hiljenivät. -- -- Sievä juttu kahden tyhjätaskuisen englantilaiskulkurin korville! -- Sitten uni johti Evansin siihen hetkeen, jolloin hän piteli Chang-hi'n palmikkoa kädessään. Kiinalaisen henki ei merkitse niin paljon kuin eurooppalaisen. Chang-hi'n pienet, viekkaat kasvot, jotka ensin olivat rohkeat ja raivoisat kuin yllätetyn käärmeen, sitten pelokkaat, kavalat ja rukoilevat, tulivat unessa yhä selvemmiksi. Lopuksi Chang-hi irvisti -- se oli kerrassaan käsittämätön ja kammottava irvistys. Yhtäkkiä kaikki muuttui kovin tukalaksi ja vastenmieliseksi, kuten unessa usein tapahtuu, Chang-hi nauraa räkätti ja uhkasi häntä. Hän näki unessa suuria kultakasoja ja miten Chang-hi tuli ja yritti vetää häntä pois niiden luota. Hän tarttui Chang-hi'n palmikkoon -- miten paksu se keltainen elukka oli ja miten se sätki ja irvisti! Se tuli myös yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Sitten nuo loistavat kultakasat muuttuivat palavaksi rovioksi, ja suuri paholainen, hämmästyttävästi Chang-hi'n näköinen, paitsi että sillä oli paksu, musta häntä, alkoi syöttää häntä hiilillä. Toinen paholainen huusi huutamistaan hänen nimeänsä: "Evans, Evans, senkin unikeko!" -- vai Hookerko huusi?

Hän heräsi. He olivat rantajärven suulla.

"Tuolla ovat ne kolme palmua. Ne ovat kai samalla linjalla kuin tuo pensaikko", sanoi hänen toverinsa. "Ota vaari! Kun pääsemme noiden pensaiden luo ja siitä menemme suoraan metsään, niin tulemme paikalle, heti kun olemme saapuneet joelle."

He näkivät nyt joen suun. Se näky toi eloa Evansiin.

"Souda lujaan", sanoi hän, "taivaan nimessä, tai muuten minun täytyy latkia merivettä!"

Hän puristi kätensä nyrkkiin ja tuijotti hopeajuovaan, joka kimalteli kallioiden ja vihreiden pensaiden lomista. Yhtäkkiä hän käännähti hurjistuneena Hookeriin päin.

"Anna minä soudan!" sanoi hän.

He saapuivat joen suulle. Kun oli kuljettu vähän matkaa ylöspäin, otti Hooker vettä kouraansa, maistoi sitä ja sylki takaisin. Hetken kuluttua hän maistoi uudestaan. "Jo kelpaa", sanoi hän, ja he alkoivat kiireesti ammentaa vettä suuhunsa.

"Tuhat tulimmaista", sanoi Evans, "tämä käy liian hitaasti!" Ja kumartuen miltei vaaralliseen asentoon veneen laidan yli hän alkoi suullaan imeä vettä.

Äkkiä he herkesivät juomasta, ohjasivat veneensä pieneen sivupuroon ja aikoivat laskea maalle läpi tiheän pensaikon, joka riippui vesirajassa puron yläpuolella.

"Meidän täytyy tunkeutua tästä meren rantaan saakka, jotta löytäisimme pensaikkomme ja oikean suunnan."

"Parempi on soutaa ympäri", sanoi Hooker.

He soutivat siis takaisin joelle ja siitä merenrantaan sille paikalle, missä pensasryhmä kasvoi. Siellä he nousivat maalle, vetivät kevyen veneensä kauas rannalle ja kävelivät sitten pensaikon kulmaan, kunnes riutan aukko ja pensaikko tulivat samalle suoralle viivalle. Evans oli ottanut veneestä mukaansa alkuasukkaiden käyttämän työaseen, joka oli L:n muotoinen ja jonka poikkikappale oli peitetty kiillotetuilla kivillä. Hookerilla oli airo.

"Juuri tätä suuntaa meidän on kuljettava", sanoi hän, "tästä läpi, kunnes kohtaamme joen; sitten meidän on katseltava ympärillemme."

He astuivat tiheätä viidakkoa, jossa kasvoi ruokoa, saniaisia ja nuoria puita. Alussa oli kulku vaivalloista, mutta vähitellen puut tulivat isommiksi ja maa niiden alla väljemmäksi. Tulinen auringonpaahde muuttui vilpoiseksi katveeksi. Puut tulivat lopulta vihreiksi pylväiksi, joiden latvat muodostivat vihannan katoksen korkealle heidän yläpuolelleen. Rungoissa riippui valkeita kukkia, ja köynnöskasvit kiemurtelivat puusta puuhun kuin köydet. Varjo syveni syvenemistään. Maassa alkoi näkyä sieniä ja jotakin punaruskeaa peitekasvia.

Evansia värisytti. "Täällä tuntuu melkein kylmältä äskeisen helteen jälkeen", sanoi hän.

"Toivon, että olemme oikealla tiellä", sanoi Hooker.