Lentävä hollantilainen

Lentävä hollantilainen eli merikummitus. Sorsan ammunta. Taistelu tiikerikissan kanssa. "Verikäsi". Sillinpyynnistä.

Lentävä hollantilainen eli merikummitus.

"Circe" oli poikennut Kapkaupungissa ja kääntyi jälleen merelle kulkeakseen vesitse Eurooppaan. Pian oli Pöytävuori hävinnyt näkyvistä, ja niille seuduille omituiset, turmiolliset myrskyt hidastuttivat kulkua ja tekivät matkan vaaralliseksi. Päivä oli ollut pilvinen ja sumuinen. Tuuli, joka aikaisemmin virkeästi oli purjeita pullistellut, tyyntyi äkkiä kuin taikaiskusta. Mutta hetkisen perästä se yltyi entiselleen, puhaltaen kuitenkin aivan toiselta suunnalta, ja taukosi kerrassaan tuokion kuluttua, ikäänkuin Eolus [tuulten haltija kreikkalaisien jumalaistarustossa] oikutellessaan olisi tahtonut härsyttää miehistöä. Kaakosta lähestyi kova aallokko. Purjeet läiskivät mastoihin, ja laiva kallistelihe puolelta toiselle ikäänkuin ruuma olisi ollut vettä täynnä. Ja tuuli oli kuitenkin niin vieno, että tuskin voitiin pysytellä oikealla tolalla.

Noin kello kahden aikaan iltapäivällä tuli ankara tuulenpuuska, tuoden mukanaan ukkosen, salamoita ja sadetta. Miehistö tuli levottomaksi, tähysteli taivaan kantta ja arveli yöksi koituvan kovan työn, niin ettei kai maksanut vaivaa välimiten pistäytyä riippumattoon uinahtamaan. Niin näytti käyvänkin. Aliperämies Duncan Sprigthly oli juuri rupeamaisillaan kertomaan myrskystä, jossa hän oli ollut Kap Racen kukkulalla Newfoundlandissa, kun yhtäkkiä kova vihuri puski heidät pitkälleen. Reivatuin latva- ja keulapurjein kiiti laiva eteenpäin aina iltamyöhään. Kun meri aaltoili kovasti, oli kapteenista varminta seisauttaa laiva.

Kannella oli vahtina neljä miestä, joista yhden, Tom Willisin, oli sivulta tähystettävä, sillä ilma oli vielä niin sumuinen, ettei keulasta nähnyt kahta solmuväliä eteenpäin. Tom Willis, vanha, kokenut merimies, näytti äkkiä säpsähtävän ja toiset näkivät hänen hämmästyneenä ja jännityksissään monasti käyvän keulapuolella ikäänkuin hän olisi nähnyt siellä jotain kummallista. Mutta kun häneltä tiedusteltiin, mitä hän katseli, vastasi hän vain kiertelemällä. Toisetkin sitten viimein menivät keulaan saadakseen itse selvän asiasta. He näyttivät hirveästi hämmästyvän, vaikkeivät ensin virkkaneet mitään, kunnes heistä muuan nähtävästi tarkoin punnittuaan aikeensa huusi:

"Hei -- olkaa varuillanne pojat! Lentävä hollantilainen!"

Laivamiehet, jotka vetelivät unta riippumatoissaan, säikähtivät kuullessaan niin tavatonta huutoa, vaikka epäselvästi sen tajusivatkin, ja uteliaina he tiedustelivat, mikä hätä kannella oli.

"Tulkaa ylös ja katsokaa itse!" ärjäsi Tom Willis. "Pelättävä ei ole meidän laivassa, vaan ihan edessämme meressä."

Siitä miehistön uteliaisuus luonnollisesti kiihtyi, ja kaikki tulla kolusivat portaita ylös, malttamatta vetäistä edes takkia päällensä. Kun he tulivat laivan keulapuolelle ja tähystelivät merelle, kuiskailivat he salaperäisesti toisilleen epäilevän näköisinä.

-- Missä se laiva on? Minä en näe siitä jälkeäkään! -- kysäsi joku.

-- Salaman valossa sen näimme, -- sai hän vastaukseksi. -- Näimme selvään, ettei yhtään sen purjetta oltu reivattu, ei vaaksan vertaa. Mutta me, jotka tunnemme, miten kauhea sen kohtalo on, tiedämme varmaan, ettei se milloinkaan pääse satamaan, vaikka sillä olisi vieläkin enemmän vaatetta levällään!

Laivamiesten laverrukset ja huudot olivat houkutelleet muutamia matkustavaisiakin kannelle. He tähystivät tähystämistään, vaan eivät huomanneet mitään erinomaista, sillä laivaa ympäröi ainoastaan yön pimeys, sakea sumu ja kuohuvat aallot. Laivamiehet puolestaan itsepäisesti karttelivat kaikkia heille tehtyjä kysymyksiä. Viimein tuli kannelle laivan pappi, vakava, kunnianarvoisa mies, josta miehistö paljon piti. Matkustajat keräytyivät paikalla hänen ympärilleen ja eräs heistä kysyi, oliko pappi jo nähnyt "lentävän hollantilaisen" ja tunsiko sen tarinan.

-- Olen kyllä kuullut sen risteilevän näillä vesillä, -- vastasi pappi, -- mutta en ole sattunut sitä vielä milloinkaan näkemään.

-- Mutta minkätähden sen ei luulla milloinkaan pääsevän satamaan?

-- Siihen sanotaan olevan monta syytä. Minulle on siitä kerrottu näin: "lentävä hollantilainen" oli amsterdamilainen laiva, joka useita vuosia sitten läksi merille Amsterdamin satamasta. Sen kapteeni -- Vanderdecken oli hänen nimensä -- oli vanha, kiukkuinen merimies, joka ei pelännyt mitään ja piti kaikessa oman päänsä. Mutta kumminkaan ei yhdelläkään laivamiehellä hänen laivassaan ollut valittamisen syytä ja kaikki palvelivat häntä mielellään. Tosin ei yksikään tiedä, miten asiat nykyjään ovat laivassa. Kerrotaan laivan kerran yritelleen Kapiin ja kuluttaneen kokonaisen pitkän, kuuman päivän sinne pyrkiessään. Tuuli oli vastainen ja kiihtyi kiihtymistään. Vanderdecken käveli kannella edestakaisin ja kiroili kelpo lailla vastoinkäymistään. Heti auringon mentyä mailleen huudettiin hänelle toisesta laivasta, jossa huomattiin hänen uhkarohkea yrityksensä, ja varoitettiin sinä yönä lahtea lähestymästä, sillä siitä koituisi vahinkoa hänelle ja hänen väelleen. Mutta Vanderdecken vastasi äreästi:

-- Mieluimmin olen ikuisesti kirottuna kuin jätän sen tekemättä, vaikka minun sitten pitäisikin täällä risteillä tuomiopäivään asti.

Sen koommin ei ole Vanderdeckeniä nähty maissa. Hän ei päässyt lahteen ja tiedetään hänen yhä vielä risteilevän näillä vesillä. Ja sitä hän saa tehdä vielä monta monituista vuotta. Jos hänen laivaansa joskus satutaan näkemään, tapahtuu se aina ainoastaan myrskyssä ja rajuilmassa!

-- Ja hänen laivaansa täytyy huolellisesti vältellä, -- lisäsi muuan laivamies -- sillä Vanderdeckenin kerrotaan laskevan veneen vesille, kun vain tulee näkyviin laiva eikä hän kuulu säästävän vaivojaan päästäkseen siihen ja jättääkseen sinne kirjeitä vietäviksi omaisilleen. Mutta, -- Jumala paratkoon! -- ne kirjeet eivät tuota onnea sille, joka niihin kajoo.

-- No siitä en varsinkaan ole nyt huolissani, virkkoi Tom Willis. -- On siksi avaralti merta välillämme, että se kyllä estää sellaisen vierailun!

-- Eipä niinkään, arveli toinen. -- Onhan Vanderdeckenillä väkeä, jota lähettää!

Yhä kovenevalta jyrinältä ei enää erottanut laivan kylkiä pieksävien aaltojen kuohuntaa ja pauhuakaan. Tuuli oli sammuttanut lampun kompassihuoneesta eikä kukaan enää voinut sanoa minnepäin laiva ajautui.

Matkustajat jättivät kaikki enemmät utelemiset sikseen, etteivät olisi enää lisänneet salaista pelkoa, joka näytti vallanneen kaikkien mielet. Tosin koettivat useimmat panna pelkonsa ja kiihtymyksensä rajuilman syyksi; mutta pintapuolisinkin tarkastaja ei voinut olla huomaamatta heidän pelkäävän vielä muutakin, vaikka he eivät tahtoneet sitä myöntää. Kun lamppu kompassihuoneessa jälleen sytytettiin huomattiin "Circen" olevan entistä enemmän tuulen alapuolella ja se rohkaisi vähän laivaväestön mieltä. Mutta ilma ei sittenkään ollut ollenkaan asettunut eikä ukkonen tauonnut, ja kirkkaan salaman leimahtaessa synkällä taivaalla näkyi meren kuohuvat aallot ja etäällä "lentävä hollantilainen", joka oli levittänyt kaikki purjeensa ja kiiti tuulessa hurjaa vauhtia. Ainoastaan vilahdukselta laivamiehet ja matkustajat sen näkivät, mutta se oli kylliksi: he olivat varmaakin varmemmat, että siellä se kummituslaiva purjehti.

-- Näittekö sen? huudahti muuan laivamies aivan hengästyksissään. -- Siellä se mennä hujottaa ja on keskellä myrskyä levittänyt jokaisen vaateriepunsa.

Pappi oli ottanut rukouskirjansa ammentaakseen siitä lohdutusta, rauhoitusta ja voimaa koko laivaväelle. Sitä tarkoitusta varten hän istuutui kompassihuoneen seinustalle, niin että lamppu valaisi kirjan lehtiä, ja luki kovalla, juhlallisella äänellä rukouksen, jonka kirkko on säätänyt merenhädässä oleville. Ja se sai hetkiseksi kääntymään kannella-olijain huomion myrskystä muuanne.

Salamat harvenivat harvenemistaan ja niiden silloin tällöin välähtäessä ei nähnyt muuta kuin laineiden kuohun ja tyrskyn ja laivan ympärillä kohisevat hyrskyt.

Miehistö näytti olevan sitä mieltä, että pahin oli vielä tulematta, mutta siitä he eivät hiiskuneet mitään muille, keskenään vain suputtelivat. Silloin vasta tuli kannelle kapteeni, ennakkoluuloton, järkevä mies, ja tiedusteli, mitä se salaperäinen kuiskaileminen merkitsi ja mitä siellä oli tekeillä. Hänen luullakseen oli pahin myrsky jo ohi. Häntä oikein ihmetytti, että hänen väkensä piti sellaista melua eto tuulesta. Kun viimein joku miehistä mainitsi "lentävän hollantilaisen", purskahti kapteeni ääneensä nauramaan.

-- Ettehän te ole järillänne, pojat! hän virkkoi. -- Ihanhan te nyt näette kummituksia! Tahtoisinpa kerran omin silmin nähdä laivan, joka moisena yönä, tällaisessa tuulessa täysin purjein laskettelee. Se ansaitsisi todellakin näkemistä!

Pappi, jota kapteenin iloinen, leikillinen puhe ei miellyttänyt, nousi ylös ja veti häntä syrjään, nähtävästi pitääkseen hänelle "saarnan." Mutta laivan päällikköä, joka pari vuotta oli Aberdeenissä [Skotlannissa] opiskellut ja halveksivasti puhui väkensä taikauskosta, oli hyvin vaikea saada muuttumaan.

-- Pyh, pyh, -- kuultiin hänen sanovan -- meillä on omassa laivassamme kyllin tekemistä ajattelematta sellaisia asioita!

Sen jälkeen hän lähetti miehen mastonhäkkiin ja mastonlatvaan tarkastamaan, oliko etumärssystä jokin osa irti, kun se lyödä remppasi niin kovasti mastoon. Tom Willis kiipesi sinne, mutta palasi heti, ilmoittaen ylhäällä kaikki olevan kunnossa. Hän sanoi myös toivovansa, että taivas pian selkenisi, jotta pääsisivät pelätyn laivan näkyvistä, jonka ylhäällä käydessään oli taas nähnyt. Kapteeni kohautti halveksivasti olkapäitään ja tuumaili ivaten, että Tomin pitää lainata äitinsä isoäidin silmälasit, kun hänet vasta mastoon lähetetään. Iloisesti jutellen hän käveli sitten aliperämiehen kanssa edestakaisin kannella. Tom Willis naurahti itsekseen ja vetäytyi keulapuolelle, josta hän yhä tuskallisena merelle tähysteli.

Kului aikaa kotvanen. Laivamiesten kuiskaileminen oli loppunut -- ei kuulunut muuta kuin köysien iskeminen mastoihin, taklinkien natina ja aaltojen kohina, kun ne tyrskyivät laivan kylkiä vasten tai kun niiden vaahtoharjat sähisten ja kuohuen pärskyivät kannelle. Kapteenikin oli keskeyttänyt rupattelemisensa aliperämiehen kanssa. Sysimusta pimeys peitti laajan vesiaavikon. Yhtäkkiä leimahti taas salama öiseltä taivaalta ja sen valossa luulivat miehet uudelleen nähneensä kummituslaivan.

-- Hei, siinä se Vanderdecken taas on! huusi Tom Willis. -- Minä näin hänen laskevan veneen vesille!

Jokainen kannella olija juoksi keulaan ja tuijotti sydän kurkussa synkälle merelle. Uudelleen välähti pitkä, monikärkinen salama, valaisi silmänräpäyksen ajan rajusti aaltoilevaa merta ja näytti miehistölle vähän matkan päässä ei vain "lentävän hollantilaisen", vaan myöskin veneen, joka neljän vahvan miehen soutamana suuntasi kulkunsa "Circeen" päin. Se oli tuskin kahden solmuvälin päässä laivasta. Kapteenikin säpsähti ja, ollen kahden vaiheella puhuttelisiko soutajia vai ei, käveli hän kiivaasti edes takaisin.

-- Hoi, kuka siihen veneeseen köyden viskaa? kysyi viimein miehistön vanhin, kun oli aika nakata köysi.

Miehet katselivat toisiinsa hämmästyneinä eikä yksikään halunnut työhön ryhtyä. Kului taas kotvanen. Vene ennätti aivan laivan kylkeen, niin että selvään erotti kaikki neljä soutajaa. Kooten kaiken rohkeutensa, miehistön vanhin huusi tulijoille: