Munkki-kammio: Runoja

Alkuruno Onnen hetki Lili Katukuva Seelia Maaria Juhannusyö Viola Ulla Heinäkuu Brunetta Silkki-Eeva El picador Jeannette "Pyhä Fransiscus" Delila Angelica Isis Minne?

ALKURUNO.

Eräs mies, joka oli ennen ollut fiool-leikari, oli tullut luostariin ja luullen kuolevansa lauloi:

Myös multa päiwät kohta kai Nyt päättyy, -- ken uscoi tuota, Cuin Riemussa, Woimassa tanssata sai. Nyt poisko Maliain luota? No niin, ken Onnen warhain joi, Se Joucosta warhain mennä woi Näin weisaten: halleluia!

Olen elänyt. Caiwanut Leiwiskää En maahan sywälle sangen. Työt tehnyt, nautinnut, Tingintää Kyll' ylenkatsonut; langenn' En kumartamaan Päämiehiä maan, Jos heickoja poljinkin toisinaan. Työ Herran on anteexi antaa.

Mut cuink' Elo falski on lyhwä niin? Mies heico ja Hammas musta Ja harmaata tullut Haiweniin. Wain Crantzeja Taistelusta, Cosk' jotki nähty ja tunnettu on! Nyt siimeessä Munkki-Kammion Näin itzeni walmistaa machdan.

Wain Muistot Riemua nyt suo. Ja niistä kirckain ja armain On Piiri tuo, joca tygö ja luo Cuin ennenkin käy sulo Parmain, Naiskäsin pyyhkii Kyyneleet Ja kuiskii: Oomme myös naurelleet. Sir Cuolem' ei hirmuta mua.

Täynn' Rackautta on Mieli mun Quin Suo, joka kytee tulta, -- Se ihmekö, caick' Elon liekit kun Nyt tukahdutettu on multa! Oi neitzet ja Frouwat! riemuin lyö Juur' tähtenne Rinta, waick' ympär on Yö, Näin weisaten Valee-wirren.

Te Siunatut! Ympäri Jocaisen Pään Cunnian Gloorian loisin. Te keskellä Murheen Alhon sen Caick' käätä tahdoitte toisin. Mut aawistin silloin: on käypä näin. Maan Riemut jättäen pystypäin Käyn taiwaasen: halleluia.

ONNEN HETKI.

Taas hetken olen onnellinen ollut. Se oli vieno ilta kesäkuun ja kaupungissa pienoisessa, missä ma ennen lapsukaisna leikitsin. Se oli kaarisillan harjalla, jok' yli salmen pyörretumman vei ja jonne olin tullut, toipuva. Kuukauden yksinäni neljän seinän sisällä, sairas, olin ikävöinyt, väsynein pyytein, niinkuin munkki, vanki, kun haaveet, tunteen hyrskyt valloilleen sit' ennen päästin, juoden maljan, josta voi sakka pian paistaa, mutta myöskin ees hetkeks sielu sulo-unheen saa. Kuukauden yksinäni, vuottain, niinkuin yösiippa, joka seinänrakoon painuu. Vain kuullut tornikellon läppäykset, yks tunti toisen jälkeen, seurannut tuloa kesän koivussa, jok' eessä mun ikkunani puhkes silkkilehteen, ja kaipuun uneen silmät sulkenut. Nyt olin toipunut ja teitä astuin. Ja silloin olen onnellinen ollut, -- se oli kaarisillan harjalla, se oli vieno ilta kesäkuun.

Kun tulin sillalle, niin aurinko juur aleni taa Saimaan ulappain, suruisiin metsiin; tornikello tuttu löi verkallensa, luulen, yhdeksän. Ma seisoin kasvot kaupunkia päin. jonk' iltarusko kuulas kultaeli, punaiset päädyt, katot portahittain. Ol' ilma tyyni, kostea, ja virta se välkkyi vihreää ja valkeaa. Uus lehti, kukat tuoksui syreeneissä. -- Ja kaukaa jostain, takaa vetten, ilman soi viulu kirkas Ave-Mariaa.

Soi viulu kirkas Ave-Mariaa niin vienoa, mut salaa hehkuvaista ja intohimon pauhull' uhkaavaa. Ja tuolla talotöyryn taustalla ol' ilma siniharmaa, ukkospilvet nous sieltä raskaina ja hahmoin tummin. Viel' äänetöntä, tuul' ei huokunut. Vain ylimmäisen töyryn lehvät tuoreet jo enteellisnä liikkui, värähdellen, ja siellä, täällä taivaan liepehillä salamat hienot, pienet välkehti. --

Sen hetken olen onnellinen ollut. Se oli kaarisillan harjalla, se oli vieno ilta kesäkuun. Niin ohi kulki nainen, outo, mutta on sama, kuka: vertauskuva vain. Kahisi helma silkkinen, näin kuinka välähti vaate, kun hän loittoni, en kasvojansa nähdä kaivannut. Soi viulu kaukaa Ave-Mariaa.

Mun sielussani oli lepo, rauha, kuin kesäilta, joka kummut kultaa, mut myöskin toipuvaisen heräämys kuin kipu, suloinen yöliljain tuoksu. Se onnena mun silloin valtasi. Kun olin kauan ollut munkki, vanki, mut elo loihti harha-kuviaan hymyileviä, niinkuin tornit tuossa vetehen vihertävään kuvastuin. Ah, sielun tunsin jälleen ruumihista pois nousevan kuin vaippa henkien ois lennättänyt mua yli maan. Mut taustalla jo ukkospilvet nous kuin kuva tulevien, tuttuin tuskain, joit' ilman riemuakaan tokko ois? Mut iltarusko kaiken kultaeli, kun oli luonto äänetöntä, mutta jo enteellisnä lehvät värähteli, salamat hienot, pienet välkehti. Ja hehkuen ja intohimoisesti soi viulu kaukaa Ave-Mariaa.

Niin silloin olen onnellinen ollut. Se oli vieno ilta kesäkuun, se oli kaarisillan harjalla.

LILI.

Sun kuvasi tuossa, Lili, mun liljani, ruusuni. Siit' on jo aikoja, jolloin unta näit lapsellista, että oisin sun onnesi tarhuri. Nyt yksin ja kylmä oon, -- toisin vei myös sua vuosia kymmenkunta. Kuink' olet vakaa ja kalvas, Lili, mun hohtava ruusuni!

Sa muistatko, Lili, sen kevään muistatko, kukkani? Sen lehdon, jossa kai aukee yhä nyt metsäruusuja, nuoret tiellä kai laulain, poimien kulkevi. Ens kerran näin sinut, armas, siellä, toit mulle ruusun, ah nuoruus pyhä, ja katsoit kuin lemmikki, mun liljani.

Ja muistat taattosi talon! Puut vanhat, jotka sun ikkunas varjos. Sa istuit pianon eessä ja laulusi uhkui ja riemuitsi. Ja äitisi, silmät veessä hän hymyili onnellemme ja -- tarjos kuun vaihteeksi lampun valon. Syys näät oli silloin, konsa aukes mun hohtavin ruusuni.

Syysillan muistatko, Lili, sen kirjeen, jonka piirsit, lapsi, -- suo anteeksi armas muistoni: "On rakkaus niinkuin hauta." Ja huoaten, leikkien jatkuvi: "Ja elämä vaappuva viippalauta." Sen sulta sainko, oi kulta-hapsi, -- ja poistuit hehkuen, kiireesti, mun puhtahin ruusuni.

Ja jouluaamun muistatko kerran! Yön tähtisen, kuinka se sarasti. Sa hiivit valkoisna luokseni, suusi mun suudellen herätti. Sa olit niin nuori ja värjyväinen. Sun syliini toiko aamu jäinen. Ja sitten kirkkohon! Kulkusta kuusi soi eessämme luokissa, Lili, mun lumikelloni!

Ja kirkossa, Lili, -- ah, antaa papin saarnata! Poves ol' evankeliumi suloisempi, pään nukkunut siihen kallisti. Ja muistatko, muistatko, Lili... niin, mitä muistaisi!... Ei jäähyväisiä eessä sun oves, kun nukkui lapsoisten lempi, kuu talvinen kimmelsi.

Siit' on jo vuosia, Lili. Laps olin silloin, mit' ollut lienen: kuin lintu lentohon päässyt, uutta. mun sieluni riemuita himoitsi. Kai sitten onnea, onnettuutta sain tuntea, myös sinä onnes pienen, ja parhaan, viisas, leikkivä Lili, mun siunattu kukkani.

Me oltiin viisaita, Lili, ei silti liiaksi, Lilini. Nai ihmiset siks, että toistaan ei tunne. Yö ruusuinko haltiaks? Vöinä lasten se haave, jok' armaana leijaili? Oon yö. Ois kukkien armiasten pois kuihtuissa tullut viha ja runne. Nyt kukkii muistosi kauniina aina, kuin keväin ne metsäruusut, siellä, oi ruusuni, liljani!

KATUKUVA.

Pienessä maakaupungissa kadun pääss' on vanha linna. Siell' on muistot ylvään herran, Erik Tottin, joka ennen teräsrinnoin, ritareineen liikkui unissani lasna.

Kadun kaidan talot kaikki pienet, ruskeat ja tummat, tuvat maassa matalalla. Ahtaill' ikkunoilla kukkii verenpisarat ja ruusut. Mutta kaikkialla kaartuu kadun yli vaahteroiden taikka lehmuspuitten oksat, vanhain, vankka-runkoisien.

Siellä kesälaitumella mietin, muistelen ja nautin. Hyv' on siellä kadun nurmi lepuutella runo-varsaa, tuvassansa tummaisessa kesä kaunis kellahdella.

Hyv' on aamull' aikaisehen, aurinko kun hopeaisna huikaisee ja silmät avaa hetkeks armaat' unestansa. Varpuset ja pääskyt räiskää, telefooni-linja soittaa. Koivulehvät välkkelehtii. Viel' ei ihmisääntä kuulu.

Kunnes ikkunaisen alla portti naukuu, kannut kalkkaa, pieni tyttö maidon kantaa. -- Kas, jo kadull' luutinensa askaroipi ukko vanha, -- kun jo päivä lämpöisemmin ilakoipi kasteisissa pihan ruusupensastoissa.

Nytpä ajaa kotiansa hotellista jälkeen juhlain kamreeri, mies vanha, yksin kojuhunsa nukkumahan, niinkuin vanha eräkarhu ajelema, haavoittama erämiehist' ankarimman, oudon, raskaan elämämme.

Katu herää: metsäsaariin soutaa risunhakuun mummot. Jopa ikkunansa avaa tuolla tyttö itämainen, venäläinen kylpyvieras. Siinä aamuvalkeissansa palmikoi hän pitkät hapset, loimuu suuret, tummat silmät, hymyy ikkunasta aamuun, henkii povet nuoret, raikkaat.

Mutta pieni piikatyttö venerannasta käy vettä, kepsutellen kallellansa. Ah, kun katson tuota raiskaa, taas mun mieleheni muistuu kaukaisen Toscanan naiset, parhain portoista, Brunetta, käyvä kulho päänsä päällä luota kaivoin marmoristen. Missä lienee nyt Brunetta? Viinikuurnaa tallanneeko, vaiko sini-autereisten nukkuu sypressein jo alla. -- Niinpä täällä turhaan huokaan.

Laiva huusi, kuohut pauhaa. Tuolla salmein sokkeloissa soilottavat lautat, proomut. Päivänpaiste kasvaa, virta kimmeltää kuin kissankulta, kierii ohi niemen, jolla pinot loistaa kalliolla kultaisina heltehessä.

Ja jo ryssät, kylpyvieraat kaiuttavat melullansa katuamme kylällistä: Miehet laihat, fantastiset, parrat niinkuin jeesuksilla, hetkuvaiset, veltot harteet; naiset rintavat matroonat, oivalliset esikuvat matronaatin, jonka nimi Venäjä on, töppösvalta. Kaikuu huudot, raikuu naisten nauru turtur-kyyhkyn äänin. Punaiset on päivänvarjot, välkähtävät korot kenkäin, -- naiset, vetäin ketjuissansa jos ei miehiään, niin muita rähmäsilmä-rakkejansa. Nyt he haipuu, palaa rauha suomalaisille, tuon joukon ahnaille loiseläville, saunoillansa eläville. Idyllinen tyhjyys palaa. Rappusella loikoo koira kärpäsparven pöristessä; pojan-nalli portillansa seisoo liivi-pöksyisillään: äsken keritty pää hohtaa niinkuin punertava pallo.

Siell' on hyvä lapsen olla, nurmikolla kellahdella kanssa kelpo laiskurien, Strehlenaun, Abel Hermantin. Kunnes juureen suuren heiden nukahdamme kaikin neljin.

Nousemme, kun aurinkoisen varjo vaihtoi kadun vartta. -- No, nyt tulevat nuo tuolta, nuo, mun jokapäivähiset astujani: venäläinen rouva nuoren suomalaisen ylioppilahan kanssa. Nuor on naaras, punahuuli, tähtäilevä lorgnetilla halullisna, silmät kirkkaat. Ruusunpunertava harso hänen ohimoillaan liehuu. Niinkuin mikä itämainen on hän Venus, Vulgivaga, paremminkin kuin Astarte tai Efeson suur Diana. Mutta poika rinnallansa pitkä, roima, korvenvoima. Niin he kiemaellen kulkee, silmäin alla tummat renkaat. Matkan päästä tallustavi amma, mummo, hospotellen rouvan poikasien kanssa. Niin he kiirein loittonevat kaunihille kankahalle, heinäkuuta henkivälle.

Ah, tuo venäläinen daada ja tuo Suomen kansan toivo, hepä tietää aatteen, joka saattaa kansat lähennellä! Aatteen, jok' ei koskaan härski ole niinkuin kalaöljy muitten suurten aatelasten. Hepä tietää, ett' on hyvä kesä niinkuin elämämme, ei he tuhlaa kesäkuita, armonaikaa väärinkäytä. Moralistiks tulisinkin kateudesta, synkän saarnan pahaa vastaan kirjoittaisin synnin juuren sitkeydestä, -- kirjoittaisin, jos ei Luoja minunkin ois maistaa suonut yhtä pikanttia maljaa.

Mennyt onni! -- Illansuussa koivuin kulta-lehvistöissä hyttyset jo parvin hyrrää. Pientä katuani kulkee Kirjot kilkan-kalkatellen kuin myös Venäjän matroonat uhkuvilla utareilla, miehinensä, rakkeinensa.