Kellastuneita lehtiä

Kaikki on ennallaan. Aasinajajien maassa. Kumartaja. Räkättirastas. Remu Rymysen päiväkirjasta. Sanankuulija. Nurkkasihteeri Hausnerus.

Aleksis Kiven muistolle.

Kuolema vaeltamassa.

KELLASTUNEITA LEHTIÄ.

Syyskylmästä ne lehdet kellastui, tien oheen taakseni ne jäivät, ne palaa niinkuin tähdet tummat, suuret, ne höystää tarhataimieni juuret, niin kunnes tulee taas ne kevään päivät.

Ne lehdet elonpuusta irtaantui, ne suven lapsia on sentään, ne kiiltää, kuultaa niinkuin veri, kulta... Kun synnyiniloissansa kuohuu multa, ne myrskyn eellä keväällä nyt lentää.

LAATOKAN RANNOILLA.

1.

Kati laulaa kangaspuulta, sukkula lankoja johtaa, kiiltää loimi ja kaiteet helskää, säteet sormilla hohtaa.

Taatto tuvassa veisailee, ja äiti se liedelle liikkuu, siskot leikkivät lattialla ja kehto hiljaa kiikkuu.

Pirtin vihreän akkunan alla aallot loiskivat santaan. aatos lentävi harhaellen ja kotipuoleen kantaa.

Tuttu on seinän vanha sammal, ovi ja otsahirsi, tuttu on mulle iltalaulu ja vanha juhannusvirsi.

Laulu sydäntä lämmittää, kun loimet laskee ja taipuu, katse harhaa hämärässä ja Katin silmihin vaipuu.

2.

Pois tieltä purlakat, -- plitsh ja plitsh, nyt Mantsjun Ontrei Gavrilovitsh taas ajaa telegass', sinkuu hiekka, hän paras Karjalan parasniekka, vaikk' onkin kuningas kukkaron, ain altis, mairea, suulas on.

Hän vaihtaa, ostaa ja metsää myy, hän ketunnahkaansa vetäyy, ei proidi, proidi, hän vennääks' ääntää, hän mielen mittaa ja silmän kääntää, ja korot kasvaa ja kauppa käy, mut prameutta ei sentään näy.

Hän viisas, viekas on laskuissaan, sai monet markat jo koukuillaan, lie kolme taloa kunnahalla ja sadat saatavat ryöstön alla, hän oisko kitsas, ei, tarkka vain, hän liukkaan häntänsä peitti ain.

Hän Salmist' pohattomutsjon toi, pien Kostja kehdoss' jo vaikeroi, se perii konnut ja kultaruplat, (ne kumpuu Mantsjulle niinkuin kuplat), pien Kostja tatjansa kuva lie, ja aasi kultainen kauvas vie.

Lie hällä kymmenet jaalat jo, on jauhon menekki mainio, ja Piiterille hän pyitä tuottaa ja hyvään onneensa muuten luottaa, hän vehnään veljeksi päästä ties ja yhtä hyvä on Suomen mies.

Jos lie tää parjaus paha vaan: hän petti kruunua jauhoillaan, mut pöydän alle hän herrat juotti ja uuden kellon hän kirkkoon tuotti, taas nousi arvohon entiseen ja kulkee hurskaana hiljalleen.

Hän synnin papilta anteeks sai, nyt kirkkoon käy joka sunnuntai, hän ristii silmiä pogostalla, pois lakit lentävät kaikkialla, kun telegassansa -- plitsh ja plitsh, taas ajaa Ontrei Gavrilovitsh.

3.

Tiellä ma kolme neitoa näin, kengät ne narskui ja heinissä kastui, kiertäen sauhuvan saunan taa hiljaa ne akkunan alle astui.

Heli on hempeä laadultaan, silmissä näin minä hilpeän huolen, arkana Irja mäellä käy siintävän lahden toisella puolen.

Kati se kaaresti kujeissaan, takkiaisia tukkaani heitti, letit ne leiskui ja välkkyi vyö, laihoon ne juoksi ja laiho ne peitti.

Silmät kiilsi ja välkkyi vyö, kun minä Katille laihossa kostin: Irjan helminauhan ma vein ja Helin ma ilkkuen ilmaan nostin.

4.

Kati tuima ja tumma kisahan käy, jo äitisi tuvassa nukkuu, iloliekit rannoilla hulmuaa, ja kiihkeät käköset kukkuu.

Täällä tuvassa hiillos himmenee, yöperhot hämyssä hyörii, oi, kuuletko laulua niemestä, parit siellä jo piirissä pyörii!

Niin umpea tuvassa ilma on, ja ahtaat on sopet ja seinät, tuolla tuoksuu valkeat omenapuut, hajuyrtit ja apilaheinät.

Nyt nouskamme rinnalle harjanteen, kun Laatokka laulaa ja läikkyy, miss' udussa taivahanrantojen sinisaaria sumusta väikkyy.

Kun Laatokka laulaa ja läikkyilee, maa, meri kun halavi toistaan, kun veremme lemmen kisahan käy, ja niemestä valkeat loistaa.

5.

Ja saima souteli Laatokalla, se sousi kuin sotka suuri, ja yöstä hiljaisen hempeästä nous luostarin valkea muuri, kun sinitapulin risti kiilsi ja laine Laatokan nukkui.

Mut luostar'rannalla raukealla yks munkki mustissa kulki, hän alle kauhtanan kahinan nyt sydänitkunsa sulki, kun sinitapulin risti kiilsi ja laine Laatokan nukkui.

Hän itki illalla lempeällä ja Donin laineita muisti, kun huvipurressa Sonjan kanssa kuun kultajuopaan hän luisti, kun sinitapulin risti kiilsi ja laine Laatokan nukkui.

Hän Sonjan kosijan yöllä tappoi ja kiiti arot ne aavat ja viimein luostarin muurin taakse hän peitti sydämmen haavat, kun sinitapulin risti kiilsi ja laine Laatokan nukkui.

Ol' ennen tuima hän saporoogi, mies täynnä tulta ja verta, nyt valju munkki, mi suruissansa öin katsoo hiljaista merta, kun sinitapulin risti kiiltää ja laine Laatokan nukkuu.

Hän nosti kätensä taivahalle kuin merta halannut oisi, kuin Sonjan laulua kuunteleisi ja Donin lainehet soisi, kun sinitapulin risti kiiltää ja laine Laatokan nukkuu.

Pois painoi päänsä hän etelään ja hiljaa muurille nousi, kun laulu saimalta sammui pois ja saarten lehtoihin sousi, kun sinitapulin risti kiilsi ja laine Laatokan nukkui.