Rikostoverit y.m. novelleja

Adolf Stern. Rikostoverit. Veit lasinpuhaltaja. Alppijoen partaalla.

Adolf Stern.

Adolf Stern syntyi Leipzigissä 1835. Olosuhteiden pakosta -- hänen isänsä menetti v. 1849 kaiken omaisuutensa -- hänen täytyi jo aikaisin tulla omin neuvoin toimeen. Omin päin hän hankki itselleen koulutiedot ja tuli ylioppilaaksi. Sitten hän opiskeli historiallisia tieteitä, etupäässä kirjallisuuden ja taiteen historiaa, ensin Leipzigin, myöhemmin Jenan yliopistossa, työskennellen sen ohessa kirjailijana. Tähän aikaan hän tutustuu useihin Saksan kirjallisuuden ja taiteen merkkimiehiin ja saa heiltä rohkaisua ja herätteitä. V. 1868 hänet nimitettiin ylimääräiseksi ja seuraavana vuonna vakinaiseksi kirjallisuus- ja kulttuurihistorian professoriksi Dresdenin teknilliseen korkeakouluun. Tässä toimessa hän pysyi lähes 40 vuotta, kuolemaansa asti v. 1907.

Kirjallisuushistorioitsijana Stern on saavuttanut huomatun nimen etenkin "Deutsche Nationalliteratur vom Tode Goethes bis zur Gegenwart" ja "Studien zur Literatur der Gegenwart" nimisillä teoksillaan. Kaunokirjailijana hän saavutti niukanlaisesti tunnustusta, vaikka hänen lukuisien kaunokirjallisten tuotteidensa joukossa on monta erinomaista teosta, joilla on kauan pysyvä arvo. Hänen romaaneistaan ovat etevimmät "Ohne Ideale" ja "Die letzten Humanisten". Novellimuotoa hän viljeli mielellään ja loi sellaisia mestariteoksia kuin "Weihnachtsoratorium" ja "Die Wiedertäufer" sekä "Die Totenmaske" ynnä useat muut "venezialaiset novellit". Novellistina monet arvostelijat asettavatkin hänet mestarien sellaisten kuin Kellerin, K.F. Meyerin, Heysen y.m. rinnalle. Hänen tuotannolleen on ominaista rikas mielikuvitus ja taiteellinen esitystapa. Hän on kirjoittanut myöskin joukon lyyrillisiä runoelmia ja kääntänyt saksaksi ruotsalaisen Carl Snoilskyn runoja.

Rikostoverit.

Venezialainen novelli.

Rio della Misericordian rannalla sijaitsevan kapean talon alikerros-asumuksen avoimista ristikkoikkunoista loisti himmeä valo kapean kanavan synkkään veteen. Läheisten San Marziale- ja Santa Maria dell' Orto-kirkkojen kellot olivat lyöneet yksi yöllä; kaupungin tyhjässä pohjoiskorttelissa kuului tähän aikaan tuskin askeltakaan, ja miltei helteisen huhtikuun-yön kostea lämmin huokui pitkin hiljaisia, nukkuvia katuja. Ylävillä paikoilla rannoilla ja etenkin noilla pienillä holvisilloilla loimotti -- omituista kyllä näin kesäisessä yössä -- riutuvia nuotiotulia. Väkevä palaneen katajanhavun tuoksu levisi niistä hiljalleen nousevan harmaankeltaisen savun keralla.

Veteen kuvastuva tulenloimo näytti osoittaneen tietä kahdelle gondolille, jotka jonkun matkan päässä toisistaan kulkivat kanavan varrella olevaa taloa kohti. Etumainen gondoli oli tavattoman leveä, korkeakatoksinen alus, jota kaksi omituisesti puettua soutajaa, leveälieriset merimieshatut päässä ja tummat naamiot kasvoilla, vaivalloisesti kuljetti eteenpäin. Sen jäljessä tuleva oli aivan samanlainen kuin sadat muut solakat ja teräväkeulaiset gondolit; se näytti vallan tyhjältä ja totteli helposti yksinäistä, kannella seisovaa soutajaa.

Suuri alus kulki aivan läheltä niiden ikkunain alitse, joista lampunvalo loisti; toinen soutajista hypähti rannalle ja kurkisti varpailleen nousten ristikkoikkunasta sisään. Raa'asti naurahtaen hän huusi alukseen jääneelle toverilleen vain sanat "ei vielä!" ja hyppäsi takaisin paikalleen. Sitten hän työnsi sauvoimensa lujasti pohjaan. Hänen toverinsa murahti jonkun huomautuksen, joka ei päässyt kuuluviin nahkanaamion takaa, ja uudelleen ponnistaen he alkoivat kuljettaa kömpelöä, raskaslastista venettänsä ahdasta kanavaa pitkin kohden Sacca della Misericordian väljempiä vesiä. Jäljessä tulleen gondolin kuljettaja souti sillävälin aluksensa samalle kohtaa, missä edellinen äsken oli ollut, laski rantaan ja sitoi vitjat siinä olevaan paaluun. Hän oli kuullut naamioidun miehen sanat, astui saman ikkunan luo kuin äskeinenkin ja lausui, ennenkuin vielä oli saattanut nähdä, mitä sisällä huoneessa tapahtui: "Elätkö, Andrea, ja onko veli Paolo luonasi?"

Sisästä vastasi ääni, joka kuului vielä voimakkaalta, mutta kolealta, ja joka kummallisesti kaikui ahtaan kanavan vastapäisellä puolella olevasta seinästä: "Elän, Daniello -- mutta olen yksin. Teatiini läksi kolme tuntia sitten; arveli, että on sopivampaa kuolla luostarissaan kuin täällä." [Teatiinit: roomalais-katolinen munkkikunta, perust. v. 1524, levinnyt yli koko Italian ja saanut jalansijaa muuallakin Etelä- ja Keski-Euroopassa. Suom. muist.]

"Hänkin siis!" huokasi gondolinsoutaja, ja huoneessa makaava sairas olisi voinut kuulla hänen purevan hampaansa lujasti yhteen estääkseen niitä kalisemasta. "Minä tulen sisään luoksesi, Andrea. Vain houkkio nyt enää uskoo Veneziassa pääsevänsä kuolemaa pakoon. Enkä minä enää piittaa koko elämästä, en toden totta, ja jos olisin aivan varma, ettemme tuolla ylhäällä kohtaa sitä San Erasmon miestä, niin en edes odottaisi, kunnes rutto katsoo hyväksi korjata minut."

Tämän Daniello puhui pikemmin itsekseen kuin huoneessa makaavalle sairaalle. Hän kääntyi menemään talon sisäänkäytävää kohti. Tulen hohteessa hän huomasi ovelle äskettäin maalatun punaisen ristin. Tahtomattaan hän tuli silmänneeksi muitakin ovia pitkin kanavan vartta; jokaisessa oli sama merkki. Daniello murahti itsekseen: "Saisivat säästää maalia ja merkitä vain ne pari taloa, jotka vielä ovat säilyneet." Mutta enempää viivyttelemättä hän astui taloon ja sitten siihen holvikattoiseen, mutta matalaan huoneeseen, missä hänen toverinsa virui toivottomana myrkyllisessä ruttotaudissa, joka tänä Herran vuonna 1630 jo useita viikkoja oli pitänyt Veneziaa kauhun ja surun vallassa. Metallinen lamppu, jonka valo kajasti ulos, oli matalan, kirjavan marmoripylvään päässä, mikä varmaankin oli jostakin rappeutuneesta palatsista joutunut tähän köyhään kammioon. Peräseinän luona oli vuode, ja siinä makasi sairas, joka ankarassa kuumeessa, mutta silti täysin tajuissaan huudahti tulijalle: "Ei sinun olisi pitänyt tulla, Daniello; minä olen kohta päässyt kaikesta, mutta sinun Jumala ja pyhimykset kenties suovat jäädä eloon."

"Jos he sen minulle suovat, niin silloinhan pääsen täältä terveenä", vastasi gondolinsoutaja astuen lähemmäksi kehnoa vuodetta. Siinä viruva mies näytti olevan yhtä mahtavan kookas kuin vieressä seisovakin, jonka täytyi kumartua, jottei kolahuttaisi päätänsä kivisen holvikaton särmiin. Muutenkin he olivat toistensa näköiset: pyöreä pää ja tuuhea musta tukka sekä erikoinen silmien ilme olivat heille yhteiset; heidän kasvonsakin olisivat olleet yhdennäköiset, ellei tauti olisi runnellut Andrean kasvoja, jotka olivat käyneet kuumeisen punaisiksi ja omituisesti turvonneet, kun taas Daniellon olivat kalpeat ja niin laihat, että otsa ja poskipäät ulkonivat melkein kulmikkaina. Pelkäämättä Daniello kumartui kuolevan puoleen ja sanoi: "Tahdotko vielä mitään, Andrea?"

"Tahdon kyllä!" vastasi sairas kiihkeästi. "Vesi on loppunut tuopista -- pelkäänpä, ettei säiliössäkään ole enää. Voisitko hankkia minulle viimeisen raikkaan kulauksen, Daniello?"

"Miksikäs ei?" huudahti tämä, ja ilmeissä ja äänessä vilahti äkillinen uhma. "Täällä on ympärillä tietysti monta säiliötä täynnä, taloissa, joissa ei enää pitkiin aikoihin ole vettä tarvittu! Koeta kärsiä vielä neljännestunti, niin ei sitä pidä sinulta puuttuman!" Ja Daniello otti päättävästi tyhjän tuopin ja meni pihalle, missä hän ensiksi teki huomion, että pyöreä säiliö oli pohjiaan myöten kuivana. Sitten hän ripeästi heilautti itsensä yli matalahkon muurin, joka erotti tämän pihan naapurista, missä niinikään oli sadevesisäiliö. Hapuiltuaan tämän luokse hän huomasi, että puukansi oli suljettu, mutta hän vain hieman taivutti häränniskaansa, tarttui molemmin käsin lujasti kiinni ja mursi ohuet laudat ilman sanottavaa ponnistusta. Kun hän siinä hiukan luiskahti, sattui hänen jalkansa pimeässä johonkin esineeseen, joka antoi perään. Vilunväreet karsivat äkkiä väkevän miehen ruumista; hänen ei tarvinnut tunnustella kädellään tietääkseen, että tuossa, mihin hän tuijotti, makasi ihmisen ruumis. Hän ymmärsi kohta, että vainaja oli vaipunut maahan ja heittänyt henkensä matkalla vesisäiliön luo, ja hän sanoi itsekseen: "Noin olisi Andreankin käynyt -- hyvä että tulin! Kukahan huomenna tai ylihuomenna ojentanee minulle viimeisen juomani? Ja nuo vastaleivotut hautaajat tekevät kelvottomasti tehtävänsä, eivät viitsi peijakkaat edes pihoihin katsoa. Mutta Andrealle ei tästä mitään!"

Puhuessaan hän oli täyttänyt tuopin, vilkaisi vielä arasti taaksensa pimeään ja suoriutui paluumatkalle. Pihamuurin yli kiipeäminen kävi nyt hankalammin kuin äsken, mutta hän osoitti siinä taitoa ja näppäryyttä, jommoista tuollaiselta jättiläisolennolta tuskin olisi odottanut. Ei pisaraakaan vaivoin hankitusta vedestä läikkynyt maahan, ja kahden minuutin kuluttua hän oli jälleen kumppaninsa vuoteen ääressä. Kuumejanossaan sairas pani kivituopin huulilleen, mutta ei jaksanut kannattaa sitä, jonka vuoksi Daniellon täytyi pitää siitä kiinni. Andrean katse suuntautui auttajaan, ja siinä oli niin kiitollinen ilme, että tuon jäyhän miehenkin silmät kostuivat.

"On kuin jo tuntisin helvetin tulen polton", virkkoi sairas juotuaan vihdoinkin kyllikseen. "Veli Paolo on ripittänyt minut ja vakuuttanut, että Jumala on minulle armollinen, mutta minä en voi häntä uskoa, Daniello, niin mielelläni kuin tahtoisinkin. Elleivät semmoiset ihmiset kuin me joudu kadotukseen, niin sitten ei kukaan. Pelkään, että saan kitua siellä, minne sinä et voi minulle ojentaa vesipisaraakaan virvoitukseksi."

Daniello laski puoleksi tyhjentyneen tuopin kivilattialle, niin että kalahti. "Mutta miksi et tahdo uskoa munkkia?" huudahti hän kiihkeästi. "Miksi me joutuisimme kadotukseen, jotka emme ole muuta tehneet kuin mitä ylhäiset herramme ovat käskeneet? Jos vääryys on tapahtunut, niin heidän sielunsa kärsikööt rangaistuksen; me olemme alhaisia miehiä emmekä ole vastuussa käskijäimme päätöksistä!"

Vaivoin sai Andrea vuoteessaan kohotetuksi itseään sen verran, että molempiin käsiinsä nojaten saattoi katsoa Danielloa kasvoihin. "Se tuntuu meistä helpolta lohdutukselta niin kauan kuin uimme pinnalla muiden elossa-olevien kanssa suuressa virrassa. Mutta kun vajoamme ja olemme ypöyksin kuoleman edessä, silloin meille yhtäkkiä selviää, että meidän jokaisen täytyy vastata puolestamme. Ja vaikka koko kymmenen-neuvosto tänään kuolisi minun kerallani saan kuitenkin yksin astua ylimmän tuomarin eteen enkä voi vedota heidän käskyihinsä."

"Sinä kidutat itseäsi ja minua!" vastasi Daniello lyhyesti, mutta Andrean sanat saivat kuitenkin hänen kasvonsa synkän miettiviksi. "Me teemme tehtävämme; Jumala lähettää itsekullekin päivätyönsä, ja Hän tietää, ettei meidän työmme meille iloa tuota."

"Kuolema riistää kaikki valheet huuliltamme!" huusi sairas niin äänekkäästi kuin vielä kykeni. "Emme ole suotta olleet seitsemän vuotta kymmenen-neuvoston ja kolmen päämiehen gondolinsoutajina ja heidän käskystään hukuttaneet laguuneihin ehkä sata ihmistä. Tuolla, tuon pylvään alla on kukkaro, jossa on enemmän kuin tuhannen sekiiniä; minulla ei olisi edes niin monta hopeakolikkoa, jos olisin jatkanut entistä ammattiani ja kuljettanut ihmisiä Rio San Feliceltä Suurta kanavaa ylös ja alas. Tunnusta, Daniello, että sinun laitasi on samoin! Minun täytyy jättää aarteeni sinulle; suokoon Jumala, että voisit tehdä sillä jotain, jotta sieluni saisi rauhan!"