Musta hepo: Kertova saaristolaisrunoelma

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

Sensuurin hyväksymä, 29. p. Lokakuuta 1904, Kuopiossa.

Ensimmäinen laulu.

Peetrinmessun aikaan laski eestin jaala ohi "Mustan hevon" lahden suojaan, peräsintä käänsi itse Viron ukko, itse Körtsi, kalamies ja kauppi matkallansa uuteen kotiin Suomen saaristossa.

Vanaveessä keikkui kuutot, nuottavenheet, purjeet, viirit riippui laskoksissa, varppi vikisi, ja kiljui ankkurketjut, kun ne räminällä veteen vaipui, pienen torven kautta nousi sauhu kajuutasta.

Körtsin alileukaa kiersi sepelparta, korvissansa kiilsi vaskirenkaat, ilomielin katsoi hän nyt uutta rantaa, huokas, silmää varjosti ja mietti vainovuosiaan ja orjan onnetonta aikaa.

Tanakkana ruskettunein poskin seisten miehilleen hän huusi kumein äänin, silloin kajuutasta juoksi nurin niskoin Körtsin kaksi poikaa, kasaveikkaa pitkin saiman kantta Anna-Madli kälyn eellä.

Iikka nuorin piltti, vilkas liinatukka nousi tynnyrille tähystellen, mutta vakaa Risto, idän tummatukka, yli laidan katsoi oudoin mielin meren kalvoon, minne maston pitkät varjot vaipui.

Körtsi Saimastansa sousi, nousi maihin päänsä paljastaen vanhaan tapaan niinkuin itsekseen hän siunannut ois rantaa; rintehellä seisoi saarelaiset mykkinä kuin karsastellen tuulen tulokasta.

Mutta Matsas, saaren vanha luotsi astui Körtsin luo ja antoi kättä, käden pinnisti kuin merikravun sipsiin, virkkoi: "terve tultuasi, Körtsi, hyvät haltiasi suojatkoon sua saarellamme!"

"Tervehtijän osa olkoon onni aina, kiitos Matsas, terve Tallinnasta, hyvä täällä, meren riistaa riittää meille, mutta kylpyyn tahtoo kaukolainen, vieraat pölyt pesen ennenkuin ma mökkiin astun."

Sanan virkkoi, tervehti nyt saaren kansaa, mutta tyynen lahden tuolla puolen Niklas vaari, tihrusilmä naapur'ukko katsoi vihreästä akkunastaan niinkuin harmaa haukka katsoo pesän häirijätä.

Tutisevin parroin nous hän rahiltansa, missä rahojaan hän äsken laski, puhui kähein äänin ihan itseksensä: "häh, häh, Viron visva, meren hylky, kulkukoira, joko jouduit tänne pentuinesi!

Maat ja kalavedet sait sä ryöstöhintaan, tulivettä toit, veit viikon saaliin, syöksit naapurini velkaan sekä hautaan, mutta kirous sun osas olkoon, raskaana se langetkoon sun heimokuntas päälle!

Häh, häh, annas päivän tulla toisen mennä, kyllä tunnet vielä Niklas vaarin silmä silmää vasten kerran tuomiolla!" Mumisi ja kätki rahalippaan hirren taakse; silloin pieni Iine tupaan lensi.

Pieni Iine, tyttärensä tytär huitoi käsillään ja tanssiellen nauroi sekä hoki: "vaari, kuules, vaari, vieras setä toi niin kauniin jaalan, siell' on kaksi poikaa, toisen nimen tiedän, Iikka!"

"Häh, häh, vai on toinen Iikka, älä itke, enhän kiellä kanssaan leikkimästä, vaan jos vieraan tupaan, Iine, kerran astut, raippaa saat ja teljen kala-aittaan, enkä ruokaa, juomaa anna sulle kahteen päivään!"

Suurin silmin istui Iine ikkunalla vaarin hyväillessä pientä päätä, viekas, villi meri siinti maitotyynnä, yli lahden kuului hilpeet äänet, Niklas vavahti, hän nousi, hampaat kalisivat.

Toinen laulu.

Matsas hiljaa meloi kuutollansa rysillensä Mustan hevon karin luona, Pertti, Niklaan huutopoika istui Riston kanssa keskituhdolla, Iine, Iikka keulass' ilakoivat.

"Hyvä Matsas, kuule, kerro meille kaunis satu Mustan hevon laivurista!" pyysi Risto kirkkain silmin. Matsas alkoi haastaa kummaa tarinaa, sylkäsi ja väänsi poskeen mällin.

"Monta vuotta sitten merta kynti Musta hepo, suuri kaksimasto haaksi, laivurina häijy saksa, niinkuin huuhkain huus hän ruorisillallaan, joi ja kiros, käytti nyrkkiänsä.

Tiilenkarvaisine kasvoinensa aamuin illoin tirkisti hän makuusuojiin, ajoi helmiruoskallansa meripojat myrskysäässä mastoihin, eineeks antoi palan homeleipää.

Musta hepo tuli Lyypekistä, jauholastinensa laski Riian rantaan, vieraan jauhot möi ja tuhlas ilohuoneiss' saksa, nosti ankkurin, säkit sannalla hän ensin täytti.

'Heitä säkit mereen! Laiva uppoo, Suomen kalliot jo pilkkuu pimeästä!' huusi kirvesmies, mut saksa sitoi miehen mastoon, ajoi uhallaan suoraan surmaan tälle kalliolle.

Sinne hukkui laiva miehinensä, niinkuin luuranko se veden alta hohtaa, mutta sumuöillä vielä aavelaivana se lentää, kerrotaan, rosonaama pitää peräsintä.

Rauhatonna harhaa rosonaama läpi myrskyn huutaa hullu rikostansa, ken sen sumulaivan kohtaa yksin yöllä, älyn kirkkaan kadottaa taikka hukkuu kurja haaksinensa.

Siitä karin nimi: Musta hepo, merimiehen hauta -- oiva kalahauta!" --, päätti Matsas, vaiti lapset veteen katsoi, vihreässä liejussaan haaksi ammotti kuin hylkyraato.

Risto tuijotti kuin lumottuna, Iinen silmään puhkes kimmelteinen kyynel, mutta Iikka uhkamielin merirosvoseikkailuitaan haaveili, niin he soutivat taas kotirantaan.

Isän katseen alla pojat varttui, vartevaksi kasvoi Risto, isän silmä, kalamies ja hyljekyttä, vakavana aamuin illoin ahersi, kulki yksin omaa polkuansa.