Sydänpäivän lauluja

Suuri sydänpäivä mulle paistaa, elon maljan sain ma pohjaan maistaa, syliin suljin maisen lemmen, kunniassa kuljin yöstä elämään, missä kyllyyttään kaikki runsautta hedelmöitsi, missä täyttyi ihmeet, joita sielu ikävöitsi.

Tunsinko ma koskaan itseäni? Vaiherikas oli elämäni, kamppailusta sain vain elinvoimain uudistusta; korkeen sunnuntain kaaren nähdä sain kimmeltävän riemuportin lailla, sielun hirmumyrskyn jälkeen unelmien mailla.

Elon erheitäkö vielä kadun? Elinhän kuin prinssi suuren sadun, lauluin loitsin, hengen maailmoissa hekumoitsin. Kenen onnen vein, synninkö mä tein, rikoin, minkä sain jo anteheksi, mutta kaikki sain kuin lahjaksi ja ilmaiseksi.

Tuhlasin, mut elo aina täytti, mitä ruumis, sielu liikaa käytti, henki nousi, aatos pingoittui kuin jäykkä jousi, voimain pimeäin voittajaksi jäin, riemun tieks loin tuskan tanteereeni, luonnon alttarille lasken voitonseppeleeni.

Suuri luonto, joka yhteen liittää ikikuoroon, sua ma tahdon kiittää, hymnit soikaa, suurten metsäin urut huminoikaa, kuink' on kaunis maa, kun saa rakastaa sitä voimaa, joka onneen ohjaa, riemun suuruutta, joll' ei oo mitään määrää, pohjaa!

Kaikki kesän kyllyyttänsä huokaa, pyhin lauluin uhrimaljat tuokaa; aurinkoihin nouskoon aatos, henki haltioihin yli kaiken maan sointuun suurempaan, kun on hohdon ylin hetki juuri, elämä niin kirkas, kaunis, korkea ja suuri!

LAULULAAKSOSSA.

Luonnon henki hiipi huulillani, kuulin sielussani uudet soinnut, kalman kartanoita kulkeissani, tieltä eksyin enkä kuolla voinut.

Suuren arvoituksen portin kiersin, tiesin elämäni turhan juoksun, itsepalon, sammumisen määrän, silloin tunsin taasen kumman tuoksun, sitä kohden kuljin, silmät suljin en kuin kuoloon tuomittu, en tiennyt, että laulun lumolaaksoon kuljin.

Taasen linnut mua tervehtivät, luonnon satasoinnut täytti rinnan, päivän kultaamalla kunnahalla kaukaa näin mä Runo-ruusulinnan, pyhät pylväät, kaaret kuulakkaat, lemmen lehdot, ilon ihmemaat.

Tuli vastaan silloin Runotar helovalkeassa puvussansa, ikivalo väikkyi silmistään, kun hän helkytteli kanneltansa, joka loisti niinkuin kimmelkimppu laakson yllä sytyttäen säteen, joka sielun soppeen sisimpään. Ja hän katsoi, sanoi hellän hiljaa tielle ohjaten ja koski käteen:

»Katso, ihminen on ihmeellinen, yhä uusiintuu hän niinkuin kevät, suurin suru vaihtuu vastaiseksi, ikuisuuden kaihot väreilevät, ja sun voimas, jonka luulit kuolleeks, katsees kaste, jonka loppuun asti kaikki kuiviin luulit itkeneesi, ne sun toivos taimitarhaa kasti. Katso, sielus on kuin kedon siemen, vaikka pedon jalka sitä tallaa, sikiää se iduks ikipuusta, uhmaa yötä, kuolemaa ja hallaa.

Nouse, nosta pystyyn nuori pääsi, sielus syvimmästä sointus kerää, säiky, laula, käy ja kuohu, häikäise ja kasva, kohoo, herää! Liitän kanteloosi uudet kielet, nostan sielus aamus alkuvoimaan, ilon tunnet, kun luot ilon muille, riemuks ihmisten luo soittos soimaan!»

Haastoi hiljaa suuri Runotar, antoi käden valkean kuin maidon, valoi uskon hehkun sydämeeni, antoi mulle taasen laulun taidon. Lauhkeasta ruusuin laaksomaasta kädestä hän jumaljuhliin johti kohden korkeata, pyhää vuorta, missä valkeana templi hohti.

SANATTOMIA SOINTUJA.

Te näitte mun soittoni riemun, te näitte vain elämän murun, hymyn näitte ja silmäni hetkisen hehkun, mut näittekö, näittekö surun?

Ja tokko te näitte sen kaihon, mik' ei muuttunut elämän mukaan, mun rintani taistojen hurmeen ja huudon jota kuullut, kuullut ei kukaan.

Ne sisäiset äänet ja sanat ja salaperäiset soinnut yön mailta ja auringon asunnoilta, niit' en koskaan ma soittaa voinut.

Kun kerran mun lauluni loppuu, kun en enään voi soitinta käyttää, oon itse ma Luojani koruton laulu, kun mun sanaton sävellys täyttää.

Ja ehkä, kun saavutan kerran sen suuren ja sisäisen voiton, ma sieluni äänistä yhteen soitan mun eloni suurimman soiton.

LAULURASTAAN ILTALAULU.

Muut linnut ovat laanneet laulamasta, räkätit, närhit nukkui rääkymästä, ma väsyneenä istuin oksallani, ma sairas olin päivän hälinästä.

Ma kaihdoin tätä sekalauluseuraa, mua vihloi nämä rumat sorasoinnut, en surujani voinut soinnutella, en ilojani ilmaan päästää voinut.

Nyt lasken ilolaulun lehtoon lentoon ja lennän koivikkoni lempipaikkaan, pois huokaan pitkän päivän harmaat huolet ja laulan laulun lempeän ja raikkaan.

Nyt unhoitan ma rumat remu-äänet, nyt leppeästi lehdikossa tuulee, ma tiedän, ystäväni mua oottaa, mun ystäväni kyllä kaiun kuulee.

Hän lentää liihätellen toiseen puuhun, hän etsii ääntäni, hän lentää vastaan, hän kuhertavi hiljaa kumppanilleen, hän palkitsevi surut laulurastaan.

Ma laulan jostain sadun sinimaasta, miss' sopusoinnut koko luonnon täyttää, miss' ei oo kadotuksen kauhistusta, miss' Eedeniltä vielä elo näyttää.

Maan kukat kuulee, puhuu puut ja pensaat, siell' on kuin helotyyni ikisilta, ja hartaan hohtavana suvitaivas luo ihmeheijastuksen seutuvilta.

Siell' on kuin lepo lepäis puiden yllä, maan yrtit sovinnossa unelmoisi kuin ennen muinoin, niinkuin luoja maan uudestaan nyt uuteen iloon loisi.

Jo kuule, ystäväni, ylistykset, jo lennä luoksein kaukaa koivikosta, kun laulan lemmen, onnen, rauhan maasta ja riutuvasta ilta-auringosta.

Ja yhdy, ystäväni, samaan sointuun, jo lennä vierelleni samaan puuhun, suo meidän raueta nyt rakkauteen, suo viime soinnun sulaa illansuuhun.

YÖPERHOSTEN TANSSI.

Kun yö jo vetää verhon ja varjoon vaipuu maa, niin kaiho valtaa perhon, ei enään se rauhaa saa, se virvatulta kohden nyt iloiten karkeloi, kuin unta hienot silkkisiivet, soi, soi, soi.

Miks kohtalo ne johti vain yöllä tanssimaan, kuin aurinkoa kohti ne kohoo lennossaan? Mut korkealle eivät ne koskaan lentää voi, kuin onnettomat henget siivet soi, soi, soi.

On päällä valetulta, mi aina eksyttää, on alla musta multa, sen tahra siipiin jää, mut lentämähän Luoja ne vapaina valoon loi, uin unta hieno silkkisiivet soi, soi, soi.

Kun vihdoin aamu koittaa, ne vangitsevi maa. Kun suuri päivä koittaa, taas vaijeta ne saa. Ne väsyy, vaipuu, eivät ne enään nousta voi, kuin kalman unta utusiivet soi, soi, soi.

VANHA KUTOJA.

Ma nään sen vanhan, vanhan vaimon, kun yksin harhaan vieraan kujan perää. Pää painunut on yli kudontansa kuin purkaisi hän muiston lankakerää.

Ma silloin muistan vanhan, vanhan äidin, mi aina yksin illoin sukkaa kutoo, hän miettii mua, kujan kulkijata, ja silmukkahan surukyynel putoo.

Ja silmut sekaantuu ja sormet puutuu, ja pitkin lattiata puikko kierii. — Niin valuu yksinäiset kyyneleensä, niin yksinäiset viikot, vuodet vierii.