Ristimiekka

Sain käteheni säilän hirveän, se välkähtää kuin pedon silmä yössä. — Sun kosketukses tunnen jäätävän, sä julmuriksi paaduit verityössä.

— Vihitty konnan töihin kavaliin oot, surman rauta, syntymästäs asti, ja monen nuorukaisen sydänhurmeisiin sun kantajasi syyttömästi kasti?

— Joit verta, hurtta, huulin viiltävin ja ahmit innokkaasti ihmislihaa. Sua kantoi käsi synkän sankarin, toit maailmaan vain kuolemaa ja vihaa.

— Nyt kärkes käännän omaan sydämeen, näin terälläsi oudon taian teen, kas, kohti veljeä on kahvan risti: mä sillä siunaan, vihamies kun pisti.

ELÄMÄN VALOT.

Eessäsi, korkea Viisaus, ihminen nöyränä taipuu. Viileän alttaris viereen vavisten polvensa vaipuu. Mahtava, oi, olet, vapaa, valtas ei ääriä tapaa.

Voima, sun patsaasi säilyy elämän aamusta yöhön. Olkasi, kantava kaiken, kyllästy, uuvu ei työhön. — Kaikki kun nukkuu kerran, astut sä rauhaan Herran.

Lohtuni kallis, ah, Kauneus, kuinka on pylvääsi sorja! Etsijä eksynyt, kurja sun olen onnekas orja: ihailla itseäs annat, kruunua kauneinta kannat.

Viisaus, Voima ja Kauneus, kolmesti kunnia teille! Rakkaus, oi, olet suurin jumalten lahjoista meille: yössäni vilkkuva valo, rintani pimeän palo.

PIMEYDESTÄ.

— Herra, oon edessäs halpa, niin pieni, sieluni etsii Sua! Minne nyt kääntyy pimeä tieni? Peikot saartavat mua, peittyvät tähdet taivahalla, syvyys aukee jalkaini alla.

— Herra, mun oletko heittänyt yöhön? Vahvista vaivattua! Puolestas Sun olen kelvoton työhön, ah, en tunne ma Sua! Kuuma on suonissa verteni palo, himojen virvat vaivaisen valo.

— Herra, ma olen halpa, niin pieni, henkeni huutaa Sua! Lähemmäs luoksesi johdata tieni, varjele poikaas, mua! Veriin juosta jalkani saavat, piinaten polttavat tuntoni haavat.

— Herra, mua ethän hylkää yöhön? Isoan, janoan Sua! Vaikk' olen, Isä, arvoton työhön, ymmärrät luotuas, mua. Vielä en pääse ma pimeydestä, — kasvojes kauneutta nähdä en kestä.

KUOLEMAN KAUTTA.

Niinkuin autio maa, paljas ja musta, ikävöi mennyttä kukkeuttaan, niinkuin lehdetön puu uneksii, janoaa auringon armoitusta,

— niin minun sieluni Sairas on, alakuloinen.

Odotan, odotan päivin, öin, aamusta iltaan ikävöin sinun tuloas, ylimpäni, minun ainoa ystäväni.

Oi, olen kuihtunut kurjaksi, uskoni vaihtunut hurjaksi synnin työksi. Kohtalon salama minut maahan syöksi, langetti kuoleman kynnykseen.

Miksi niin myöhään saavut oi, pelastajani, minun valkea vapahtajani?

VANHA PUU.

Oon katuvieren vanha puu, on sairas sydämeni. Syysmyrskyn tullen tuhoutuu mun viime kukkeuteni.

Tien liejuun, likaan tallatkaa, — jos kulkenette ohi — nää lehteni! Ne kuolemaa jo kauan, kauan poti.

Vaikk' alle rauta-anturan ja vasten kivitystä ma kauneuteni karistan, en tunne kärsimystä.

Noin runneltuna värjöttää ma tahdon taivasalla, viel' luiset käsivarret nää ma kannan korkealla.

Ne puoleen öisen taivallan ma äänetönnä kurkoitan. Kun tuisku multa peittää pään ma suvestani unta nään.

LUMPEENKUKKA.

Syvällä piilin, uneksin ma uumenissa maan. Syvälle juuret kiinnitin, kun imin rintojaan. Maaemo neuvoi: — Aika on pääs nostaa päivän valohon.

— On puhki vesiholvien sun pakko löytää tie. Päin päivää, halki aaltojen sua kutsumukses vie. Kun kuohun alta kohoat, et tiedä, mitä saavutat.

Näin sukellan ja ponnistan, pään nostan valohon: Oi ilon ihme! Ihanan näen itse auringon. Siis kukkalehdet auki luon: — Sun säteilysi tulta juon.

Mut tunnen, alle syvänteen mua juuret kiinnittää: Syvälle äidin sydämeen ne ainiaaksi jää. — Maan, pimennon ma lapsi oon. Miks' ikävöinkään aurinkoon?

TÄHDET, TE KORKEAT, KIRKKAAT.

— Tähdet, te korkeat, kirkkaat, katsotte puoleeni illoin. Äärettömyyden rannat liitätte yhteen silloin.

Helmassa eetterimeren maailmat helminä hohtaa, ylhäällä, alhaalla aatos tähtiä uusia kohtaa.

Ei ole mittaa, määrää, loppua löydy ei laisin: äärettömyyden päähän iäti pyrkiä saisin —

— Maa, minun tähteni tämä, on vain mitätön muru! Siksikö rintaa täällä painaa paatinen suru?

Miksi tään tähteni nurjan vangiksi olen ma luotu? Miksi ei tähdestä tähteen sieluni siirtyä suotu?

— Tähdet, te korkeat, illoin ivaten ilkutte mulle: — Ihminen, iloton maasi liiankin suuri on sulle —!

INFERNO.

— Taas tulet, yö, taas tulet, piinan hetki! Te, unet julmat, unet kauhun, kammoan teitä! Kiivaasti liian sydämeni lyö — Ah, liian näännyttävä, tuskainen on elon turha retki. Mua, säikkyväistä, kaartaa lauma pimeyden ilkkuvia perkeleitä.