Kolme: Runoantologia

SYYSKIRKKAUS.

Ei ole pilveä syyskuun taivahan yllä. Mutta sen loiston jäänsinisen näen kyllä.

Riitti jo kaipuu voimaton. Tahtoni heräs. Kuin tämä aamu, kimmellä, sieluni teräs!

Jos olit äsken punaista, hehkuvaa tulta, nyt olet puhdas, valkoinen kuin sula kulta.

Nyt olet kirkas, nyt olet kylmä ja vapaa. Syksyn taivas veljenkatseesi tapaa.

Kohtalon kilpeen kerran sun taittua annoin. Nyt valan sulle vertani kalliimman vannoin.

Totuuden ahjoon heitin sun — kuolemanpaloon. Nyt ylös nouse hengen ylpeään valoon!

OODI.

Sinä päivänä, kun sinut kohtasin, yli taivaan mahtavat pilvet uivat. Unen maailmoiksi ne hahmottuivat. Lumi tuoksui ja siivin valtaisin kevättalven hankia halkoi tuuli, ja kaukaa — sen henkeni kuuli — soi malmiset kellot.

Rakas sielu, ma kanssasi vaeltaa sain rikkahan, kallihin kohtalon-vuoden. Lumen, auringon loistoa sieluuni juoden olen kuunnellut tuulien huminaa. Se on kasvanut, paisunut aikain mennen — kuin nyt, niin korkeaks ennen vain noussut ei koskaan.

Tänä päivänä täysi ja kypsä on syys. Nyt koivujen vihreys hento ei kestä, mut mäntyjen armaasta synkeydestä soi laulu niin tumma kuin iäisyys. Se on kalliorantojen kuohunta loitto, se on tuhanten latvojen soitto ja huokaus mullan.

Rakas sielu, ma sinulta kaiken sain: jos tänään on kuoleman silmätkin hyvät ja tielläni varjot niin siintävän syvät, tuo kaikki on kirkasta oppias vain. Oi, maailman ääriin jos jalkani vie mun, yhä virta voiman ja riemun käy sinusta minuun.

ILTA.

Kultainen taivas, tyyni loistosi anna! Maan sydämelle kirkas loimusi kanna!

Liekehdi, musta, salamyhkäinen vesi! Hehkuvan salli kylmän pimeytesi!

Puuntakaa, vuoret, syttyen ehtoon paloon! Pilvien varjot rinteillä, liukukaa valoon!

Ihana ilta, siunaa ihmisen mieltä, suutele hiljaa Jumalan ikkunan pieltä!

OLE TERVEHDITTY.

Herra, ma saavuin Mamren tammistoon. Kaukaa jo aavistin sinut — täällä vasta tuulen pauhusta, puiden huminasta askeleesi ma eroittanut oon. Ole tervehditty, jumalvieras ikuinen, kirkas

Herra, paimentolaisena harhailin virtojen luota erämaan kohtuun hamaan. Koskaan yöksi en yöpynyt paikkaan samaan, pimeydessä telttani pystytin. Ole tervehditty, jumalvieras ikuinen, kirkas.

Kasvosi, ah, ovat salama ja hiljaisuus. Kasvosi, ah, ovat myrsky ja aamurusko. Vaippas on henkeni väkevyys ja usko. Äänesi tunnen: se öin mua unessa huus. Ole tervehditty, jumalvieras ikuinen, kirkas.

Sammuvin silmin näen minä valtaisen näyn. Herra, Herra, mikä on palvelijasi, että mun sallit katsella kasvojasi, kun sua vastahan tammien alla ma käyn! Ole tervehditty, jumalvieras ikuinen, kirkas.

RUKOUS.

Jumala, Henki, lävistä minut! Elämä, Totuus, ota minut omaksesi! Sinä, joka vahvistat toukomettisen äänen ylitse pasuunain pauhun! Sinä, joka valitset viidakon hennoimman virven palavaksi pensaaksesi!

TAIVAANI.

Kultaloimussa pakenee aurinko länttä päin. Tuskaa tuntoni vapisee; tutkin sydäntäin.

Kerran päiväini viimeinen ruskotus sammuu pois kuin sen viinihehkua en nähnyt ma koskaan ois.

Mutta kun pimeys nielee maan, meren ja tornit nuo, ihmeen Jumala armossaan tapahtua suo.

Kauas hetkellä kuoleman luotani siirtää hän muiston sairaan ja polttavan, murheen jähmettävän.

Katso, ilo ja kauneus vain tulvii ylitsein! Tuulta hengitä ulappain, tuoksua syreenein.

Raikas, ihana taipumus — siinä taivaani mun, siinä autuus ja siunaus! Kuolen riemuhun.

ILO.

Ma istuin luona ikkunan rantamajassani, kun sumuun peittyi syksyinen meri ja länteen painui auringon hehkuva pyörä, niin punainen kuin tuli, kuin veri. Ja sumuun peittyi haljennut ikkunakin. Ma itkin hiljaa ilosta ja ruutuun kirjoitin: Kun tunnet runon riemua, kiitä Jumalaa! Kun tunnet tuskan suonissas, oi kiitä Jumalaa!

VAELLUSLAULU.

Keväällä taitoin vihreän vaellussauvan. Taival se alkoi, jolle jo kaihosin kauan. Nurmien silkkiä pitkin polkuni vei. Jos minä joskus itkin, huolta se ei.

Kuuntelin kohua kaukaisten taivahanrantain. Taakkaa ei mitään, jot' oisin uupunut kantain. Kaiku mun uhmani kosti ilveineen, nauraen lauluni nosti harteilleen.

Kuljin ja saavuin Elämän kaupunkeihin. Siellä ma hukuin viiniin ja seppeleihin. Silmäni nautinnon humu sokeiksi löi. Mutta mun sieluni sumu ympäröi.

Soihdut jo sammui, turha on juhlia jatkaa. Tuntoni ruoska viiltäen vaativi matkaa. Syvälle tuskaani omaan hautaudun: tuhlasin arvottomaan voimani mun.

Syyspuron kolkon solinan metsissä kuulen. Sieluuni lankee sade ja humina tuulen: Ihminen, taivas ei nuku kohdallasi — katso, on tähtien suku vartijasi.

Noustessa aamuun lohtu on ahdistetulla. Mit' oli kaikki, josta nyt murhe on sulla? Nuoruuden hurma — vain vahto virtaavan veen. jonka on määrä ja tahto: Iäiseen.