Turjanlinnan satukirja

Kirjantekijän esipuhelma 1. Tutteliini 2. Kissa Mirri Valkonen 3. Kotikoiramme Hurtta Pystykorva Fox... 4. Uni-Matti 5. Ruoka-Jussi 6. Itku-Iikka 7. Ämmy 8. Porosta ja porolla-ajaja-tytöstä 9. Pappilan kanakammiosta 10. Pöksy-Paavo ja Paita-Maija ja Puuro-Petteri ja Pörrö-Kerttu ja Klosu-Klisu-Kaaperi 11. Punaiset posket 12. Tiukukoipi tyttö 13. Pikku Pojan kirkko 14. Kaiken Kyselijä Tyttö 15. Tuittupäät ja Keijut 16. Pojat ja tytöt järvenrannassa eli Kesälän uimakoulu 17. Turjanlinnan akkunaruudut 18. Sotapukki 19. Sääskensyömäri Poika 20. Miten kesävieraita saadaan 21. Kummitus on kultainen herra!

Kirjantekijän esipuhelma.

"Jylhää jymymiestä" olivat ystävät joskus kehoittaneet sorvaamaan satuja. Vasta sitten kun itselläni oli lapsiliuta, joka ahdisteli sadunkerronnalla, kiinnitin huomiota satukokoelmiimme. Moniaat Suomen kansan vanhat tarinat olivat mainioita luettavia, mutta suurin osa herrassatuja sekä entis- että nykyajalta oli minusta jonninjoutavia. Huomasin että niitä sepittävätkin enimmäkseen sellaiset kynäniekat, joilla ei itsellään ollut onni olla isiä eikä äitejä. Ikävintä oli se -- ja on yhä edelleen -- että sadut olivat vaikeatajuisia, ainakin maalaislapsille, jotka niin vähän tuntevat "kuninkaita tai prinssityttöjä". Tai olivat ne kovin teennäisiä, väkisin pinnistettyjä loruja. Minä kaipasin kirjahyllylläni sellaisia satuja, joita lapset ymmärtävät. Niitä ei ollut...

Viisivuotias tyttöni sanoi: Isäpä kirjoittaisi itse!

Oli pitkä talvi ja kovat pakkaset. Elimme täydellisesti erillään sivistyneestä maailmasta. Lapseni ottivat tavakseen sunnuntaisin rynnistää huoneeseeni ja silloin ei auttanut muu kuin että minäkin otin tavakseni ennen heidän tuloaan koettaa sepittää jotakin, jota voisin heille lukea. Tietysti tahdoin kirjoittaa sellaisia satuja että ainakin omat lapseni niitä ymmärtäisivät ja että he samalla, kun saisivat naurun tai ihmettelyn aihetta, myös jotakin oppisivat. Tiesin että didaktisuus on vaarallinen elementti, mutta tokihan olin herra omassa linnassani. Pääasiaksi jäi että jutut kelpasivat omille lapsilleni. Ja itseäni huvitti antaa niille sellainen leima että ne jotenkin kuvastaisivat sitä erämaata, johon kohtalo meidät oli sijoittanut. Näin ruvettiin satuja tekemään. Yksi viikossa oli määränä, vaan saduntekijä usein karkasi porollaan pois juuri pyhäpäivänä. Sommitteluja sentään karttui vähitellen ja niitä luettiin useampaankin kertaan. Omat lapseni ovat ankaria arvostelijoita. Kyllä he nauravat makeasti Pörrö-Kertun puurosaaville ja nauttivat Uni-Matin töppösistä, mutta muutamia satuja he haikeasti hautovat: "Miksi isä sillä lailla?" Minulla on tapana kysyä heti luettuani, onko satu hauska vai ikävä, jolloin saatan saada "ikävänkin" vastauksen. Satuni eivät siis kaikki liene ensiluokkaisia, mutta hyvin ne sentään ovat kaluksi käyneet.

Muutamille jutuille ovat lapset itse aiheet keksineet, josta heille olen sangen kiitollinen. Kirjoittaa paksu kokoelma "sellaisia satuja, joita lapset ymmärtävät", sehän olisi sadunkerronnan kultaisin huippu. Jos uhraisi siihen koko elämänsä ajan ja tutkimuksen, kenties onnistuisi. Mutta -- nykyaikana ei ole "aikaa"...

Nämä minun sepitykseni eivät ole tarkoitetut lasten itsensä luettaviksi, vaan lapsia-rakastavien aikaihmisten esitettäviksi -- ja taidolla esitettäviksi -- lapsille. Kolmea juttua enempää kerrallaan ei mielestäni pitäisi lukea.

Erityisesti huomautan että nämä sadut ovat tulleet kirjoitetuiksi lapsille, joista vanhin on vasta 7-vuotias -- mitä he sanonevatkaan, kunhan pääsevät toiselle kymmenelle? Jos he kehoittavat minua jatkamaan, niin jatkan -- sunnuntailukemiseksi -- jos pitävät kaikkea huonona ja kuuntelevat mieluummin muita kertojia, niin luovun kilpailusta. Eläköön lasten valintavapaus! Kaikissa tapauksissa tahtoisinkin että tätä Turjanlinnan tarukirjaa pidettäisiin vain "Turjalasten" omana koekokoelmana, jonkunlaisena Pohjoissuomen satukonttina. Vai ottanevatko muiden lapset vastaan tätä meidän lasten lorukirjaa?

"Turjanlinnassa" syksyllä sotavuonna 1915.

Ilmari Kianto.

1.

Tutteliini.

Olipa kerran pikku lapsi, jonka nimi oli Tutteliini. Sen nimen se oli saanut siitä että se aina vain imi tuttia, tyhjää tuttia, jota kasteltiin vesilasiin, taikka myös tuttipulloa, jossa oli lämmintä maitoa. Kun isommat lapset söivät voileipää ja puuroa, niin pikku Tutteliini ainoastaan imi tuttia. Jos ei sillä ollut tuttia suussa, niin se oli hirveän tyytymätön ja huusi aivankuin porsas. Keskellä yötäkin, kun muut lapset nukkuivat, alkoi Tutteliini uikuttaa, jos tutti putosi suusta. Tutti! Tutti! huusi se. Missä onkaan taas minun tuttini? Ja kun äiti oli hypännyt ylös vuoteestaan ja pistänyt tutin Tutteliinin suuhun, niin Tutteliini tyyntyi ja nauroi äidille niin makeasti että äiti ei muistanutkaan kuinka hirveän väsynyt äiti oli, kun hänen aina piti hypätä tuota tuttia hakemaan. Nuku nyt Tutteliini! sanoi äiti -- ja näe makeaa unta!

Ja Tutteliini nukkui ja näki makeaa unta. Semmoista unta näki nyt pikku Tutteliini että koko maailma oli täynnä tuttipulloja. Niitä tippui taivaalta, niitä tippui katolta, niitä tippui kattolampustakin. Ja ne tuttipullot olivat aivankuin eläviä nukkeja, jotka keräytyivät Tutteliinin lullun ympärille ja pyörivät piiriä ja lauloivat kilisevällä äänellä:

Tutteliini, Tutteliini! Ota kiinni, ota kiinni!

Tutteliini katsoi niitä suurilla silmillä ja koetti tarrata käsillään kiinni kaikista isointa tuttipulloa. Ja kun oli saanut sen kiinni, niin alkoi vimmatusti imeä. Mutta voi hyvä ihme sentään, mikä tapahtui! Tutteliini, kun oli juonut ison tuttipullon pohjaan asti, potkaisikin samassa pois peittonsa ja hyppäsi alas lattialle ja alkoi kävellä aivankuin iso ihminen. Pitkät hiukset kasvoivat Tutteliinin päähän, ja suuhun tuli kolmekymmentä hammasta ja koko ruumis kasvoi niin pitkäksi kuin isällä ja äidillä tai niinkuin tädillä tai niinkuin lapsenhoitaja-neidillä tai niinkuin tuolla Anna-Marialla. Ja Tutteliini itsekin alkoi tanssia ja hyppeli niin korkealle että pää paukkui laipioon ja niin että kattolamppu heilahti. Ja Tutteliini, joka vielä äsken ei osannut puhua, lauloi nyt hurjasti kovalla äänellä että:

Minä olen se Tutteliini, Vaan pitäkää suunne kiinni, Niin ettei äiti herää.

Mutta samassa heräsikin äiti! Ja kun näki Tutteliinin lattialla niin isona ja hurjana huutamassa ja sata tuttipulloa ympärillä pyörimässä, niin säikähti äiti rukka niin pahanpäiväisesti ettei tuntenutkaan pikku Tutteliinia, vaan luuli sitä naapurin Isoksi Liisaksi ja juoksi toiseen huoneeseen kutsumaan isää.

Mutta ennenkuin isä ennätti tulla, ryyppäsi Tutteliini kaikista pienimmästä tuttipullosta ja voi ihmettä: -- yhtäkkiä muuttui Tutteliini taas pieneksi ja kiipesi lulluunsa, ja kun äiti isän kanssa tuli katsomaan, niin ei huoneessa Isoa Liisaa ollutkaan, vaan Tutteliini yksin huutamassa niinkuin ennenkin että: Tutti! Tutti! Missä tutti?

-- Voi sinua sen pientä penskaa! sanoi äiti. -- Katsohan isä, kun on kapalonsakin potkinut ja peitot kaikki lattialla.

Mutta Tutteliini iski silmää äidille aivankuin olisi muka tahtonut sanoa että "eipä äiti tiedäkkään, mitä minä olen tehnyt ja mitä minä olen nähnyt!"

Semmoista unta Tutteliini näki!

2.

Kissa Mirri Valkonen.

Kis kis kis kissa rukka! Tules tänne Mirri. Missä olet taas ollut, Mirri kulta?

-- Miau, miau! vastasi kissa.

Mitä sinä sanot, samettikäpälä? Miksis näytät niin surkialta? Etkös ole saanut yhtään hiirtä? Vai onko koira sinua purrut partaan? Ethän vain ole pikkulintuja tappanut? Ethän vain lihapuodissa käynyt? Kuule sinä Mirri ketkale! Tunnustappas, tunnustappas!

-- Mirnau, mirnau! sanoi Mirri vain ja nuoleskeli viiksiään ja nosti häntänsä pystyyn ja katseli lapsia kirkkain silmin ja oli olevinaan hyvin viaton.

Oletpas sinä oikea veijari. Eilen kaasit kermakannun ja toissa päivänä nuolit tuttipulloa ja kesällä kaappailit pikkukaloja verkosta. Muistatkos, muistatkos?

-- En mie mitään muista! maukasi kissa ja hyppäsi pirtin uunin päälle.

Kuulkaas lapset, kun Mirrikin puhuu. Tulkaa tänne leivinuunin juurelle, niin kuuntelemme, sanooko Mirri vielä jotakin muutakin.

Kis kis kis, kissa kulta, kerroppas sieltä uunin päältä meille jotakin hauskaa, niin annamme sinulle maitoa.

Ja kissa Mirri nuolaisi pehmeitä käpäliään, pyyhkäisi viiksiään kuin mikäkin herrasmies ja alkoi jutella leivinuunin päältä:

Kerran minä olin kissojen kinkerissä. Siellä oli sata mustaa kissaa -- minä yksin valkea. Kissa pastori saarnasi ja Kissa lukkari veisata luikkasi. Ja sitten meitä kaikkia luetettiin että osaammekos lukea kirjaa. Ne mustat kissat kyllä tunsivat kaikki kirjaimet A:sta Ö:hon asti ja osasivat myös veisata. Kissa pastori ja Kissa lukkari kiittelivät niitä ja silittivät selkää. Vaan sitten tuli minun vuoroni.

-- Mirri Valkonen! tuleppas lukemaan! käski Kissa pastori ja minä astuin oven suusta Kissa pastorin eteen pitkän pöydän päähän. Minua pelotti, jalkani ihan vapisivat.

-- Ohoh, sanoi Kissa pastori, eikös sinulla olekaan mustaa takkia?

-- Se jäi kotiin, vastasin minä.

-- No lueppas tuosta, sanoi Kissa pastori ja rypisti silmälasien takaa ja pani eteeni aapisen.

-- Miau! sanoin minä.

-- Se on oikein! sanoi pastori. -- Entäs sitten?