Kaarilan tytöt: Kertomus nuorisolle

I. Pitkin Päijännettä ja Jämsänjokea. II. Kotona. III. Äidin-äidin kirstu. IV. Pyryn ystävätär. V. Aurinkokylpyä ja lehmiä. VI. Ilta Satukannaksella. VII. Pollen syntymäpäivä. VIII. Ruusunpunainen puku. IX. "Synninlukko." X. Kreets käy maailmalla. XI. Tehdas. XII. Untuvasta, kotoalähdöstä ja Pyryn palkasta.

I.

Pitkin Päijännettä ja Jämsänjokea.

"Huu — uu — iih!" Juna pysähtyi Vesijärvelle. Toisiaan työnnellen kiiruhti matkustajain joukko tavaroittensa kimppuun. Oli toukokuun viimeisiä päiviä. Päijänteen kauniit seudut vetivät taaskin puoleensa kesävieraitten tulvan sekä kotiin palaavien opettajain ja koululasten joukot.

"Puh — huh, shuh — huh", puhkuivat satamassa laivat. Ne liikahtelivat levottomasti ja syöksyttivät vahvoja savuja, aivan kuin kiirehtiäkseen matkustajia. Ja kiirettä matkustajat pitivätkin: he hätyyttivät asemamiehiä ja hoputtivat laivamiehiä, jotka ketterästi pujahtelivat joukossa ja kärräsivät tavaroita laivaan.

Pitkä, hintelä ylioppilas keikaroi tyhjäntoimittajana joukossa ja kiikaroi neitosia. Hän seurasi mielenkiinnoin nuorta tyttöä, joka tunkeusi vaunusta vaikeasti laahaten suuria kantamuksia. "Sininen kävelypuku ja valkoinen hattu, hoikka ja hauska!"

Ylioppilas harppasi avuksi.

"Suvaitsetteko, neiti?" Hän kumarsi ja otti tytön raskaat tavarat.

"Olen hyvin kiitollinen! — 'Heinola'-laivalle!" Ja tyttö kääntyi takanaan kurkkivan vanhan mummon puoleen. "Menkää tuon herran perässä. Hän vie tavaranne perille. Tuolla noin on 'Heinola'. Hyvää matkaa!" Hän puristi iloisesti vanhuksen kättä. Ja mummo lyllersi aika vauhtia auttajansa perässä.

Ylioppilas palasi pian takaisin ja tapasi neitosensa toimittamassa tavaralippuaan "Lahti"-laivan miehelle. Sitten hän näki hänen ottavan parkuvan pienokaisen eräältä vaimolta, että tämä sai etsiä tavaroitaan.

"Paljon kiitoksia!" huusi hän ylioppilaalle, ja silmissä välkkyi veitikka.

Ylioppilas oli hieman äkeissään. Mutta tytön hymy oli niin houkutteleva, että hän kysyi, voisiko auttaa. "Kyllä, ehkä tahdotte pidellä tätä lasta!"

Nuorukainen kääntyi poispäin, ja tyttö nauroi.

Satamassa keinuivat kaikki Päijänteen kyntäjät: heinolalainen paikassaan, Jyväskylän-puoleiset peräkkäin, komeasti kohoileva "Suomi", äsken maalattu "Jämsä", jolla on taipumus tutkia Päijänteen pohjia, korkea, keikkuva "Toivo", pieni, solakka "Aallotar", ja "Lahti" kuin hymyilevä vanha tuttu. Jo irroittautuivat laivat laituristaan ja alkoivat hiljalleen solua Vesijärven valkoista vettä kanavaa kohti.

"Lahti"-laivan yläkannella nojautui kaidetta vasten äskeinen vallaton tyttö ja ahmi aukenevaa selkää. Viima pörrötti ruskeita kiharoita hatunreunan alla ja hulmutti sinistä hametta. Kostea tuuli tuli pitkin järveä ja saattoi tytön silmät loistamaan. Tätä tuulta ja vettä hän oli kaivannut pitkän talven kuivassa, järvettömässä paikassaan.

Viimein hän istuutui ja kaivoi käsilaukustaan kirjeen. "Kotiopettajatar Riitta Kaarila" oli kuorella. Riitta Kaarila luki ja hymyili. Se oli äidiltä, hellältä, vilkkaalta äidiltä, joka iloissaan Riitta-tyttönsä kotiintulosta unohtui kirjoittamaan liikoja. "Isä on maalannut venettä, samanlaiseksi kuin ennenkin. Mutta tämä on yllätys sinulle, jotta älä ole tietävinäsi!" Niin äidin tapaista. Ja isän tapaista. Riitta oli talvella kirjoittanut, että maalauttaisivat veneen; se oli jo viime kesänä maalin tarpeessa; mutta isä oli vastannut, että "mitäs joutavia". Oli aikonut yllättää, mutta äidin oli mahdoton pitää salaisuutta. Riitan silmissä kimalteli onnellinen nauru hänen pistäessään kirjettä laukkuunsa. Häntä vastapäätä istuva vanha herra nauroi myöskin. Teki hyvää katsella iloisia kasvoja.

Hitaasti keinui "Lahti" kanavaan. Sukelsi sulusta toiseen, vuoroin laskien, jotta rantalaituri jäi korkealle yli yläkannen, vuoroin kohoten, niin että yläkannelta ei ulottunut kurkoittamaankaan laiturille. Iltapäivän aurinko sai rannan uhkeat koivut loistoon, hiirenkorvalehdet heloittivat vaaleanvihreinä ja lähettivät toukokuisen tuoksun yli kanavan.

Riitta heitti makeisen laiturilla seisovalle repaleiselle pojalle, joka jäi aukomaan sen käärepaperia, iloissaan unohtaen kiittää. Laiva soljui hiljalleen Päijänteeseen, ottaen tasaisen vauhdin. — Päijänne! Hämeen ylpeys ja Sisä-Suomen komea kulkutie! Toisinaan avautuu selkä taivaanrantaan hukkuvaksi mereksi, jonka äärillä ui sininen auer ja yllä välkähtelee kalalokin valkoinen rinta, tai kun laiva rantoja sivuaa, rikkoo se milloin salmen kirkkaan pinnan, jossa koivut kuvaistaan katselevat, milloin solahtaa ohi kalliosaaren ja sille pystytettyjen valkeiden merimerkkien.

Riitta Kaarila seisoi yhäti kannella juoden Päijänteen uljasta kauneutta sielunsa täydeltä. Hän oli yksin ja uneksi avoimin silmin. Yhtä yksin seisoskeli vanha herrakin ja muuan keskenkasvuinen koulutyttö, joka arkana oli vetäytynyt syrjään sinne tänne liikkuvasta meluavasta joukosta.

Joku veti esiin eväänsä, ja heti tunsivat kaikki nälkää. Ryhmityttiin pöytien ympärille ja koetettiin laivan täristessä pysyttää pystyssä munakuppia tai maitolasia.

Riittakin oli etsinyt eväskorinsa ja alkoi tyhjentää sen sisällystä, kun hän samalla huomasi syrjässä seisovan koulutytön.

"Ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen ja syödä kanssani!" pyysi hän. "Minun nimeni on Riitta Kaarila."

Tyttönen oli Hilja Berg, ja hän istui mielihyvin uuden tuttavansa viereen. Kuinka hyvältä munat ja voileivät maistuivatkaan!

Hilja-tyttönen tuli Hämeenlinnasta, eikä hän arvannut matkaa näin pitkäksi. Ei hän ollut osannut ottaa evästä mukaan. Siitäpä tulikin nälkä ja kauhean ikäväkin. Hän oli ensi kertaa matkalla. Oltiin kesää nyt täällä Päijänteen rannoilla. Kotiväki oli jo tullut. Hän vain oli jäänyt koulun loppuun asti kaupunkiin ja niin joutunut yksin tulemaan. Hyvänen aika, kuinka hänestä tuntui äkkiä matka hauskalta ja mukavalta! Riitta Kaarilaa hän ihaili. Hän vasta osasi kysellä juuri sellaista, mitä ihan ilokseen kertoi.

"Nyt me tilaamme teetä", sanoi Riitta, kun he olivat lopettaneet, "ei missään tee maistu niin hyvältä kuin laivalla kuivain voileipäin lisäksi". Ja kun tee sitten tuli, oli se oikein ihanaa, niinkuin Hilja vakuutti.

Riittipä heillä rupattelua. Ujous oli kadonnut, ja vilkas tyttönen juoksi vuoroin puolelta toiselle; milloin oli sorsaparia, milloin kummallista pilvenlonkaa näytettävä toverille.

Mutta Riitta huomasi pikku ystävänsä käyvän viluiseksi ohuessa puvussa. "Sinun pitää hakea päällystakkisi", sanoi hän.

"Ei minulla ole", tunnusti toinen, "äiti käski lähettää tavarat edeltäpäin, ja minä pakkasin päällystakkinikin, kun oli niin lämmin ilma".

"Sepä oli pahasti", tuumi Riitta, "matkoilla aina tarvitsee päällysvaatetta lämpimilläkin ilmoilla". Hän mietti. "Jopa keksin!" Ja hän juoksi hakemaan sadevaippansa. Se oli pehmeä ja vahva, ja Hiljalla oli siinä varsin lämmin, alkoi vain raukaista niin kovin. Yö olikin jo puolessa kohta. Useat matkustajat olivat vetäytyneet makuusijoilleen.

"Mihin sinulla on piletti?" kysyi Riitta.

"Tänne yläkannelle."

"Niinpä saat tulla naisten salonkiin nukkumaan."

"Kuuluuko se pilettiin?"

"Kuuluu. Tulehan."

Naisten salongissa virui leveä rouva yhdellä sohvalla. Muut paikat hän oli sälyttänyt täyteen matkatavaroitaan, siten varustaen itselleen turvaavan linnoituksen muita matkustajia vastaan. Hilja vetäysi arkana pois.

"Mitä vielä!" Riitta työnsi hänet reippaasti sisään. "Hyvä rouva! Luvallanne autan teitä tavaroittenne järjestelyssä!"

Tuokiossa olivat tavarat sohvan alla rouvan mulkoilusta huolimatta, ja Hilja-tyttönen pehmeään vaippaan käärittynä sohvalla.

"En minä peitettä, ota sinä, ettet palele", vastusti hän.

"Nukkuessa pitää aina olla peite, muuten tulee kylmä! Hyvää yötä! Kyllä minä ajoissa herätän!"

Tyttönen sopersi jotakin puoli-unessa. Kun on koko päivän ollut ihmistungoksessa, nälissään ja viluissaan, ja sitten saa ruokaa ja lämmintä ja oikaista itsensä pitkäkseen, niin ei ole ihme, jos nukkuu heti, varsinkin kun on lapsi vielä.