Poikien kirja

Heikki ja Paavo istuivat kirjojensa ääressä, valmistellen huomisia läksyjä. Äiti oli äsken korjannut päivällisen pois pöydästä ja siistinyt huoneen. Oli hiljaista. Vesikattila vain lauloi hiljaa hellalla.

Läksyt eivät oikein maistuneet tänä iltapäivänä pojille. Siihen oli syynä huhtikuun illan kaunis kajastus, joka tulvehti ikkunasta sisään ja teki jollakin tavoin rauhattomaksi. Ulkona olisi ollut verrattoman hauska toisten toverien kanssa, mutta äiti oli kieltänyt menemästä, ennenkuin hän tulisi kotiin kaupungilta ja juotaisiin teetä ensin yhdessä.

— Korjaa Heikki tulta vesikattilan alle, käski Paavo, joka oli kahta vuotta nuorempi veljeään.

— Korjaa sinä, kun olet kerran nuorempi, sanoi Heikki.

— Minulla on enemmän läksyjäkin.

— Minä korjasin viimeksi. Mene nyt.

Viimeinenkin liekki sammui hellasta ja kekäleen pää putosi permannolle ja jäi siihen.

Heikki työnsi jyrinällä tuolin syrjään ja heitti kekäleen hellaan.

— Olet koko aasi, kimmahti hän veljelleen. — Kunhan äiti tulee, niin....

— Ettäkö kantelisit, naurahti Paavo.

Heikki vaikeni. Hän tiesi, ettei äiti pitänyt siitä, että hänelle tultaisiin kielittelemään. Siksipä Paavon nallikka niin sanoikin.

Heikki oli äsken täyttänyt neljätoista vuotta, pitkä, hontelo poika. Hän oli nyt neljännellä luokalla yhteiskoulussa. Viime keväänä oli hän saanut ehdot ja hädin tuskin ne suoritettuaan päässyt muuttamaan seuraavalle luokalle. Paavo, kahta vuotta nuorempi, lyhyt, pullea, teräväpäinen ja toisinaan sukkelasuinenkin veitikka, lopettaisi loistavasti kolmannen luokkansa, kun Heikki sensijaan voisi jäädä tänä keväänä kokonaan luokalleen.

Niin surullisesti olivat asiat.

Ei auttanut, vaikka äitikin valitti ja opettajat tekivät parhaansa. Heikille ei tullut kiirettä milloinkaan. Paavokin pyrki joskus veljeään kiusottelemaan:

— Kahdenkymmenenviiden vanhana ylioppilas, kolmenkymmenen vanha kandidaatti ja neljänkymmenen vanhana maisteri, ja ajatelkaa, seitsemänkymmenen vanhana saa hän jo painaa tohtorin hatun päähänsä.

— Entä sinä, ärähti tähän aina Heikki, mutta ei voinut ryhtyä luetteloa tekemään. Paavo oli ahkera poika ja, vuotta myöhemmin kouluun tulleena kuin veljensä, hyvin edistynyt.

Vesikattila lauloi hiljaa hellalla ja pojat koettivat taas syventyä lukuihinsa. Paavokin tunsi nyt kovin kaipaavansa ulos ja vähän väliä silmäsi hän ikkunasta pihamaalle, joka oli äsken lakaistu puhtaaksi. Kostea hiekka ja kulonurmi muutamien puitten juurella näytti niin kovin houkuttelevalta. Kohta tulisi kevät ja koulu loppuisi. Sitten... sitten...

Värikkäät kuvat kesästä keskeyttivät kokonaan Paavon lukemisen.

Portaissa kuului askeleita, ja äiti tuli sisään.

— Voi rakkaat lapset, kun olette antaneet tulen sammua kokonaan, sanoi hän heti pojille.

— Minä käskin Paavoa, mutta hän ei korjannut tulta, puolustautui Heikki.

— Miksei Heikki pojuni itse korjannut, sanoi äiti. — Pienien tehtävien suorittamisesta saa aina enemmän iloa kuin käskemisestä. Paavonkin pitäisi tehdä käskemättä, mitä osaa ja saa aikaan.

Äiti näytti olevan hyvällä tuulella, ihanpa iloinen, ja pojat miettivät, mistä se mahtoi johtua. Jokin hyvä uutinen oli varmaankin äidillä.

Pian valmistui tee äidin laittamana, ja katettuaan pöydän sanoi äiti:

— Minullapa on hyviä uutisiakin. Ja se koskee teitä, pojat

— Arvasinhan sen. Äiti näyttikin niin iloiselta, virkkoi Paavo. — Sanohan sitten meillekin.

— Jos lupaatte olla ahkeria ja teette nurisematta, mitä äiti vaatii, niin pääsette kesäksi Jonni-sedän luokse maalle.

Sain häneltä kirjeen, jossa hän lupaa ottaa teidät koko kesäksi kotiinsa.

— Sepä hauskaa, iloitsi Paavo, mutta Heikki arveli, että setä vaatii tekemään työtä ja se ei olisi hänestä yhtään hauskaa, varsinkaan kesälomalla.

— Huonostipa Heikki ottaa vastaan uutisen, sanoi äiti. — Ei setä liikoja vaadi ja työhän on kaiken olevaisen alkulähde. Ilman työtä ei elä kukaan, ei ainakaan saisi elää. Ne, jotka elävät työttöminä, eivät saa nauttia koskaan raitista elämäniloa, usko se poikani.

— Pääsemmekö me sitten maalle heti, kun koulu loppuu? kysyi Paavo, jota ei näyttänyt työnteko kovin pelottavan.

— Luulisinpa. Koetan saada siihen valmiiksi kaikki, mitä siellä tarvitsette.

— Siellä nyt ei tarvitse liioin mitään, maalla, sanoi Heikki. — Ollaan hurstissa, niinkuin rengit ja piiat, naureksi hän ja alkoi kertoa, miltä silloin oli näyttänyt maalla, kun muutamia vuosia aikaisemmin olivat olleet äidin kanssa käymässä Jonni-sedän luona. Heikin kertomus oli puhdasta pilkkaa ja äiti sai taas syytä nuhdella Heikkiä.

— Ei saa halveksia piikoja ja renkejä eikä muitakaan maatyömiehiä, sillä he kantavat tässä maassa raskaimman kuorman ja helteen. Heidän työnsä on monastikin suuriarvoisempaa kuin monen muun, jolle pää paljastetaan. Toivoisin, että sinä Heikki oppisit kunnioittamaan maan pääelinkeinoa.

Puheltiin kaikenlaista maalle muutosta, johon Heikkikin jo innostui. Pojat saivat teensä ja luvan mennä vähäksi aikaa ulos.

— Parin päivän perästä on Vappu ja sitten hummataan, sanoi Paavo hypähdellen innoissaan.

— Mitä se hummaaminen on? kysyi äiti naurahtaen.

— Semmoista, että poikasakki kulkee kadulla ja väliin hihkaisee. Etkö sitä nyt tiedä, äiti.

— Kadulla kuljetaan kauniisti, eikä huudeta. Eihän koulupojat saa sällimäisinä kulkea, neuvoi äiti.

Pojat vilistivät ulos ja olivat pian naapurin pihalla kertomassa maalle muutostaan toisille tovereille.