Kiljusen Plättä

-- Rakkaat poikani, minulla on teille molemmille ilmoitettavana suuri uutinen! Teillä on nyt sisar.

Pojat päästivät sellaisen hurraahuudon, että pari asemalla seisoskellutta koiraa lähti häntä koipien välissä kiireesti karkuun ja veturinkuljettaja säikähdyksissään pani sellaisen höyryn veturiin, että koko juna lähti niin äkkiä liikkeelle, jotta monet junassa seisoneet putosivat istualleen.

Mökö ja Luru uskoivat, että he olivat saaneet sisaren, joka oli aivan heidän ikäisensä. Kummalliselta se kuuluu, mutta ihan totta se on, että Kiljusen pojat eivät koskaan olleet nähneet pikku lasta. Kyllä tämän seikan ymmärtää, kun ajattelee, millaisia nämä pojat olivat. Missä tahansa he liikkuivatkin, niin syntyi aina hirveä metakka ja hälinä, ja arvaahan, että äidit aina kiireimmän kautta veivät juuri pienet lapset turvaan, jotta ne eivät joutuisi metakassa tallattaviksi.

Luru nykäisi Mököä ja kuiskasi, jotta isä ei kuulisi, he olivat nimittäin koulussa oppineet jo kuiskaamaankin:

-- Tietysti me sitä vedämme palmikosta!

Kiljusen poikien mielestä oli palmikosta nykiminen tytöille jotain hyvin hauskaa.

Arvaahan, kuinka pojat hämmästyivät nähdessään uuden sisarensa. Eiväthän he olleet kuvitelleetkaan, että se olisi sellainen.

-- Eihän se ole mikään tyttö, huudahti Mökö. Sehän on lihakäärö.

-- Oikea kretliininen lihaklöntti! sanoi Luru.

-- Se on kaunis tyttö, sanoi äiti Kiljunen, ja sen nimi on Olga Vilhelmiina.

Pojat eivät sanoneet mitään, vaan menivät pois.

-- Ja tuollaista ne sitten sanovat tytöksi, arveli Mökö. Emme me siitä huoli.

-- Annetaan sen mennä sinne, mistä se on tuotukin, tuumi Luru.

Seuraavana päivänä he kuitenkin päättivät ottaa selkoa siitä, mikä tuo uusi elävä oikeastaan oli. He hiipivät siihen huoneeseen, missä sisarensa oli, ja kun ei ketään ollut läsnä, rupesivat katselemaan sitä. Tyttö makasi vasussaan ja räpytteli silmiään.

-- Osaa se ainakin silmää iskeä, sanoi Luru.

-- Ehkä se puhuukin, tuumi Mökö.