Satuja ja runoja lapsille

Runotar. Satu Paavosta, Liisasta, Keisarin kotkasta ja Keisarista: 1. Luku. Kuinka Paavo ja Liisa tulevat Keisarin hoviin. 2. Luku. Mitä Paavo ja Liisa näkevät Keisarin luona ja kuinka he jälleen tulevat kotia. Mehiläisen kosto. Pikku Paavon sankariteko jouluaattona: 1. Luku. Pikku Paavo lähtee metsään joulukuusta hakkaamaan. 2. Luku. Jossa kerrotaan Vuorenpeikosta ja miten Paavo tuli ihan toisaalle kuin itse halusi. 3. Luku. Mitä Vuorenpeikon kamoittavassa luolassa tapahtuu. 4. Luku. Missä ja miten jouluaatto-ilta viimein vietetään. Marakatin markkinat. Eerosta ja Ellistä ja Näkistä. Miten Pikku Pauli joutui käymään Paavia tervehtimässä, ja miten hän luuli käyneensä Kuussa. Vähäinen satu Pikku Paulin kaarnaveneestä ja kuninkaan tyttären perhosesta. Näin sit' ollaan hevosilla. Töllin poika ja töllin tyttö tavoittelivat aurinkoa, joka ei sentään ole saatavissa: 1. Luku. 2. Luku 3. Luku. 4. Luku. 5. Luku. Ilman impi. Aina kahta kummempaa. Anni ja keltasirkku. Miten Vappu sai kymmenen kultakäkeä. Mansikka-aikana. Lassin ja Mustin matkustus Amerikaan: 1. Luku. 2. Luku. 3. Luku. 4. Luku. 5. Luku. Kolme syyskuun iltaa. Pikku Matin marjamatka. Jukka ja kukka. Tähti opastaa pikku poikaa kotiin. Miten kerjäläistyttö tuli kaukaiseen kaupunkiin. Kangastus. Antti ja Karhu. Tuiki-oppinut tohtori. Korvenkaakki: 1. Luku. Korvenkaakki ilmestyy ja saapi matkakumppanit pitkälle matkalle. 2. Luku. Korvenkaakki joutuu sotaan. 3. Luku. Matkustajat suurustavat Roomassa. 4. Luku. Miten viimein saavutaan Afrikaan. 5. Luku. Tapaukset Afrikassa. 6. Luku. Kotimatka. No, jopas jotakin! Heikki, Hilma ja Halli. Ahtolan häät. Kummallinen puuhevonen. Joulu-enkeli.

Runotar.

Ihme-immen tunsin kerran, Kun mä nuorra lensin, luin. Sinisilmin, sulo-suin Narrasi hän nuoren herran: Tunsin tiitin vain sen verran, Että impeen ihastuin.

Runotar hän nimeltänsä Oil jo oikku luonnoltaan; Kertoi mulle juttujaan, Vinkui mulle virsiänsä, Vinkui milloin mielellänsä Milloin tuisku-tuulellaan.

Tuonaan tyttö kiusallansa Narrasi taas toimistain Minun, aika miehen, vain Kuulemahan kummiansa; Vaikka ennen jutuistansa Aivan kyllikseni sain.

Käski panna paperille Vanhat virret, kertomat, Laajemmat ja laihemmat, Suomen pikku poikasille, Pohjan tepsu-tyttösille, Jos he niistä huolivat.

Impi aina armahainen Oli mulle aikoinaan, Vaikka sai mun suuttumaan, Jos hän oli joutavainen. -- Ehkä, armas lapsukainen, Tahdot kuulla juttujaan?

Satu Paavosta, Liisasta, Keisarin Kotkasta ja Keisarista.

Ensimäinen Luku.

Kuinka Paavo ja Liisa tulevat Keisarin hoviin.

Paavo ja Liisa olivat sisarukset. Pienet olivat. Nuoret olivat; eivät he olleet vanhemmat kuin sinäkään, nuori nopsakenkä, joka tätä kummallista satua luet.

Kuulkaappas nyt! Eräänä kesäaamuna, juur kun kukko navettakujalla pani tuota parasta lauluaan "Kukko kiikaa", lähtivät Paavo ja Liisa, vanhempainsa luvalla, tuonne vähäiselle töyräälle marjaan. Töyrä oli vaan kolme, neljä kiven viskattavaa heidän kotonsa portailta. Marja-astiat oli heillä tietysti muassa. Niitä nyt juur vyöryttivät tietä pitkin ja lauleskelivat: "kipposten, kupposten, astiani täyteen!" Jopa kohta seisoivatkin töyrään korkeimmalla kukkulalla.

"Voi, Paavo! täällä on mansikoita aivan punassa vain. Poimitaan, Paavo", lallasi Liisa lystisti.

Ja nyt molemmat poimimaan! Poimitaan siinä sitten vireästi hyvin; eikä aikakaan, niin jo ovat astiat täynnä makeita mansikoita.

"Joko mennään kotia nyt, Liisa?" sanoi Paavo.

"Älä hätäile; minä poimin vielä vähän vyöliinaani", vastasi Liisa.

"No, olkoon menneeksi!" tuumasi Paavokin, "minä poimin lakkiini."

Siinä nyt taas seisotaan kyykkyisillään, ja marjoja karttuu karttumistaan.

Mutta mitäs ollakkaan! Korkealla ilmassa tuolla, juur Paavon ja Liisan pään kohdalla, lentää löyhyttelee suuri, suuri lintu, jolla näkyy olevan varsin summattoman suuret siivet, niin suuret, että niiden alle varmaankin mahtuisi koko joukko Paavoja ja Liisoja.

Niin ainakin sisarusten mielestä, jotka juur tarkistella tuijottivat tätä kummitusta.

Se oli lintu semmoinen, joka piti tapanansa pistää siipiensä alle kaikellaista ja monenmoista elämää ja lentää tiehensä, taikka suoraan noukkia nokkaansa pienempiä lintuparkoja, joita ei edes viitsinyt kantaakkaan siipiensä alla; ja sitä lintua sanottiin Kotkaksi. Ja vieläpä oli tämä kotka oikein Keisarin Kotka, Niin, se oli todellakin Keisarin palveluksessa. Se liiteli, laateli maat ja meret, ja oli sillä, kotia kun tuli Keisarin hoviin, aina jotain uutta Keisarille. Välistä toi se kaukaa ulkomailta kaikellaisia kummallisia kukkoja ja kanoja, joista Keisarille syntyi kaunihia kulta-munia ja jotka pudottivat hopea-höyheniä. Välistä taas toi se kissoja ja koiriakin kaikki kultakarvaisia vain; sillä kullasta kaikki Keisarille olla pitää.

Nyt kun Kotka näki lapset töyräällä, ajatteli heti: "Aha! Tuossapa taas uutta Herra Keisarilleni. Kuinka nuo punaiset marjat maistunevat makealta suussa suuren Herra Keisarin, vaikkapa ne eivät kultaa olekkaan. Tuskinpa hän ennen on semmoisia syönytkään, hän, jonka tavallisena ruokana on voisula vain ja kultavelli. Ja nuo lapset minä samassa vien näytteeksi kerran Keisarille, mimmoiset pikku pojat ja tytöt tässä maassa ovat, koska tämä maisemakin on Herra Keisarin valtakuntaa." Niin tuumasi Kotka ja yht'äkkiä -- hilivei! pisti alas ilmasta Paavon ja Liisan kimppuun. Sovitteli siinä sitten siipiensä alle heidät, vaikka lapsiparat kyllä ponnistelivat vastaan. "Älä vie meitä! älä vie meitä!" huusivat Paavo ja Liisa. Mutta Kotka ei ollut kuulevinansakaan; ilmaan nousi vain, eikä lasten ollut muu kuin seuraaminen. Mutta marjat, astiat sinne jäivät töyräälle, sinne Paavo paran lakkikin. Kotka ei nyt siinä hädässä niitä muistanutkaan, kun oli Liisassa ja Paavossakin kylliksi työtä, ja lapset taas olivat niin hämmästyksissään, ett'ei heidän siinä käynyt marjoistansa, astioistansa huolta pitää. Niin läksi siis Kotka lentoon. Lensi sitte pitkät matkat, maat ja meret, ja miten lienee lentänytkin, niin jo tultiin viimein Keisarin hoviin. Ja kohta saamme kuulla miten siellä kävi.

Toinen Luku.

Mitä Paavo ja Liisa näkevät Keisarin luona ja kuinka he jälleen tulevat kotia.

Komea oli Keisarin koto. Kullalta kiilsivät katot ja hopealta hohtivat seinän hirret.

Istui siellä Keisari sitten istuimellaan, joka oli niin kaunis, niin kaunis, ett'ei voi virressä vetää eikä saarnassa sanoa.

Kotka, kun nyt tuli lentäen, huomasi Keisarin jo akkunasta heti, vaan ei malttanutkaan ovesta lentää sisälle, kiire kun oli näyttää hallitsijalleen mitä makeaa taas muassansa toi; akkunasta säntäsi sisälle peto vain.

"No, mikä sen siivoton pöllö sinä olet, kun akkunasta sisälle lennät!" huudahti närkästyksissään Keisari.

"Tässä kerran tämän maan eläviä, tässä tämän maan marjasia!" vastata pöyhisteli Kotka vain eikä ollut millänsäkään Herransa huudosta, ja samassa laski lapset laattialle Keisarin eteen. Siinä seisoivat siis Liisa ja Paavo kuni puusta pudonneet.

"Mitä minä noilla teen!" ärjäsi Keisari Kotkalle; "kuka sinun on käskenyt ihmisen lapsia minulle tuoda, enhän minä niitä syö."

"Niillä on makeita marjoja, makeita marjoja", kehui Kotka ja oli toimissaan vain.

"No, annappa tänne marjat sitten", käski Keisari.

Mutta nyt joutui Kotka pahaan pulaan. Jo huomasi, että Paavon, Liisan marjat olivat menneet.

"Kah, sen veijarit!" karjui Kotka, "kun marjat olette pudottaneet."

"Mene matkoihisi sinä, kurja Kokko, äläkä tässä tyhjiä tuumi", määräsi Keisari.

Ja Kotka parka pötki pois, minne lienee pyörähtänytkin.

Nyt kääntyi Keisari lapsiin. "Mistä te olette, lapsi parat?" kysyi hän.

Mutta Paavo ja Liisa olivat niin peloissaan, ett'ei sanaakaan heidän suustansa lähtenyt. Tämän havaitsi Keisari ja päätti lempeästi kohdella lapsukaisia.

"Älkää peljätkö ollenkaan, rakkaat lapseni, en minä teille pahaa tee; puhukaa pois vain! Kenen poika sinä olet, pieni popposeni?" puheli Keisari, taputtaen Paavo poloista olkapäälle.

Tästä jo rohkeni Paavo ja vastasi: "Isän poika minä."