Kultainen linna: Satuja Suomen lapsille

Jörre onnenpoika. Jättiläisten kilpailu. Kalojen vallankumous. Taikaomena ja sen sisaret. Lintujen lentokilpailut. Köyhä sotamies ja rangaistu prinsessa. Satu saunan synnystä. Hyvän enkelin työ. Lapinmaan ihmeitä.

Jörre onnenpoika.

Oli kerran ukko ja akka ja heiliä koti semmoinen kuin harakan pesä. Se oli tien poskessa mäkitöyrään juuressa niin liki metsää, että suurten naavakuusten oksat tuulisella säällä ulottuivat koskettamaan kattoa ja seinähirsiä. No, siitäpä niitä tippui havunneulasia ja sadepisaroita katolle, joten se ennenaikaansa lahosi ja alkoi kasvaa sammalta.

Ukon ja akan pojat, Jysky, Jere ja Jörre, olisivat jo aikaa kaataneet kuuset, mutta isä-ukko oli estänyt, sanoen hyvän onnen kukkuvan kuusien oksilla, mutta pahojen onnien piileskelevän sen juurien alla. Kulloin ikänään kuuset kaadettaisiin, puhaltautuisivat pahat onnet piilostaan ihmisten ilmoille ja tuvan asukkaiden ahdistelijoiksi, mutta hyvä onni lentäisi tipo-tiehensä.

Pojat olivat tälle nauraneet arvellen, että se oli vain vanhaa taikauskoa, mutta sitä uhemmin oli ukko penännyt poikia puihin koskemasta.

Pojat siitä hiukan harmistuivat ja alkoivat lyödä laimin tehtäviään. Eivätpä he välittäneet tuvan kattoakaan korjata, vaikka se näytti jo uhkaavan pudota perheen hartioille.

Vihdoin otti ukko pojat tiukalle. Hän hankki puodista kolme leveäteräistä kirvestä sekä yhtä monta sahaa ja käski akan leipoa täyden taikinan reikäleipiä. Ne hän jakoi tasan kolmeen säkkiin, kokosi sitten pojat ympärilleen ja antaen heille kullekin varustuksensa virkkoi:

-- Nyt tässä on meidän erottava. Me vanhat varikset joudamme kuolla tähän hiiren loukkuun, mutta teidän on mentävä maailmalle ja yritettävä eteenpäin elämässä niinkuin kukin parhaiten osaa. Saatte kaiken, mikä on tämän oven ulkopuolella minulle kuuluvaa, mutta pyhiin puihin älkää minun elinaikanani kajotko. --

Hyvästellen siitä sitten pojat erosivat ja lupasivat vielä joskus käydä vanhempiaankin katsomassa.

Mutta kohta pihalla syntyi heidän kesken erimielisyyttä siitä, mitä kukin ottaisi peruiksi isänkodista.

Jysky, vanhin veljeksistä, kolusi kauran siemenet aitanhinkalosta, jättäen niitä vain pari kappaa ukon tarpeiksi. Jere tempasi aitan nurkasta lapion ja kaikki sirpit sekä uuden hevosennahan, joka oli jo suutarin käsiin kannettavassa kunnossa. Muuta kelvollista ei hän siinä kiireessä keksinytkään.

Jörre, nuorin ja hidasluontoisin, oli seisoa jörritellyt pihalla ja katsellut toisten lähdön hötäkkää. Se näytti hänestä ihan lopun edelliseltä humakalta.

Työntyi hänkin viimein vuorostaan aittaan ja alkoi etsiä, olisiko mitään otettavaa jäljellä. Löytyihän sieltä ylisiltä ruojusaapaspari ja kulunut hevosloimi. No, ottipahan ne, niin ei ihan tyhjin käsin tarvinnut alottaa elämäänsä!

Mutta mäen päälle päästyään alkoikin poikia pelottaa maailman avaruus ja tien pituus. Hyvä oli sittenkin ollut isän leveä selkä suojana, mutta nyt ei enää auttanut sen turviin työntyä.

He päättivät asettua isän maalle ja valita siitä kukin mieleisensä kolkan asuntoa ja peltoa varten. Metsämaa jouti jäädä yhteiseksi.

Jysky valitsi sen osan, josta hän tiesi parhaimmin peltoa saatavan. Jere otti kappaleen suon laitaa, missä myös oli uhkein koivumetsä ja niin jäi taaskin Jörrelle ammoin kaskettu aho, jossa ei ollut muuta kuin kiviä, kantoja ja vaivaisia leppäpensaita.

Toiset alkoivat heti perille päästyään pirtin rakentamispuuhat. He kaatoivat hyviä tukkipuita ja kilkuttelivat kirveillään aamusta varhain puoliyöhön, kunnes tupa oli valmis.

Jörreltä kului ensimmäinen päivä pelkässä ihmettelyssä. Toisena hän istuskeli ja itki kovaa kohtaloaan, eikä vielä kolmannenkaan ehtoon koittaessa ollut hänellä ainuttakaan puuta rakennuspaikalla.

Silloin ehti onnenhaltija hänen avukseen.

-- Mitäs sinä mies siinä mietit ja itket? -- kysäisi se ja hipaisi Jörreä taikasulallaan sydänalaan.

-- Itkenpä huonoa onneani. Olen hidas ja jään elämänleikissä aina huonoimmalle osalle. Tahtoisin tähän tuvan tehdä, mutta ei ole lähellä puita. Mikä minun nyt tulee turvaksi? --

-- Voi hölmö sinuas -- toruili haltija. -- Pistäydy peittosi alle ja nuku yösi rauhassa, turhia hätäilemättä. --

Haltija hävisi sen tien.

Jörre teki työtä käskettyä. Mutta kun hän aamulla avasi silmänsä, olikin siinä komea talo kiluineen kaluineen ja karjaakin kaikenlaista.

Haltija antoi hänelle avaimet kouraan ja virkkoi:

-- Nämä ovat sinun valtakuntasi vartijat. Säilytä niitä kuin silmäterää, sillä jos niistä ainuttakaan kadotat, tulee turma myös asunnollesi. --

Taaskin livahti haltija kadoksiin.

-- No, minähän olen onnen Pekka! -- aikoi Jörre ihmetellä ja päästi pitkän röhönaurun, kätkien samalla avaimet sisätaskuunsa.

Mutta Jere kuuli hänen naurunsa ja ihmetteli, että mikä hullu mies niin nauraa suuressa salossa. Tuli siitä etsimään ja tapasikin oman veljensä ilmosen ihmeine asuntoineen. Voimallaan uhkaillen pakotti hän Jörren kertomaan kaiken tapahtuneen.

-- No, tottahan sinä, veliseni, suot minunkin nukkua yöni sinun taikapeittosi alla? -- hän pyyteli lipevän liukkaalla kielellä. Mutta kuitenkin hänellä olivat pahat elkeet mielessä.

Jörre juotteli toiselle nuoret maidot, kestitsi kuin keisaria ja antoi hänen käydä tuon kuluneen hevosloimen alle nukkumaan. Itse hän paneutui pitkäkseen pehmoisen sänkypeiton suojaan.

Kun Jere ei saanutkaan hyvää haltijaa luokseen, hän odotukseen ikävystyneenä viskasi peiton päältään, hiipi varkain ulos ja pisti palavan tuohikäppyrän veljensä taikatuvan nurkan alle. Sitten juoksi hän vahingoniloisena tiehensä.

Mutta samassapa kiirehti hyvä haltija pukkaamaan Jörreä kylkeen.

-- Mies hoi, tupasi on tulessa! Mitäpä, hölmö, niin varomattomasti tulta pitelitkin? --

Ja pirtti paloi pohjaansa myöten.

Taaskin sai Jörre kovasti surra.

Hän etsi isältä saamansa saapasruojut, vetääkseen ne jalkaansa ja lähteäkseen uusia asuinsijoja maailmalta etsimään. Mieli näet paloi pois tästä pahan onnen pohjukasta.

-- Voi tyhmiä tuumiasi, mies! -- nauroi samassa hyvä haltija. -- Mitä sinä lähdet pahaa onnea pakoon? Johan se on ehtinyt edelläsi sinne, mihin mielit vast'edes asettua. Elele vain täällä, sillä synnyinseuduilla on sittenkin oivallinen ollaksesi --.

Ja siinä samassa tuntui joku voima työntävän saapasruojuun pujottuvaa jalkaa takaisin. Kun hän pisti kätensä kenkään, nousi sieltä tukku paperirahoja.

Kelpasi jälleen onnettomuuden hetkellä iloita ja vetää suunsa vehnäselle.