Kaarinan kesäloma

Kaarina Holsti astui ensimmäistä kertaa eläessään sisään sairaalan portista. Pelonsekaisella kunnioituksella hän katseli suurta punaista tiilirakennusta kirkkoineen. Käytävässä, jo heti ovesta sisään tultaessa, lehahti sairaalailma vastaan; nuoresta, kevätilman tuoksua äsken hengittäneestä tytöstä tuntui miltei kaamealta tänä nukutusaineiden, lysolin ja lääkkeiden täyttämä ilmakehä.

-- Saako tavata tohtori Holstia? kysyi hän käytävässä liikkuvalta sisarelta.

-- Olkaa hyvä, numero 19.

Kaarina avasi oven. Hän oli päättämällä päättänyt olla vahva ja iloinen tavatessaan vanhemmat. Mutta kun hän näki isän kalpeana ja oi, kuinka laihtuneena, kärsivän näköisenä, pettivät hänen voimansa.

-- Isä rakas, rakas isä, muuta hän ei saanut itkultaan sanotuksi heittäytyessään syleilemään vuoteella lepäävää isäänsä.

Isän huulet vapisivat.

-- Lapsi kulta, sopersi hän. Mutta hänen kätensä ei noussut hyväilemään lempitytärtä kuten aina ennen.

Tohtorinna Holsti tarttui lempeästi tytön päähän ja kohotti hänen kyyneleiset kasvonsa peitteeltä, jonne hän ne oli kätkenyt.

-- Etkö äitiä tervehdikään?

Kaarina kietoi käsivartensa äidin kaulaan nyyhkyttäen.

-- Kas niin, sanoi äiti, olemme jo itkeneet, nyt tahdomme pitää hauskaa. Ja luoden silmäyksen Kaarinan kädessä olevaan paperitötteröön hän lisäsi: -- Ellen väärin arvaa, on sinulla isälle tuomisia.

Kaarina pyyhki kyynelet silmistään. Rakas, siunattu äiti -- aina hän oli yhtä rauhallinen, yhtä hillitty. Hän laski pussinsa pikku pöydälle isän vuoteen viereen.

-- Ostin isälle vähän appelsiineja.

-- Kiitos, tyttöseni. Mutta sinun täytyy myös kuoria ne. En osaa ollenkaan liikuttaa käsiäni.

Kaarina loi pelästyneen katseen äitiin. Tämä nyökäytti myöntävästi päätään.

-- Niin, niin, Kaisu, nivelleini ei ole leikin asia. Isän tauti on päässyt kehittymään liian pitkälle. Lääkäri antaa kuitenkin hyviä toiveita. Mutta etkö ole lainkaan utelias kuulemaan Lanterin uutisia?

Kaarina ymmärsi äidin tahtovan kääntää keskustelun hilpeämmälle tolalle. Hän voitti liikutuksensa ja oli jo hetkeä myöhemmin täydessä kyselyn ja kertomisen touhussa. Tohtorin rasittuneille kasvoille levisi päivänpaisteinen hymy hänen katsellessaan ja kuunnellessaan vilkasta tytärtään. Kaarina oli aina ollut isän lempitytär.

-- Tulethan huomennakin, hän kysyi pyytävällä äänellä, kun Kaarina teki lähtöä.

-- Varmasti, meillä on tosin häpeämättömän pitkä läksy saksankielessä, mutta voinhan lukea täällä sinun huoneessasikin, vai mitä? Ajatteles, isä, meillä oli eilen matikan kokeet, ja minä sain 8. Olen siitä hirveän iloinen, tiedäthän, että matikka ja minä olemme kuin kissa ja koira.

-- Matikka? äiti kysyi kohauttaen silmäkulmiaan. Kaarina nauroi. -- Matematiikkahan se tietysti on, sinä kiusoittavan säntillinen äiti. Mutta kyllä minun nyt totisesti täytyy lähteä. Hyvästi nyt, isä kulta, täytyy mennä läksyjä takomaan.

Tohtorinna saattoi tytärtään käytävään.

-- Voitko viipyä vielä tuokion? kysyi hän. Minulla olisi sinulle hiukan puhumista. Seurusteluhuoneessa ei näy olevan ketään tällä kerralla.

Hän johti tytön sairaalan pieneen, kodikkaaseen seurusteluhuoneeseen, jonka seinillä oli Jumalan äidin ja Kristuksen kuvia. Istuutuen sohvalle hän veti Kaarinan viereensä.

-- Entä nyt, äiti? kysyi Kaarina arasti. Hän huomasi äidillä olevan jotakin ikävää puhuttavaa, jota hänen oli vaikea tuoda esille.

-- Sinä näet, Kaarina, alkoi tohtorinna, että isä on hyvin sairas. Tämä kevät on ollut sanomattoman vaikea, tuskia päivällä ja yöllä.

-- Voi äiti, Kaarina puristi äidin kättä, miksi et ole minulle kirjoittanut, millä kannalla asiat olivat? Mainitsit vain melkein kuin ohimennen isän vanhasta vaivasta, kiusallisesta leinistä. En voinut arvata hänen olevan näin huonona. Oikein kauhistun, kun ajattelen, että minä olen täällä vain pitänyt hauskaa huolettomuudessani, silloin kun isä on kärsinyt ja sinä hänen kanssaan.

-- Et olisi kuitenkaan voinut meitä auttaa, Kaisu, koulutyösi vain olisi siitä kärsinyt. Kati on ollut minulle suureksi iloksi ja avuksi, hän on lukenut ääneen isälle ja auttanut, missä on tarvittu. Et usko, kuinka hän on kehittynyt.

-- Niin, mutta minä olen jäänyt aivan ulkopuolelle kaiken.

-- Sinun aikasi kyllä vielä tulee; siitä nyt juuri aionkin puhua kanssasi. Lääkäri, joka isää hoitaa, arvelee, että on välttämätöntä hänen lähteä jonnekin kylpylaitokseen ulkomaille, luultavasti Ranskaan, Aix les Bainsiin, jossa on mainioita rikkilähteitä. Olemme sen vuoksi todellakin tuumineet lähteä, niin pian kuin isä suinkin pääsee liikkeelle, toivoakseni toukokuun lopulla.

-- Siis kesäksi -- oi äiti! huudahti Kaarina mielipahalla.

-- Niin, ikävähän on juuri kesäksi lähteä pois, kun sinäkin pääset kotiin.

-- Ja kauanko viivytte? Kenties koko kesän?

-- Luultavasti.

-- Miten käy sitten Lanterin, äiti, meidän, lasten, ja puutarhan ja kaiken? Tämähän on hirveätä!

-- Jos olisit nähnyt isän kärsimyksiä tänä keväänä, et noin puhuisi, Kaisu. Äidin äänensävyssä oli moitetta.

-- Anteeksi, rakas äiti, olen kovin itsekäs. Eihän mikään tietysti ole ikävää, kun isän terveys on kysymyksessä. Mutta tuntuu kauhealta ajatella kesää ja Lanteria ilman sinua ja isä kultaa.

Tohtorinna oli hetken ääneti. Sitten hän lausui:

-- On vielä muuan seikka, josta minun täytyy sinulle puhua. Lääkäri, joka hoitaa isän virkaa hänen sairautensa aikana, on pyytänyt saada Lanterin asunnokseen. Hän on varakas ja tarjoo siitä varsin korkean vuokran.

-- Mutta, äiti, ettehän ole siihen suostuneet? Meidän kaunis kotimme, rakas Lanterimme vieraiden hallussa! Mahdotonta!

-- Isän tauti on jo maksanut paljon, ja olo kylpylaitoksessa nielee tuhansia. Me emme ole rikkaita, Kaarina, pienikin summa on tervetullut lisä varoissamme tätä nykyä.