Satuja lapsille luettavaksi

Satukontti. Vuorenpeikko ja paimentyttö. Jouluaatto metsässä. Satu pienestä viulusta. Hallin ja Mirrin karkumatka. Peipponen.. Aaltojen salaisuus. Pienikki ja metsätonttu. Satu kolmesta lapsesta, jotka menivät kevättä hakemaan.

Satukontti.

Olipa muinoin mies, jolla oli kolme poikaa. Isoiksi tultuaan sanoivat he isälleen: "Anna meille sauva ja eväskontti, tahdomme lähteä ulos maailmalle onnea koettelemaan." Isä antoi kullekin leipäkyrsän eväskonttiin ja paksun koivusauvan käteen, ja niin he lähtivät matkaan. Käveltyään vähän aikaa tulivat he tienristeykselle, josta erkani kolme tienhaaraa. Siinä sanoivat he toisilleen hyvästi ja astuivat kukin omaa tietään. Vanhin tuli suurelle kankaalle, missä kanervat punoittivat ja mäntypuut tuoksuivat pihkalle. Sammaleisella kivellä istui pieni punalakkinen tonttu itkemässä. Oletteko koskaan nähneet tontun itkevän? siinä on jotain kummallista. Se pudottaa näet jokaisen kyynelpisaran pieneen pähkinänkuoreen ja pistää sen sitten suuhunsa. Sillä lailla se voi itkeä lakkaamatta monta päivää ja monta yötä, onpa tonttuja, jotka ovat itkeneet monta kymmentä vuottakin perätysten. Muuten oli tämä tonttu erittäin viisaan näköinen, sen nenällä oli suuret kultasankaiset lasisilmät, ja parta ulottui pikkuvarpaan kärkeen. Poika tuijotti vähän aikaa tonttuun, viimein hän kysyi: "Mitäs itket tonttu rukka?"

"Ah minua poloista, voi päiviäni, armahtakaa minua tontuista onnettominta", valitti tonttu.

"Mikä sinua sitten vaivaa oikein?"

"Voi, jospa äitini olisi arvannut, mitä hänen Kyrmyniskalleen tapahtuu", ulisi tonttu. "Mene tiehesi, tyhmä ihmislapsi, et sinä voi minua kuitenkaan auttaa."

"Sanohan kuitenkin miksi itket."

"No niin, olen matkalla kosimaan kaikkein suloisinta tonttutyttöstä, mikä maan päällä on nähty. Säkissäni oli minulla kalliita kiviä ja kultaa yllin kyllin ja iloisena kuljin matkaani. Mutta äkkiä unohdin poloinen nimeni enkä sitä nyt muista vaikka ajattelisin pääni puhki. Kuusi päivää olen tässä jo tuuminut sitä, joll'en tänäpäivänä sitä keksi, vie joku muu tonttu morsiameni."

"Ahaa", arveli poika, "tämä tonttu näyttää viisaammalta kuin mitä hän on. Joll'en aivan suuresti erehdy, lausui hän juuri äsken nimensä, eikä kuitenkaan muista sitä. Kuuleppas, tonttuseni, mitenkä sinä, joka näytät niin hirveän viisaalta, et edes omaa nimeäsikään tiedä."

Tonttu katseli vihaisesti suurten silmälasiensa takaa poikaan, sitten se rupesi taas voivottamaan. "Voi minua, uhuh, huu. Jos minua autat, annan sulle kourallisen kalliita kiviä."

"Sanoppas ensin, tonttu kulta, kuinka noin viisaalla miehellä saattaa olla niin huono muisti, ett'ei nimeänsäkään muista."

"Uh, huu" itki tonttu, "en minä ole laisinkaan viisas, lasisilmäthän minut näin viisaan näköseksi tekevät. Oikeastaan olen yhtä tyhmä, kuin kaikki muutkin tontut, mutta isoäitini isoäidin lasit antavat viisaan näön vaikka pässille. Siinä on koko salaisuus."

"Hei, sepä lystiä", tuumi poika, "kuuleppas, tonttu, jos annat mulle lasisilmät, sanon sulle nimesi."

Ei tonttu oikein mielellään olisi lasejaan antanut, mutta ajatellessaan pikku tonttutyttöä otti hän ne nenältään ja ojensi pojalle. Hei, kuinka oppineelta tämä nyt näytti, tontun täytyi nousta kiveltä ja kumartaa, sillä viisautta aina kumarretaan, vaikka se piilisikin vain lasisilmissä.

"Kyrmyniska on nimesi", sanoi poika, kääntäen selkänsä tontulle, joka kirkasi ilosta ja alkoi juosta kankaan poikki säkki selässä. Mutta poika kulki eteenpäin ja näytti niin sanomattoman viisaalta lasisilmineen, että ihmiset kaikkialla nostivat hattuaan ja kuiskasivat toisilleen: "Hyvänen aika, kuinka oppinut hän mahtaa olla!"

Ja hän tuli kuuluisaksi kautta koko maan, ylhäiset tulivat häneltä neuvoa kysymään, ja jokainen kiitteli hänen viisauttaan, mutta eipä kukaan arvannut, että tontun isoäidin isoäidin lasisilmissähän se viisaus piili. Eikä poikakaan sitä kellekään kertonut; hän oli nyt oppinut herra, oikein professori, ja kas silloin hän oli mielestään onnellinen.

Toinen veli yöpyi vuoren rotkoon ja kätkeytyi kivilohkareiden taa sammalikkoon. Keskiyöllä kuuli hän siipien suhinaa ja näki suuren huuhkajan lentävän ontosta puusta: huh, huu! huusi se.

"Huh, huu", vastattiin metsästä, ja heti lensi pieni keltainen pöllö huuhkajan luo. "Mitä kuuluu?" kysyi huuhkaja. "Eipä juuri mitään erinomaista, mutta muistatko kummitäti, että prinsessa huomenna täyttää kuusitoista vuotta. Koko hovi itkee ja parkuu, kuningas huokailee ja kuningatar pyörtyy joka viides minuutti. Prinsessa rukka on itkenyt siniset silmänsä punaisiksi ja värisee kuin haavan lehti pelosta."

"Mitäs hänelle sitten tapahtuu?" rääkyi korppi lentäen paikalle.

"Kah, etkö sitä tiedä", virkkoi huuhkajamuori. "Huomenyöllä kello kaksitoista täsmälleen tulee ilkeä yölepakko ottamaan hänet morsiamekseen, ei siinä itku eikä parku auta."

"Kauheata", kirkui korppi, "eikö kukaan voi pelastaa häntä?"

Huuhkaja oli hetkisen vaiti, mutta sitten se kuiskasi: "Kas, oikeastaan se on suuri salaisuus. Ukkoni kertoi sen minulle vannottuani, etten siitä kellekään puhuisi, mutta jos lupaat olla siitä juoruamatta, voin sen sinulle kuiskata. Jos joku kuninkaan hovissa ymmärtäisi näyttää peiliä yölepakolle, niin se heti karkaisi tiehensä, ja lumouksen valta olisi murrettu. Yölepakot näet hirveästi pelkäävät omaa kuvaansa, ja ihmekö se, ovathan ne niin rumia."

"Vai niin, voi, voi", päivitteli korppi, ja sitten lensivät kaikki kolme tiehensä. Mutta poika ryömi esille piilostaan, juoksi metsän läpi ja tuli kuninkaan linnaan. Siellä vallitsi syvä suru. Tornissa liehui sysimusta lippu, hoviherrat ja hovinaiset nyyhkyttivät mustareunaisiin nenäliinoihin, ja kokki poltti kaikki paistit pohjaan pelkästä surusta. Poika astui suoraan valtaistuimen eteen, missä kuninkaan herrasväki istui murheellisena; hän löi kantapäänsä yhteen kumartaen ja sanoi: "Jos teidän korkea Majesteettinne suo, pelastan minä prinsessan." Kuningaspa tätä ei ensin uskonut, mutta hädissään hän viimein lupasi pojalle prinsessan ja puolen valtakuntaa, jos hän hänet pelastaisi, niinkuin kuuluutettu oli. Siinä samassa lensikin yölepakko savutorvesta sisään. Hyi, miten ilkeän näköinen se oli! Oikein kävi sääliksi ihanaa prinsessaa, jonka piti ruveta mokomalle hirviölle puolisoksi. Yölepakko laski nahkasiipensä alas, tepasteli prinsessan luo ja vonkui: "Seuraappas nyt mukaani, ihana prinsessa." Jo tarttui hän itkevään kuninkaantyttäreen viedäkseen hänet, mutta samassa ryntäsi poika esille, vetäsi peilin, jonka hän oli piilottanut konttihinsa, ja pani sen yölepakon eteen. Tämäkös raivostui! Sylki ja sihisi, vinkui ja tavoitteli ympärilleen terävillä kynsillään, mutta poika ei peljästynyt, piteli vain peiliä hirviön edessä. Silloin levitti se suuret mustat siipensä ja lensi takaisin ulos savutorvesta eikä siitä sen koommin kuultu. Mutta prinsessa oli pelastettu, ja samana iltana vietettiin komeat häät kuninkaan linnassa. Niinpä oli keskimäinenkin veli löytänyt onnensa.

Nuorin veli sitävastoin kulki kauan maailmaa löytämättä onnea. Hän vaelsi kylät ja kaupungit, kävi kuninkaan hovissa ja viisasten luona, onnea hän vaan ei tavannut. Hänen vaatteensa kuluivat repaleiksi, leipäkyrsä oli kauan sitten lopussa, eväskontti ja sauva yksin olivat jäljellä. Eräänä iltana hän tuli synkkään metsään, niin synkkään ett'ei taivastakaan näkynyt kuin pieni pala, puut kun ulottuivat miltei pilviin. Kuusikon keskeltä kohosi savupilvi, ja sitä seuratessaan näki poika pienen pirtin kosken reunalla. Sen seinät olivat kovin mustuneet, ja katossa oli reppana, ei ollenkaan savutorvea. Poika astui pirttiin. Siellä istui ikivanha eukko kehräämässä. Ja ihmeellinen eukko se olikin. Tukka oli lumivalkoinen, ja pieni hän oli, niin pieni ja kumaraselkäinen, mutta silmät olivat kirkkaat kuin pikku lapsen ja posket punaiset.

"Paina puuta", sanoi hän.

Poika teki niin, ja eukko kehräsi edelleen. "Mitä sinä kehräät?" kysyi poika. "Kehrään satuja", vastasi eukko ja nyökkäsi päätään hänelle.

Tätä poika ihmettelemään, mutta eukko sanoi, ettei se ollut lainkaan vaikeata. Joka kerään hän kehräsi sadun, ja tätä työtä hän oli jo tehnyt monta, monta sataa vuotta.

"Tuolla tulevat lampaani", virkkoi hän, ja siinä tuokiossa tulikin lammaslauma määkien ja hyppien pihatarhaan.

"Tahdotko jäädä lampaitani paimentamaan?"

Poika suostui, sillä hän piti eukosta, ripusti eväskonttinsa seinälle ja jäi eukon luo paimeneksi. Mutta eivätpä hänen paimennettavansa olleetkaan tavallisia lampaita, vaan satulampaita, sellaisia, joiden villasta kehrätään satuja, iloisia ja surullisia, lyhyitä ja pitkiä. Nurmikaan, jota ne söivät, ei ollut toisten nurmien kaltainen. Siinä kasvoi ihania kukkia, tulipunaisia ja sysimustia, sinisiä ja keltaisia. Punaisista kukista tuli iloisia satuja, mustista surullisia. Keltaisista sai sellaisia satuja, joissa puhuttiin vuorenpeikosta ja noitaämmistä, mutta sinisistä sellaisia, jotka puhuvat merenneidoista ja vedenhaltiasta. Päivisin poika paimensi lampaita ja illoin hän istui pirtissä eukon kehräämistä katselemassa. Näin kului pitkä aika. Eräänä iltana sanoi eukko: "Nyt olet palvellut kyllin kauan. Huomenna saat lähteä taas maailmalle. Ahkeruutesi palkaksi täytän eväskonttisi satukerillä. Joka kerran kun tahdot kertoa jonkun sadun, tarvitsee sinun vain sanoa: satukontti aukene, ja heti saat kauniin sadun. Mutta muista aina sulkea kontti visusti, muuten kerät vierivät matkoihinsa."

Poika kiitti hyvää eukkoa ja lähti satupirtistä pois maailmalle. Hän oli iloinen kuin lintu kulkeissaan tietä pitkin, satukontti riippui hänen olkapäillään, se oli aivan tavallisen kontin näköinen, eipä arvannut vastaantulija siinä satuja piileilevän. Tulipa hän niin aukealle marjamäelle. Siellä lapsiparvi oli mansikassa poimien uutteraan punaisia marjoja vasuihin ja tuohisiin. Poika istuutui suurelle kivelle ahon keskelle, pani kontin polvilleen ja mietti.

Koetanpa nyt, puhuiko satueukko totta. "Satukontti aukene", virkkoi hän ottaen kontistaan suuren kerän. Hei, mikä lysti satu sieltä tulla tupsahti! Lapset juoksivat kilvan hänen luokseen ja istuutuivat piiriin kiven ympärille kuunnellen kontin ihmeellistä sisällystä. Ettepä usko miten soma se satu oli, siinä kerrottiin vanhasta kissapöllöstä, joka kosiskeli nuorta ihanaa kuuntyttöä, mutta siitä emme nyt ennätä puhua. Kun poika oli lopettanut satunsa, sulki hän kontin, heitti lapsille hyvästi ja lähti astumaan kotia päin, vanhan isänsä luo. Sielläkös elämää oli! Vanhin poika, tuo oppinut professori, oli näet hänkin tullut isää tervehtimään, ja komeissa vaunuissaan ajoi toinen veli kuninkaantyttären kera punaisesta veräjästä pihalle. Eipä vain isällä koskaan ennen ollut näin hienoja vieraita ollut. Aidan päällä töllistelivät kaikki kylän lapset suut selällään tätä komeutta. Isäukko istui rahilla pirtin ulkopuolella ja hänen vieressään kultaisilla tuoleilla keskimäinen veli prinsessoineen, sekä professori. Silloin astui pihalle nuorin veli konttineen.

"Hyvää päivää isäukko", sanoi hän, "hyvää päivää, herra professori ja teidän kuninkaallinen korkeutenne. Tässä minä nyt olen."

Mutta isä ja veljet rupesivat häntä torumaan. "Etkö ole onnea saavuttanutkaan? Tulethan takaisin yhtä köyhänä kuin menitkin. Sama konttikin on hartioillasi." Ja sitten alkoivat molemmat toiset veljet kehua onneaan. "Minä olen niin viisas", sanoi vanhin veli, "että ihmiset minua kumartavat ja ylistelevät, Salomokin oli vain lapsi minun rinnallani."