Kesämatkoilla kanootissa

Alkusanat. Matkalla. Saimaalla. Saimaalta Päijänteelle. Kymin uittoväylä. Ätsäristä ja Viiroilta Poriin. Vuoksella. Nevalla. Ohjeita ja neuvoja. Kanootti-matkoja Suomessa 81 Kanootin rakennus. Varustautuminen pitkälle matkalle. Yleisiä ohjeita.

Alkusanat.

Jo siitä on muutamia vuosia, kuin minä tein ensimmäisen pitkän matkani kanootilla. Sitä ennen olin ollut innokas astuskelija ja kesäaikoina kuljeksinut, laukku seljässä, ympäri maita. Nyt olin oppinut tuntemaan matkailijalle uuden kulkuneuvon, ja se on joka vuosi houkutellut minua uusille matkoille.

Kanootilla pitää Sisä-Suomessa matkustella. Kanoottimatkailija määrää vapaasti retkensä, pitämättä lukua tavallisista kulkuteistä, ja jos hän tahtoo poiketa maamatkalle, jätetään vene rannalle, jossa se palatessa on valmiina kantamaan häntä edelleen, taikka myöskin saattaa sen edeltä päin lähettää seuraavan matkan alkupäähän. Hän nauttii kaikkia jalkaisin matkustajan etuja eikä kuitenkaan ole kahlehdittu maahan.

Kanootilla! Mutta sehän on vaarallista, sitä paitsi vielä väsyttävää, epämukavaa j.n.e. Niin, vastaväitteitä tosiaankin on paljo suunnitellessa kanoottimatkaa. Ehkäpä sen tähden muutamat kuvaelmat kanoottielämästä voisivat haihduttaa tuota epäluuloa ja jonkun verran innostuttaa koettelemaan tätä vaarallista kulkua sekä olla ohjeena varustautuessa.

Kuvaukset, vähäksi osaksi ennen julaistuja Sporten nimisessä aikakauskirjassa ja Matkailijayhdistyksen 1888 vuoden vuosikirjassa, eivät ole saadut varsinaisilta urheiluretkiltä, joilla nopeus tai hyvät tulokset ovat tarkoituksena. Soutu on ollut ainoastaan kulun välittimenä, soutaja oikeana matkailijana, joka on malttanut rauhassa nauttia kaikkea, kuin on sattunut eteen, ja levätessään katsella seutuja, joissa on käynyt. Matkan huviin nähden ovat siis voimat olleet vähempi-arvoiset kuin avoin mieli ja kevyt sydän. Kanootti on tullut kulkuneuvoksi matkailijalle, yhtä hyvin naiselle kuin miehellekin.

Helsingissä joulukuussa 1890.

Tekijä.

MATKALLA.

Saimaalla.

I.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kuin läksimme Puumalan kirkkorannasta. Aamuhetket olivat kuluneet edellisenä päivänä tapahtuneen haaksirikon korjailemiseen. Matkamme oli alkanut huonosti. Hyvin varustettuina ja kanootit paraassa kunnossa olimme lähteneet Viipurista pyrkimään pitkin Saimaan kanavaa sisämaan suuriin järviin, ja kanavamatka oli melkein lopussa, kuin yhden veneistämme ilmoitettiin pahasti vuotavan. Ei ollut ajattelemistakaan saada sitä korjatuksi heti paikalla; sen tähden me mielihyvällä käytimme hyväksemme otollista tilaisuutta ja nousimme ylös päin menossa olevaan höyrylaivaan, joka juuri nousi siitä sulusta, johon olimme pysähtyneet, matkustaaksemme sillä Etelä-Saimaan suuren aukean seljän yli Puumalaan. Sinne olimme nyt saapuneet ja ystävälliseltä maakauppiaalta Konstantin Mutikaiselta saaneet kaikki välttämättömät korjaustarpeet. Uteliaan ja ihmettelevän lapsijoukon ympäröiminä oli meidän onnistunut tuketa kanootin pohjaan tullut reikä.

Pian oli suoritettu se vähäinen työ, jota Puumalan salmen hiljainen vastavirta tuotti, ja me luistimme pohjoista kohti lähimmille seljälle. Tyynenä välkkyi veden pinta edessämme. Silloin tällöin vienoinen tuulen henkäys hiukan väräytti kirkasta peiliä taikka peljästynyt raskaslentoinen kuikka nosti liikkeelle aaltoa. Päivä oli tullut keskikesän koko lämmössä; ainoastaan tuore vihreys ja ehkä myöskin keväinen luonnonlaatu saattoi aavistamaan, että vielä oltiin kesäkuun alussa. Me olimme kaikki kolme vähän ennen, kukin tahollansa, päättäneet pitkän lukukauden ja tunsimme nyt vapauden virtailevan suonissamme, vapauden tuosta uutterasta työstä ja talviolosta pääkaupungissa. Levottoman puuhailemisen olimme jättäneet sinne jälkeemme, nauttiaksemme nyt ihan täysin määrin yksin oloa ja vapaata elämää luonnossa.

Mitään määrättyä kulkujärjestystä ei näkynyt; milloin koeteltiin voimia ja kanootit lipuivat rinnan pitkin selkää, milloin unhottui soutu, airo vaipui ja mieli kiintyi lähirantojen kukoistukseen. Me emme olleet myöskään määränneet mitään varmaa matkan päätä päiväksemme; mitä ei ehditty tänään, saatettiin varsin hyvin jättää huomeiseksi. Edessämme oli kesä, ja se oli meidän, ja ympärillämme oli maa avoinna ja viehättävänä, ja sekin oli meidän. Täällä olimme päättäneet viettää joutopäivämme.

Edellisen päivän vahinko kohta unhottui, varsinkin kuin monella koetuksella saatiin selville, että se oli tyydyttävästi korjattu. Kuitenkin oli se vähän himmentänyt kanavamatkan muistoja, ja nykyään ympärillämme olevat maisemat myöskin puolestaan työnsivät niitä syrjään. Taitotekoinen vesitie on kyllä varsin miellyttävä soudella kanootilla, multa siinä ollaan liian ahtaalla, sillä rantavallit rajoittavat vapautta ja suunta on joka hetki määrätty. Ihan toista oli täällä ulkona, saaria oli kaikkialla kylvettyinä, siinä täytyi sokkeloista selvittäytyä ja joka aironvedolla avautui eteen uusi näköala, uusi salmi, joista saattoi valita minkä hyvänsä. Ja ehkäpä juuri kanavamatkan mielijohteet meissä vaikuttivat, että soudettuamme jonkun peninkulman poikkesimme pois yleiseltä merkityltä Savonlinnan väylällä laskemaan omia teitämme ilman luota purjehdusmerkkien alinomaisia muistutusta "tästä se tie käypi".

Lähdettiin Sulkavaa kohti Saimaan läntisimpiä selkiä pitkin, joka väylä on täynnä luonnon kauneutta. Korkeina kohoilevat rannat kummallakin puolen kapeita selkiä, jyrkkinä supistavat kallioseinät salmia. Seutu on aution näköinen, rannoilla kuuluu ainoastaan tasatahdissa toisiaan seuraavat kirveen iskut jostakin metsänhakkuulta; viljelty alue ei ulotu vesien rannoille asti, se on siirtynyt harjuille ja niiden rinteille; ainoastaan harvoin näkyy vene tai yksinäinen kalastaja.

Kuin purjehdusväylän viimeinen valkoinen kummeli katosi näkyvistämme, olimme joksikin ajaksi irtautuneet kaikesta suuren maailman yhteydestä; höyryveneet eivät kynnelleet näitä syrjäisiä selkiä. Ympärillämme oli järvimaisema kaikessa autiudessaan. Mutta se autius ei herättänyt mitään yksinäisyyden tunnetta. Järkkymätön tyyneys vallitsee perussäveleenä koko luonnossa. Kanootti ei ole täällä mitättömän pieni pähkinänkuori, vaan se vaikuttaa mielessä turvallisuutta ja luottamusta. Jylhän vakava ympäristö ei pelota, se antaa vain lepoa; se oi näytä meren majesteetillisuutta eikä vaadi taisteluun hengen edestä, se on rauhallinen kaikessa autiudessaan, se on lempeä, uinaileva. Tyyneys vallitsee, hiljainen ilta soveltuu paraiten tähän luontoon, ja sellaisen illan me juuri saimme. Me livuimme eteen päin, mieli omituisella tavalla puoleksi uneksivana, ja ainoastaan kalalokin kirkuna tai korkealla ilmassa liitelevä haukka johti ajatusta takaisin puuhiin ja taisteluihin.

Sisämaan luonto on yksitoikkoinen, se täytyy myöntää, yksitoikkoinen matkailijalle, joka tahtoo pikajunan vauhdilla kiiruhtaa nähtävästä paikasta toiseen. Näköalat eivät vaikuta valtaavasti, ei ole suurenmoisia, voimakkaita kuvia, joista hurmaannuttaisiin, taulu on toisensa kaltainen; varjostukset ja vivahdukset saattavat vaihdella, mutta pääluonne on aina sama. Nopealla höyrylaivamatkalla näitä järviä pitkin ei myöskään opita tuntemaan näitä seutuja, siihen täytyy panna runsaammin aikaa. Silloin vasta taulut tulevat eläviksi, tunkeutuvat katselijan koko olemukseen ja yhtyvät kokonaiseksi: silloin yksitoikkoisuus haihtuu, kuvan yhtäläisyys jää huomaamatta, sillä eipä silloin enää etsitä silmin katseltavia tauluja, vaan ympäristöä tai kehystä niille tunteille ja ajatuksille, joita häiriötön, puhdas, tyyni luonto herättää.

II.

Me olimme jo jonkun aikaa tähystelleet yösijaa. Rannoilla on täällä kuten melkein kaikkialla Savossa, ainoastaan joskus talo. Ne ovat siirtyneet harjuille, joilla ne kyllä näkyvät soutajalle järvelle, mutta melkoisen matkan päästä, ja jos hän lähestyy rantaa, peittävät lähimmät mäet äsken niin houkuttelevan kuvan pois näkyvistä. Sen tähden harvoin ollaan poikkeamatta rantataloon, milloin vain ohi kuljetaan; nälkä pakottaa laskemaan rantaan. Jos ruumiin vaatimukset eivät siedä sellaista odotusta, täytyy metsäpolkuja myöten pyrkiä kyliin tai torppiin loitommalle rannasta, joka ei aina ole mikään helppo tehtävä. Ainoina tienviittoina ovat silloin enimmäkseen vain joku venevalkama, nuottatalas tai rantalato, joista paikoista ainakin vähäinen polku vie ihmisasunnoille. Miten pitkältä siitä on käveltävä, pysyy arvoituksena, kunnes päästään perille. Usein täytyy astuskella pari kolme kilometriä, ja vaivansa palkaksi tavataan sittekin ehkä vain vähäinen torppa, jossa suolakala, hapan leipä ja piimä on kaikki, mitä saatavana on, vaikka vieras olkoonkin pitkän matkan päästä ja maksakoon puhtaassa rahassa. Tänä päivänä meillä oli onnea. Kartan varsin epävarmat osoitukset, mitä koskee talojen paikkoihin, olivat tällä kertaa luotettavat. Ryhälän kylän piti olla meidän matkamme varrella, ja tuolla pilkotti jo lähin talo rantapensasten välitse; äkisti kääntyen laskimme kotilahteen, vielä muutamia airon vedällyksiä, niin keulat nousivat ylös pehmeälle rantahiekalle. Ihan hiljaa olimme saapuneet rantaan ja me ehdimme jo nousta pois kanooteistamme ennen, kuin juuri nuotalta palaava talonväki tointui ensi hämmästyksestään. Jotakin ihan uutta oli nyt nähtävänä. Suomeksi lausuttu tervehdyksemme nähtävästi rauhoitti ja vähitellen tuli vastauskin meidän "hyvään iltaamme". Tällä välin olimme ehtineet huomata talon isännän, ja kertoen "terveisiä Helsingistä" ojensimme kättä. Alkuun oli päästy, vaitiolo loppui. Tyydyttävästi vastattua tärkeihin kysymyksiin, mistä ja minne, alkoi puhelu toden perästä. Tällä välin oli siihen kokoutunut naisia ja lapsia, joten siinä viimein oli koko vilkas elämä illan tyynessä.

Kanootti tulee ensimmäiseksi puheen aineeksi, mitään sellaista ei ole ennen nähty eikä edes kuultu puhuttavankaan kirkkomäellä eikä kaupunkimatkoilla. Sitä on nyt katseltava ja tutkittava, jokainen pikku kohta herättää kummastusta, sen tarkoitus täytyy kertoa. Ihmeellisintä on, että koko vene on tehty purjekankaasta. Sitä koputellaan ja tunnustellaan, sen painoa tutkistellaan ja hintaa kysytään. Ihan oikein huomautetaan, että samasta rahasta saadaan kaksihankainen kuiru, mutta toiselta puolen tunnustetaan kanootti sopivammaksi huvimatkoille, ja sitte onhan sitä helppo kantaa järvestä toiseen. Vitkastellen, paremmin vain hiljaisena ajatuksena kuin pyyntönä, ehdottaa joku rohkea nuorukainen pieniä koesoutua. Jos lupa annetaan, tulee siitä ilo ja riemu. Vast'alkajan ensimmäisistä kömpelöistä liikkeistä lasketellaan sukkeluuksia ja leikkiä, jotka eivät kuitenkaan kovin koske, koskapa se onnellinen on nyt saanut enemmän kokea maailmaa kuin muut. Ja me saamme mielialan lämpöiseksi; muutenpa kansan tutkimisesta ei tulekaan mitään, vaan elämä kansan keskessä tuntuu tyhjältä ja ikävältä.

Mutia me halusimme ruokaa, ja tiedämme, että sen saanti käy hitaasti. Sen tähden eräs meistä on jo ajoissa ryhtynyt toimeensa: pitämään huolta ruumiin tarpeista. Hän rupeaa emännän ystäväksi ja tekee hänen kanssaan sopimuksia ruokavaroista. Eipä se tehtävä ole niinkään helppo, kuivaa ruokaa saadaan kyllä, mutta jos tahdotaan vähäkään lisäksi, on siinä kohta vaikeuksia, vaikka tarpeita onkin talossa. Kyllä emäntä on halukas auttamaan, multa hän ei ilmoittele talon varoja, niistä täytyy kyllä kymmenillä kysymyksillä hankkia tieto. — Kanoottimiehen illalliseen sitä paitsi kuuluu ihan välttämättä tee omista varoista. Nyt se tasoittelee ruumiin juomatarpeen vajavuudet. Päivällä kanoottimies ei saa ensimmäistä janon tunnetta sammuttaa vedellä, kohtuullisuus siinä vaikuttaa enemmän ja kohta totutaan tähän kuivaan ruokajärjestykseen. Illalla hän sitä vastoin haitatta voi juoda lämmintä teetä ja silloin se maistuukin mainiosti.