Jalkamatkoilta

Porvoossa, Werner Söderström, 1891.

SISÄLLYS.

Esipuhe. Matkalla. Jalkamatkoilta. Metsäseudussa. Uudessa seurassa. Koulukävelyllä.

Ohjeita ja neuvoja. Jalkamatkoja Suomessa. Varustautuminen. Yleisiä sääntöjä.

Esipuhe.

Jalkamatkailijan vapaa elämä on aina siitä asti, kuin nuorena ylioppilaana tein ensi matkani ympäri maan, houkutellut minua uusille retkille. Kesähuvilan rauha on joka vuosi ainakin joksikin ajaksi vaihdettu jalkamatkaan eri seuduissa. Lupa-ajan tultua olen täyttänyt reppuni ja lähtenyt matkalle, ja joka kerran olen niiltä matkoiltani saanut muistoja ja kokemuksia, jotka ovat runsaasti korvanneet kaikki vaivat. Kävelijä on vaatimattomin kaikista matkailijoista, ja sen tähden on hän kaikkialla tervetullut vieras. Etsimättä kohtaa häntä maalaiselämä kaikkine moninaisesti vaihtelevine oloinen, joten hänen matkansa saa paljon syvällisempää sisällystä, kuin paljas luonto voi antaa.

Niiden joukosta, jotka varustautuvat tällaisille matkoille, etsii tämä kirjanen lukijoitansa. Minä olen siinä antanut ohjeita ja neuvoja, jotka voivat olla ensikertalaiselle jalkamatkalla hyödyksi. Näiden ohjeiden ja neuvojen jonkin verran valaisemiseksi on kirjan alussa muutamia hajanaisia kuvauksia omilta matkoiltani. Ne jutuistaan tässä ilman mitään vaatimuksia. Ehkä ne kuitenkin voivat innostuttua lukijaa noudattamaan esimerkkiä ja lähtemään retkeilylle kauniisen, avaraan maahamme.

Helsingissä joulukuussa 1891.

Kirjan tekijä.

MATKALLA.

Jalkamatkoilta.

Monta vuotta on jo kulunut siitä, kuin tein ensimmäisen pitkän kävelymatkani Suomessa. Se tapahtui kesällä 1877. Olin silloin nuori ylioppilas, samoin kumppanitkin, joiden kanssa kävelyliitto oli tehty.

Tällaisen matkan ajatus oli herännyt meissä jo kouluaikana, mutta vasta nyt oli mielestämme tullut sopiva aika panna se toimeen. Kaikilla meillä oli jo ensimmäinen ylioppilasvuosi elettynä. Kumppanit olivat oleksineet Helsingissä, kuunnelleet luentoja yliopistossa, ottaneet osaa osakunnan elämään ja täysin tutustuneet kaikkiin akatemiallisiin oloihin. Sallimus tosin ei ollut minulle suonut samoja etuja, minä olin koko vuoden sijaisena hoitanut kolleegan virkaa maaseutu-lyseossa; mutta jos ei oteta lukuun tätä pientä kokemuksien ja kehityksen epätasaisuutta, saattoi kumppaniseuraamme katsoa ulkonaisesti hyvin yhteen sopivaksi. Sisällisen seurarauhan säilymisestä oli hyvä toivo, kun me hyvinä kumppaneina olimme yhdessä kulkeneet läpi koko koulun ihan ensi luokalta viimeiselle asti.

Hyvässä toivossa saavamme iloisen kesän kokoutui pieni joukkomme Viipuriin, ja kuin minä 15 päivänä kesäkuuta pääsin virastani — koulujen kevätlukukausi oli siihen aikaan kahta viikkoa pitempi kuin nyt — olimme viimeinkin valmiit lähtemään. Emmekä totisesti toiveissamme pettyneetkään. Kuin 7 päivänä elokuuta Hämeenlinnasta erosimme kukin omille teilleen, oli sopu kumppanien kesken vielä ennellään ja me olimme koko seitsemän viikkoa nauttineet täydellisen vapauden kaikkea suloutta. Olimme kulkeneet puolen Suomea; pitämättä lukua mistään matkasuunnista ja lähtöajoista olimme astuskelleet paikasta paikkaan ja käyttäneet päivämme, miten milloinkin sattui. Päivämarssin pituus ei ollut aamusta määrättynä eivätkä myöskään levähdyspaikat merkityt mihinkään edeltä päin tehtyyn matkasuunnitelmaan. Missä hyvänsä näkyi viehättävä paikka, siihen poikkesimme, ja lepoaika sekin oli mitattu ainoastaan sen perusteen mukaan, että saimme nauttia kaikkea hyvää ja kaunista, missä sitä vain eteen sattui. Me tosiaan annoimme kullakin päivällä olla surun itsestään, huomispäivästä me emme tienneet mitään, oli sittekin; kuin se tuli, vielä aika sitä ajatella. Ja juuri täten oli matkamme saanut runsaammin sisällystä. Kun usein oli täytynyt tyytyä majapaikkaan melkein ihan valitsematta, olimme siten joutuneet hyvin monenlaisiin oloihin ja nähneet kansanelämän kaikkia eri muotoja ja vivahduksia. Kävelijän ulkoasun yksinkertaisuus oli kaikkialla toimittanut meille ystävällistä vastaan ottoa, ja me olimme huomanneet, miten paljon lähempänä jalkamatkailija on kansaa ja miten paljon enemmän mieltymystä ja osanottoa hän saavuttaa kuin ylhäinen matkustaja.

Tosin matkallamme ei ollut tapahtunut jännittäviä seikkailuja, mutta, mitä olimme kokeneet, oli kyllin riittänyt tekemään lupa-aikamme sisällysrikkaaksi. Alkavia kun vasta olimme, oli meillä tosin usein ollut vaikeuksia voitettavana varustemme sopimattomuuden tähden, mutta ne varjopuolet pian unhottuivat ja pysyväksi tulokseksi matkastamme jäi päätös lähteä jonakin seuraavana vuonna taas löytömatkoille omaan maahan. Sen luontoa ja kansaa olimme alkaneet oppia tuntemaan, meillä oli halu uudistaa ja laajentaa sitä tuttavuutta. Ja varma on, että jos kuka hyvänsä on vähänkin koettanut sellaista vapaata elämää, hän mielellään ainakin muutamiksi viikoiksi vaihtaa "kesävieton" unteloisen mukavuuden siihen sulouteen, jota kuljeksiminen maaseuduilla tarjoaa.

Kuopioon päin pyrkivän höyrylaivan kannella olimme aamulla lähteneet Viipurista ja parissa tunnissa saapuneet Saimaan kanavan varrelle Rättijärvelle. Siihen me pysähdyimme ja käänsimme matkamme kohti Jääsken kirkkoa. Ensi kerran kiinnitettiin hyvästi nuoritetut reput selkään ja pikku joukkomme läksi liikkeelle. Iloisina riensimme alas maantielle, joka oli avoinna edessämme. Kohta jäi kanavan rantain huvila-alue jäljelle, silmää eivät enää puoleensa vetäneet siistittyjen kesähuvilain hiekoitetut käytävät eikä huolellisesti hoidetut istutukset, puiden välissä ei enää näkynyt huvilaelämään välttämättä kuuluvia makuuverkkoja; samallapa myöskin haihtuivat kaikki muistotkin hiljaisen kesäelämän mukavuusiloista. Vastaamme löyhähteli metsän tuoksu ja ympärillämme oli luonto raikkaana ja elävänä. Edessämme tanssi muutamia vasikoita tien varrella; ne oli juuri päästetty ulos vapauteen, ja se niitä huumasi, kesäilma ja valo levittivät elämän virkeyttä kaikkiin heidän jäseniinsä. Me tunsimme mieltymystä noihin elukoihin, me ymmärsimme niiden iloa osoittavat hypähtelemiset. Talvisyöttö kirjoilla ja vakavalla työllä oli päättynyt, nyt mekin olimme menossa kesälaitumille. Ja samoin kuin nelijalkaiset ystävämme, emme mekään olleet kahlitut mihinkään säännölliseen kulkujärjestykseen eikä marssitahtiin, vaan astuimme milloin tiheässä joukossa, milloin joka mies erikseen tai pikku ryhmissä; ei siinä tarvittu seuraa eikä järjesteltyä keskustelua tekemään astuntaa kevyeksi: luonto oli ensimmäisessä kevätasussaan ja se tarttui meihin, kaikki ympärillämme oli uutta ja piti mieltä virkeänä. Siten kului ensi peninkulma.

Yleisellä matkailijain tiellä Rättijärveltä Imatralle ei ole mitään erikoista viehätystä, se päin vastoin on ihan yksitoikkoinen. Siitä me alussa vähän huolimme, sillä sisällinen iloisuutemme peitteli meiltä kaikki seudun kauneuden vajavaisuudet; lauleskellen ja riemuiten riensimme eteen päin. Mutta päivemmällä, kuin aurinko paahtoi kuumimmillaan ja me jo olimme ehtineet kappaleen toista peninkulmaa, laimeni virkeys, ja päivällislevähdyksen aikana tunkeutui esiin jo vakavia arveluita. Ei mikään tässä maailmassa ollut mielestämme täydellistä, kaikkein vähimmän ansaitsivat meidän varuksemme suurta arvoa. Hämärän aavistuksen tavoin aloimme tajuta sitä, vaikka alussa kyllä koetimmekin torjua kaikkia huolia pois luotamme.

Siihen aikaan oli matkailuelämä Suomessa vielä ihan ensi kapaloissaan. Kangasala, Punkaharju ja vesitie Kuopioon olivat melkein ainoat huvimatkapaikat sisämaassa, ja nekin matkat tehtiin kaikkein mukavimmilla kulkuneuvoilla, kuin oli saatavana. Jalkamatkat ulomma kotiseudun rajoja olivat perin harvinaisia, kanootti- ja polkupyöräretket olivat ihan tuntemattomat. Samalla oli myöskin hyvin vähäinen ja tietyksi leviämätön kaikki kokemus siitä, mitkä varukset ja reput ovat soveliaat pitkälle jalkamatkalle, jolle suurta kapusäkkiä ei käy ottaa mukaan. Joku tosin oli ollut mukana jollakin kävelyllä ulkomailla, Norjassa tai Sveitsissä, ja tiesi kertoa matkailijan repuista, puvuista j.m.s. taikkapa näyttää itsestään valokuvaakin, jossa hän oli alppien kiipeilijän tamineissa, mutta kaikki se kuului matkamuistelmain alalle ja tuli sitäkin vähemmin noudatettavaksi kotimaassa, kuin tähän aikaan ei vielä ollut kehittynyt eikä juuri houkuttelevan luontoinenkaan tuo samanlaisten matkojen kotimaassa tekemisen ajatus. Mitään matkailijayhdistystä ei silloisen matkamme aikana ollut kuten nykyään levittämässä hyödyllistä tietoa kaikesta, kuin matkailuelämään kuuluu. Siispä meidän täytyi varuksiin nähden tulla toimeen oman keksimiskykymme avulla. Ja siinä tuli ilmi, että me olimme aikamme ja vallitsevain olojen lapsia. Meille ei ollut edes aavistuksenkaan tavoin johtunut mieleen hankkia mitään erikoista matkailupukua, joka olisi ollut sopiva missä tilaisuudessa hyvänsä, sekä herrastaloissa ja kaupungeissa käydessä että ulkoilman vapaammissa oloissa. Varuksiimme kuului siis välttämättömänä osana moitteeton seurapuku, huolellisesti reppuun soviteltuna. Se taas vuorostaan veti mukaansa koko joukon muita siistiin pukuun kuuluvia kapineita. Ja niistä kaikista olivat kantamuksemme kasvaneet melkoisiksi sekä koolta että painolta. Taakan koko ei olisi paljoakaan haitannut, mutta 20 tai 25 naulan paino tuli piankin rasittavaksi kantaa. Ja niin kuin se meillä oli ilman eri alustaa ainoastaan kapeista hiihnoista riippumassa olkapäiden varassa, se ei suinkaan enentänyt huvimatkan hauskuutta, vaan joka silmänräpäys muistutti olemassa olostaan.

Tämä oli ensimmäinen kokemuksemme; mutta mukavasti ojentuneina levätessämme varjoisella koivikkomäellä emme kuitenkaan vielä ryhtyneet vakavasti arvostelemaan asiata, ainakaan taakan vähentämiseen päin. Ollen vakuutetut, että repuissamme oli ainoastaan ihan välttämätöntä tavaraa, kannoimme ristiämme kärsivällisesti. Ainakin olimme nyt vielä hyvin kaukana sen lauseen totuuden tunnustamisesta, johon sittemmin olen runsaamman kokemuksen nojalla johtunut, että näet jalkamatkalle otettu kantamus ei koskaan voi olla liian pieni. — Arveluttavampaan miettimiseen olivat jalkamme antaneet aihetta. Joka miehellä oli kyllä erilaiset jalkineet, mutta ei kukaan ollut oikein tyytyväinen. Eräällä oli jo jaloissa rakkoja ihan uusista ja mukaviksi vielä astumattomista kengistä; toinen oli metsäteiden ja kosteuden varalta vetänyt jalkoihinsa pitkävartiset saappaat, jotka tuota pikaa tulivat sekä raskaiksi että kuumiksi sileällä maantiellä; kolmas tunsi joka kiven nyppylän ja muut pienimmätkin epätasaisuudet tosin keveiden vaan liian hienopohjaisten kenkiensä lävitse, ja neljännellä oli se vastus, että hänen täytyi tuon tuostakin pysähtyä tyhjentämään mataloista vaatekengistään pois hiekkaa.

Aamupäivän havainnot olivat masentavia ja kuin taas läksimme liikkeelle, tapahtui se alla päin. Me astuimme ääneti, kukin itsekseen mietiskellen tulevaisuuden toiveita. Ainoastaan virstapatsasten kohdilla kuului joku lyhyt lause tien pituudesta ja yksitoikkoisuudesta; vaan eivät nekään saaneet oikeata puhelua vauhtiin. — Näin täyttyi taas peninkulma, tunnit kuluivat, ilta alkoi tulla. Ilta-aurinko haihdutti yksitoikkoisuuden äsken vielä keskipäivän kuumuudessa niin ikävästä seudusta; erilaiset varjostukset ja värinvivahdukset vaihtelivat, metsässä heräsi elämää ja ääntä, ympärillämme vilkastunut elämä herätti meidänkin ontuneet mielemme, väsymys haihtui uusista huomioista ja astunta muuttui ripeämmäksi. Kohta saivat laulajamme — joita oli matkassamme kaksi — ääntä soittimiinsa ja muhkean marssin sävelten kaiussa laskeuduimme Vuoksen rantaa kohti: olimme päässeet päiväyksemme päähän, Jääsken kirkonkylään.